keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Seinäjokiset treenikuulumiset

Kuvat edelleen Teemu Korpelan ottamia, kiitos!

Mun kesäloma on edennyt pitkälle ja kohtapa palaankin jo takaisin Seinäjoelle, mutta tähän väliin muutama muistiinpano touko-kesäkuun treeneistä. Pohjanmaalla treenitahdiksi muodostui se, että Vilpun kanssa käytiin kerran viikossa Koirakoulu Raikun treeneissä ja toisen kerran SPL Seinäjoen kenttätreeneissä. Lisäksi molemmat koirat tekivät iltaruoalla jotain pientä toko- tai nenänkäyttöhommaa kuten yleensäkin. Jatketaan samalla kaavalla elokuu.

Raikulla on hauska systeemi eli walk-in -ryhmät, joihin voi varata yksittäisiä paikkoja sen verran miten ehtii ja jaksaa. Sitoutua ei siis tarvitse kuin siihen yhteen treeniin! Tarjolla on useana iltana viikossa useita eri lajien ryhmiä, joihin otetaan 4-5 koirakkoa, lähes aina on kuitenkin ollut vähemmän. Ainakin näin kesällä oon mahtunut treenaamaan aina kun olen halunnut, vaikka varaisi tunnin vasta samana päivänä. Raikun kouluttaja Jenni on tosi mukava ja kannustava, treeneihin on aina kiva mennä. Toki kun on tottunut Ellin treeneihin niin on väkisinkin tottunut "vähän liian hyvälle" siinä mielessä, että harvassa ovat sekä koirankoulutuksellisesti että pedagogisesti niin hyvät koutsit joiden koulutettavaksi pääsee joka viikko, mutta kaikkea ei voi saada.

Vilpun kanssa ollaan Raikulla käyty tokossa, rally-tokossa ja muistaakseni kerran myös arkitokossa. Vaikka usein treeni itsessään on Vilpun tekniseen osaamiseen nähden helppo, olen kokenut että parasta Raikun treeneissä on ollut se, että ollaan säännöllisesti päästy tekemään vaihtelevien treenikavereiden kanssa vaihtelevia juttuja hallissa. Vilppu on ollut oikeastaan kaikissa Raikun treeneissä jotenkin vähän löysä, ehkä yritän itse alitajuntaisesti sitä jotenkin hillitä, ehkä pitkä treeni (40min kentällä käytännössä yhteen menoon, sen mukaan miten itse tauotan) on vain liian pitkä vireen kannalta, ehkä kuuma alkukesäkin vaikutti. Toisaalta löysäkin ollessaan se on tehnyt sitkästi ja huolellisesti hommia ja saanut kehuja seuraamisesta, mikä on siis se liike missä tuo fleguisuus tuntuu omasta mielestäni eniten. Enemmän kyse on fiiliksestä kuin niinkään näkyvästä erosta.


Rally-tokossa ollaan käyty alo-tason ratareeneissä ja se on Vilpulle iisiä hommaa, lähinnä haasteena on koiran jatkuva hakeutuminen perusasentoon eli käännöksissä peppu uhkaavasti laskee. Kylteissä ei sinällään ole mitään treenattavaa muuta kuin hienosäätöä, mutta allekirjoittaneen pitäisi opetella rauhoittamaan oma tahti ja keskittymään edessä oleviin tehtäviin. Jos jään jumittamaan kesken askeleen niin Vilppu taatusti ehtii istahtaa. Luulen kuitenkin että tämä on laji jossa päästään ensi vuonna kisaamaan.

Tokossa ollaan käyty pari kertaa harkkaamassa mm. luoksetuloja, merkinkiertoja ja kaukoja. Ollaan myös tehty paikkikset tokotunneilla. Taas on käynyt erittäin selväksi, että Vilppu tarvitsee superselvät ohjeet ja ihan täydellisen treenikuplan päästäkseen yli toisten koirien läsnäolosta. Jos vaikka mennään kentälle vähän sinnepäin hallinnassa tai jätän Vilpun tauolle oman onnensa nojaan (ilman käy siihen -käskyä tmv) sen ajan kun juttelen kouluttajan kanssa, kyttääminen ja kirahtelu toisille koirille alkaa saman tien. Sitten taas sillä ei ole mitään ongelmaa tulla seuruussa paikkikseen kahden metrin päähän vieraasta koirasta, pitää perusasennossa keskittynyttä kontaktia ja tehdä liinanmitan päässä rento ja rauhallinen paikkamakuu. Vilppua ei vaan voi tippaakaan jättää ratkomaan tilanteita yksin, mutta onpa kuitenkin kiva että siltä näinkin vakaa treenimoodi ylipäätänsä löytyy.



SPL Seinäjoen treeneissä ollaan tehty tottista. Heillä on huikean hieno, iso nurmikenttä peltojen keskellä ja onpas siellä ollutkin mukava treenata aurinkoisena kesänä. Keskiviikkotreeneissä meitä on käynyt pieni mutta mahtavan kiva porukka - mut ja pikkuaussie otettiin ihanasti mukaan ja Lennikin on ollut enemmän kuin tervetullut treenaamaan. Ollaan saatu hyvin kulutettua kolme tuntia neljän koiran reeniin ja usein tulee juteltua enemmän kuin oikeasti treenattua. Vilppu on kuitenkin tehnyt mm. paljon seuruuta, hyppytekniikkaa ja hyppynoutoa, noutoja, jääviä ja BH-paikkista. Se on ollut kentällä ihan eri tavalla auki mulle ja tehnyt supermakeita seuruupätkiä, siihen on ulkona saatu vähän poweria. Pääasiassa treenataan yksi koira kerrallaan mutta paikkikset koirahäiriön kanssa eikä se ole ollut mikään ongelma, mihin olen supertyytyväinen.

Vaikka treenit ovat itseohjautuvat, ollaan saatu lukuisia huikean hyviä vinkkejä ja vertaistukea kokeneilta sakemanni-ihmisiltä ja valoa todellakin on tunnelin päässä aina keskiviikon jälkeen. Tällaisessa porukassa olisi ilo treenata pidempäänkin kuin yksi kesä. Kun itse on "hitusen" taipuvainen ylianalysointiin ja säätämiseen, on ollut mahtavaa treenata porukassa jossa ei turhia murehdita, suunnitella ja analysoida vaan mennään ja tehdään. Ja toisaalta kun monella on aika haastavat ja täpäkät koirat joiden kanssa hallinnan eteen on joutunut tekemään työtä, on heillä Vilpunkin suhteen ihan eri tavalla ymmärrystä ja konkreettisia vinkkejä kuin jossain toisessa paikassa. Sakemanni-ihmisten maailmaan ja kentälle mahtuu ääntä, kiihkeitä koiria ja vaikka niitä räjähdyksiäkin, ja kun mun ei tarvitse niitä jännittää ja miettiä että mitä ne muut nyt ajattelee jos mun koira rähjää, niin eipäs se sitten rähjääkään. Vilppu esitteli tuolla arkikurssilla kaikki pahimmat puolensa ja oli nyt sitten kesäkuun treeneissä oikeastaan poikkeuksetta hyvässä mielentilassa. Toivotaan saman jatkuvan elokuussakin nyt pidemmän treenitauon jälkeen.


"Taito poika!"

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kun haluaisi harrastaa kaikkea


Huippukivat treenikuvat Seinäjoelta ottanut Teemu Korpela, kiitos!

Kun ensimmäisen kerran otin Vilpun kasvattajaan yhteyttä, muistan kirjoittaneeni sähköpostiin haluavani harrastaa mahdollisen tulevan aussieni kanssa aksaa, tokoa ja rally-tokoa. Kirjoitin myös, että näyttelyt, pk-lajit ja paimennus ei kiinnosta. Kuinkas sitten kävikään... Aksaa, tokoa ja vähän rally-tokoakin tehdään kyllä, mutta sen lisäksi en malttaisi odottaa hakumetsään pääsyä ja kesälle on sovittu jo uusia paimennustreenejäkin. Sen lisäksi koko ajan tekisi mieli kokeilla jotain uutta, puuhata vielä jotain enemmän ja harrastaa yhä useampana iltana.

Ek kiinnostaa ja sen osia olen alkanut Vilpulle jo vähän opettaakin. Metsäjälkeä pitäisi päästä tekemään, ja sitä mejää ainakin Lennin kanssa. Nenälajeista vielä noseworkkauskin huvittaisi hirveästi. Doboa alkaisin harrastella heti, jos se pallo mahtuisi Jyväskylässä johonkin. Koiratanssi on ajatuksen tasolla kiinnostellut jo pitkään, se voisi olla Vilpulle tosi sopiva laji. Juoksuhommia ollaan aloiteltu. Mitähän vielä? Vepe tai noutajien rodunomaiset sentään ei innosta, eikä ne näyttelyt nyt vieläkään.

Etenkin nyt kun on kesä, valoisat illat, superhyvä sää ja auto käytössä, niin ei mitään muuta tekisikään mieli kuin hitokseen koiraharrastuksia. Kaikenmaailman leirit ja koulutukset siellä, täällä ja tuolla houkuttavat älyttömästi. Vähintään joka päivä pitäisi päästä harrastamaan, edes jotakin pientä.


Haasteena on vain se, että resurssit kuitenkin ovat rajalliset ja sekä koira että ohjaaja jaksaa vain tietyn määrän treenejä viikossa ja kuussa. Koiraharrastusbudjettini on vuokran jälkeen suurin yksittäinen kuukausittainen menoeräni ennen omia ruokiakin, mutta sekään ei mitenkään riitä kaikkeen mitä tekisi mieli tehdä (riittääkö kyllä mikään...). Viime aikoina olen pohdiskellut meidän lajivalikoimaa, vuodenkiertoa ja treenimääriä, peilannut niitä tavoitteisiin ja pohtinut, onko tilanne ihan järkevä vai pitäisikö tehdä muutoksia. Pohdinnan tuloksia ei ole vielä saatavilla, kun tilanne kesän osalta on vähän poikkeuksellinen siinä mielessä että aksaa tai hakua ei tosiaan Pohjanmaalla tehdä, mutta syksyä ajatellen alustavaa karsintaa on jo tehty. Kai.

Mutta päällimmäisenä fiiliksenä on ollut, että niitä rajallisia resursseja ja jaksamista pitäisi keskittää vähän paremmin pariin lajiin sen sijaan, että yritettäisiin harrastella vähän kaikkea. Tämä etenkin talvikaudella, kun sitä autoa ei ole ja yleensä omat energialevelit ovat vähän matalammalla. 

Sen olen nimittäin itsestäni havainnut, että vaikka kuinka pelkään ja jännitän kisaamista, mun on aika vaikea motivoitua treenaamaan asioita  järkevästi ilman mitattavia tavoitteita. Lähinnä siis kisa-/koetavoitteita, edes pitkällä  tähtäimellä. En varmastikaan harrastaisi tokoa jos ajattelisin, etten koskaan mene kokeisiin. Kaikista vähiten aksaa aion harrastaa huvin ja urheilun vuoksi, kyllä se vaatii edes teoreettisen mahdollisuuden kisata säännöllisesti (oli se sitten 3 tai 30 kertaa vuodessa) ja edetä harrastuksessa. Paimennusta nyt voi tehdä jonkun kerran kesässä ja nenäjuttuja puuhata paljonkin ihan koiran aktivoinnin vuoksi, mutta säännöllisiin, maksullisiin treeneihin sitoutuminen vaatii kyllä multa sen että tavoite on mitattava, tuloskeskeinenkin. Mielenkiintoista kyllä, koska en koe että muuten olisin kovinkaan tuloskeskeinen ihminen.

Lennin kanssa on ollut vähän vaikea motivoitua harrastamaan tosissaan, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Mutta tyyppi on hyvä humputtelemaan ja osaa hienon pyörähdyksen.


Pohdinta lähti edistymään siitä, kun pari viikonloppua sitten kisattiin agilityn SM-kisat ja tänä viikonloppuna MM-karsinnat. Seurasin livestreamia tiukasti tietokoneen ääressä niin kuin monena vuonna aiemminkin. Aika usein tuli ajateltua, että olisinpa munkin koira joskus tuolla! Pääsisipä kokemaan sen ison kisan fiiliksen oman koiran kanssa. Vielä joskus.

Agilityssa SM-kvaalit ovat varsin kohtuulliset ja mukana on monenlaista treenaajaa monenlaisen koiran kanssa (joskin terävin kärki on jo todella terävä), mikä on hirveän hieno juttu. Vaikka arvokisoihin osallistuminen on ihan mahdollinen tavoite aika tavalliselle harrastelijallekin, vaatinee se vuoden varrella kuitenkin paljon onnistumisia, aika paljon kisaamista, ja kovasti laadukasta  treeniä. Lajipriorisointia ei välttämättä kaikilta, onhan noita koiria jotka kisaavat SM-tasolla ties kuinka monessa lajissa, mutta multa kyllä.

Vilpun kanssa aksa jäi vähän paitsioon jo ennen muuttoa ja siellä paitsiossa se on nyt viihtynyt. Vilppu on teknisesti hyvällä mallilla kyllä, mutta silti silkkaa esteosaamisharkkaa tarvitaan vielä runsaasti puhumattakaan vireenhallintatreenistä, muusta hallintatreenistä, ratatreenistä, irtoamistreenistä... Ja on kieltämättä vähän kurjaa aksata jos joutuu jännittämään, että sattuuko joku nyt törmäämään ovesta koira edellä kun Vilppu on mulla irti. Mitä vähemmän aksaa treenaa, sitä vähemmän sitä kyllä kaipaakaan. Siksi on tullut mietittyä, onko agility mun ja Vilpun laji nyt kumminkaan - tällä hetkellä. Maksaahan se, ja hallille raahautuminen vaatii aikaa ja vähän viitsimistäkin etenkin talvikaudella, kun pitää kävellä tunti suuntaansa ja hallikin on kylmä ja niin edelleen. Ja kaikki se raha, aika ja viitsiminen on sitten kyllä muilta lajeilta pois.

Ihan hyvin osaan olla paikkamakuussa t. Vilppu


Toko, tuo mokoma lurjus, on vallannut aksalta tilaa huomattavasti enemmän kuin olin ajatellut. Toko on kivaa. Se on myös aika vaikeaa, mutta siinä edistymisen näkee konkreettisesti joskus hyvin lyhyessäkin ajassa. Tokossa on hyvin treenimahdollisuuksia ja sitä on helppo tehdä yksinkin. Tällä hetkellä mun ja Vilpun keskipitkän ajan päätavoitteet ovat kyllä tokossa. Koevalmis se ei siinäkään lajissa ole vielä pitkään aikaan, koska paikkis, mutta näen jo sieluni silmin sen päivän, kun päästään tokokokeeseen. Se on aika varmasti tulossa.

Sieluni silmin en vielä näe sitä päivää, että ollaan pk-kokeessa. Sekin voi olla tulossa, mutta kyllähän hakukin vaatii huomattavasti enemmän vaivannäköä kuin mitä mulla on ollut antaa. Osioita on kuitenkin kolme ja tottistakin pitäisi muistaa tehdä ihan tokosta erillään. Periaatteessa treenataan tavoitteellisesti, koska en näe että muuten voi tällaista lajia treenata, mutta tavoitteet ne vähän elävät ja ovat vielä aika kaukana tulevaisuudessa. Enemmän siellä toivotaan toivotaan -alueella.

Ajattelin nyt kuitenkin ottaa syys-joulukuulle itsenäisen treenioikeuden aksahallille, jotta voin käydä omassa rauhassa tekemässä päivisin treenejä, ja katsoa miltä tuntuu. Jos tulee ennemmin lähdettyä tekemään tokoa niin katsotaan varmaan aksaharrastusta ehkä vuoden päästä uudestaan. Silloinkin Vilppu on vasta kaksi ja puoli, ja fiilis voi olla ihan eri.

Nuoren koiran kanssa parasta on kyllä se, kun ehtii vähän tutkailla ja mietiskellä, kokeilla kaikenlaista, löytää vaikka niitä uusia lempilajeja. Vilpun kanssa tilanne on siitä helppo että se tykkää tehdä kaikkea, sillä ei ole mitään motivaatio-ongelmia minkään lajin kanssa. Vaan kukapa olisi puolitoista vuotta sitten uskonut, että mun ja Vilpun ykköslaji tulee olemaan toko! En minä ainakaan. Vielä kun saisi harrastaa koirien kanssa kokopäiväisesti!


maanantai 25. kesäkuuta 2018

Juhannuskuulumisia


Juhannusta vietettiin viime vuoden tapaan Kontiolahdella vanhempieni luona. Mulla alkoi nimittäin loma!! Seuraavan kerran töihin tarvitsee palata elokuussa, eli ehdin hyvin viettämään aikaa sekä Jyväskylässä että täällä Joensuussa ja treenaamaan toivottavasti kaikkia mahdollisia lajeja. Tai kunhan nyt ainakin hakumetsään pääsee.

Itä-Suomessa juhannussää on ollut ihan kohtuullinen, vettä tullut lähinnä iltaisin ja öisin, perjantaikin oli ihan aurinkoinen ja kaunis. Ei nyt lämmin, mutta ulkoilua varten mitä mukavin sää. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kyllä arvostan näitä Kontiolahden huikeita kangasmetsiä ja satoja kilometrejä lenkkeilyreittejä; ei paljon tarvitse törmäillä muihin. Viime kesänä käytiin Patvinsuolla juhannusretkellä (katsokaa miten pieni Vilppu on ollut!) mutta tänä vuonna ei lähdetty lähikulmia kauemmaksi. Hyvä näinkin, oikein rentouttava juhannus ollut ja ihan parasta, kun edessä on pitkä pitkä loma.


Retkeilemään pääsee tosiaan ihan tästä takapihaltakin; Kontiolahdelle pykättiin viime vuonna Kontionpolut-reitistö, joka koostuu viidestä erimittaisesta rengasreitistä, Uurosta Kolille menevästä Kolinpolusta (63 km) ja yhdysreiteistä. Nämä ovat ihan mielettömän hyvin merkittyjä reittejä kävelijöille, polkujuoksijoille ja maastopyöräilijöille vaihtelevissa maastoissa - jos sattuu liikkumaan täälläpäin, kannattaa käydä testaamassa! Niin hauskoja reitit eivät ole, että varta vasten kovin paljon kauempaa lähtisin ja jos maastoa yhtään tuntee, niin polkujahan kulkee noissa metsissä ihan sikin sokin eikä mitään reittimerkintöjä tarvitse, mutta luulisin että reitistö on ainakin vähän innostanut ihmisiä luontoon. Reitit ovat kaikki kaksisuuntaisia ja valinnanvaraa löytyy viiden kilometrin Salpalinja Trailista 60 km Jaama Trailiin eli koluta saa niin paljon kuin jaksaa. Koiran kanssa liikkuessa tosin saa olla tarkkaavainen maastopyöräilijöiden varalta, helpossa maastossa liikkuvat nopeasti kuin tuuli ja pitävät suunnilleen yhtä vähän ääntä.

Treenihommien puolesta olen hyödyntänyt kanssa-asujat ja alkanut opettaa Vilpulle hakuun ilmaisua. Siitähän piti tulla haukkuva, mutta koska tällä hetkellä en saa sitä itse haukkumaan missään positiivisessa mielentilassa (intoa, turhaumaa ym. se ei hauku käytännössä koskaan) enkä oikeastaan halua edes vahvistaa äänenkäyttöä, lähdetään nyt liikkeelle rullailmaisulla. Haukkuääni Vilpulla olisi kyllä vahva, kantava ja luulen että sillä riittäisi itsenäisyys hyvinkin haukkuilmaisuun, mutta se on myös ilmiömäisen nopeasti ketjuttanut rullan idean. Ollaan tehty parin päivän ajan pari settiä päivässä pelkkää ilmaisua irtorullalla ja idea Vilpulla on jo erittäinkin selkeänä mielessä. Nyt pidennellään matkaa ja yleistetään, uskon että ilmaisu saadaan vietyä maastoonkin nopeasti kunhan nyt ensin päästäisiin sinne maastoon asti :D Toivottavasti ensi viikolla jo!


lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kyrkösjärven kierros



Käytiin tosiaan pari viikkoa sitten kiertämässä tämä paikallinen tekoallas, Kyrkösjärvi. Reitin pituudeksi oli vuoroin ilmoitettu 15,5 km ja vuoroin 18,9 km. Noin puolessa välin reittiä oli pieni silta ja sen vieressä ilmoitus "reitti suljettu tilapäisesti" sekä kartta, joka ohjeisti tuon kolme kilometriä matkaa pidentävälle kiertoreitille. Koska reitti näytti minusta hyvinkin avoimelta, päätin kulkea siitä eikä mitään ongelmia tullutkaan. Hyvä että lähdin, siellä kiertotie olisi ollut osin isohkon autotien reunaa.

Kyrkösjärvi on itsessään on hieno, mutta suurin osa reitistä oli kyllä kuolettavan tylsää. Kilometritolkulla sai kulkea piikkisuoran rantavallin päällä soratiellä ja vain pieni osa reitistä kulki metsässä. Kyrkösjärven kierros on ehkä enemmän tarkoitettu pyöräilijöille, joten leveän ja tasaisen tien ymmärtää, mutta tylsäähän sitä on kävellä. 

Kaiken kaikkiaan kierrokseen taisi mennä nelisen tuntia. Uitin koirat kolmessa neljässä kohdassa, Vilppukin ui niin reippaasti, ja syötiin eväitä ja pidettiin vähän taukoa joskus kahdentoista kilometrin kohdalla (minkä jälkeen Lenni alkoikin sitten ontua, mutta jaksoi köpötellä hitaasti autolle saakka). Matkan varrelle osui myös superkiva hiekkapohjainen ranta, joka ei kuitenkaan ole yleinen uimaranta, ja siten sopi erityisesti Vilpun uintiharjoittelupaikaksi hyvin.

Aika rauhassa sai olla, koiria ei tainnut tulla vastaan ensimmäistäkään, pyöräilijöitä tosiaan jonkun verran. Hyvä sää sattui, ei liian kuuma mutta silti aurinkoinen ja sees.

Tekisi älyttömästi mieli retkeillä enemmänkin! Tuo 16 km on sellainen matka, että hirveän paljon pidempää ei päivämatkana ilman kunnollista ruoanlaittotaukoa jaksa, mutta luonnossa tekisi kuitenkin mieli viettää pidemmän aikaa kerrallaan. Toiveissa onkin, että ehtisin kesälomalla jonnekin yhden yön minivaellukselle Pohjois-Karjalassa. Jos jollain on antaa reittiehdotuksia, otan mielelläni vastaan! Vähän olen katsellut Taitajan taivalta tai Paimenpojan polkua, ja reittejähän tuolla suunnilla piisaa. 






maanantai 11. kesäkuuta 2018

Oppia saksanpaimenpiireistä


Treenikuvat ottanut Aija T.

Ollaan viimeisen kuukauden ajan kulutettu perjantai-illat Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston arkitapakurssilla, johon sisältyi teoria ja kolme käytännön treeniä. Kurssia piti pitkän linjan pk-harrastaja, jolla oli sakemanneja ja boksereita, ja apuopettajana oli vähän lyhyemmän linjan sakemanni-ihminen. Kurssilla meitä oli kaksi rotikkaa, kaksi nuorta sakemanniurosta ja Vilppu. Suurimman osan kanssa oltiin samassa veneessä eli haasteena ohitustilanteet tai yleisemmin toiset koirat, mutta lisäksi useammalla oli ongelmana liikkuvien kohteiden, kuten autojen tai pyörien, jahtaaminen.

Olin etukäteen vähän pelännyt, mitä kurssista oikein tulee ja saanko yhtään toteuttamiskelpoista vinkkiä, mutta olin päättänyt että tunnen itse koirani parhaiten ja jos ei muuta, niin otetaan käytännön kerrat hyvänä häiriötreeninä. Siihen nähden sain kyllä näistä kurssikerroista asiaa irti. Quick fixiä Vilpun räjähtelyongelmiin ei voi mulle kokeneinkaan pk-ihminen antaa, mutta sain uusia näkökulmia omiin ja myös toisten koirakoiden ongelmakohtiin ja niihin työkaluihin, joita voi miettiä käyttävänsä kussakin tilanteessa. 

Ensimmäisellä kerralla kouluttaja halusi nähdä koirat yksittelen leikkimässä. Leikin Vilpun kanssa vetoleikkiä ehkä puoli minuuttia, kun kouluttaja ilmoitti, että tässä on koira jonka kanssa harrastetaan paljon ja jolla ei varmaan ole mitään muuta ongelmaa kuin ne toiset koirat. Sitten tehtiin pareittain muutama setti ohitusharjoituksia ja saatiin esille isoin ongelma meidän ongelman sisällä eli mun jännittäminen. Kireää ohjaajaa seuraa kireä koira, jolle ohjaaja ei anna koiralle mitään ymmärrettävää palautetta suuntaan tai toiseen sen paremmin kuin selviä toimintaohjeitakaan, joten kiihkeä ja teräväkin koira tekee sitä minkä arvelee olevan paras vaihtoehto eli rähjää.

Toisella kerralla olin merkittävästi rennompi itse, tietenkin, kun kyseessä ei ollut enää uusi kouluttaja, uusi paikka tai uudet treenikaverit. Vähemmän yllättäen Vilppu oli kuin eri koira. Välillä se keräsi liian pitkiksi venähtäneistä harjoituksista painetta, mitä meille ei oikeastaan ole aiemmin näin selvästi käynyt, ja paineistuttuaan ei olisi halunnut pitää yllä kontaktia, vaan meni sijaistoiminnoille ja tulkitsi kaikki käskyt vihjeeksi mennä maahan. Sain Vilpun kuitenkin hyvin rentoutettua ja avattua, kun - kappas kummaa - rentouduin itse ja kehuin ja palkkasin sitä vapautuneemmin. Eikä mitään täydellistä kuppi nurin -tilannetta tullut kertaakaan vaikka häiriökoirat olivat sanalla sanoen haastavia, mikä on aina askel eteenpäin.

Kolmannella kerralla Vilppu oli hirveän taitava. Se haukkui vähän ei-millekään autosta päästyään, mutta ryhtyi sitten hommiin, ja teki äärimmäisen hyvin hommia sekä jo tutummaksi tulleiden että ihan uusien treenikavereiden ja häiriökoirien läsnäollessa. Nyt se ei myöskään paineistunut sen paremmin kuin räjähtänytkään kertaakaan. Kouluttajan kanssa todettiin lopuksi se, mikä jo ensimmäisellä kerralla havaittiin ja mistä kirjoitinkin viimeksi. Ongelma ei ole tekniikassa, eikä ongelma ole harjoittelun puutteessa, eikä koirassa, vaan tunnetiloissa ja ihan etenkin mun tunnetiloissa. Teknisesti en ole ihan tomppeli koirankouluttaja eikä Vilppu ensinkään tomppeli koira, mutta elävän ja tuntevan eläimen kanssa tekniikka ei vaan riitä. Ja jos vieras ihminen voi lukea mun kehonkielestä, että nyt, tällä etäisyydellä tai tällaisessa tilanteessa, alkaa jännittää, niin aivan taatusti paimenkoira lukee sen myös.


Täytyy sanoa, että osittain kurssilla saadut neuvot ja tarjotut koulutustekniikat olivat kyllä sellaisia, joita en halua omalle koiralleni käyttää. Vilppuhan on sen tyyppinen koira, että sille jos alkaa kovasti sanomaan, niin se sanoo entistä kovemmin takaisin. Jos mä alan ohitustilanteissa ärähtelemään sille, niin se on sama kuin heittäisi lisää vettä kiukaalle. Toisaalta kurssilla oli pari sellaistakin koiraa, joita ei oltu ilmeisesti koskaan kielletty mistään, ja niille se ärähtäminen ja hihnasta nyppäisy riitti karsimaan ei-toivotun käytöksen suunnilleen kertalaakista. En koe että sekään tapa olisi ihan hirveän väärin, mutta Vilpulle se ei toimi ja sen pidemmälle en tuohon suuntaan ole valmis menemään.

Tästä huolimatta sain myös mm. kovasti noottia siitä, etten kehu Vilppua riittävästi ja riittävän iloisesti, ja tarkat ohjeet siitä miten sitä kannattaa silitellä, rapustella ja kiittää. Kouluttajat puhuivat kyllä fyysisistä korjauksista ja pakotteista, mutta paljon sitä enemmän hyvästä, aktiivisesta ja toimivasta suhteesta koiraan sekä tarkkasilmäisestä koiranlukutaidosta. Lähtökohtana kurssilla oli kuitenkin se, että päästään tilanteeseen jossa sekä koira että ihminen elävät arkea tyytyväisesti ja konfliktittomasti ja ymmärtävät toisiaan.

Posiitivinen vahvistaminen on mulle tärkeää ja se on metodi jota toki mieluiten käytän. En kuitenkaan usko että ihan kaikkea pystyy ihan kaikille koirille naksuttelemaankaan, niin että arjen kokonaisuudessa olisi jotain järkeä. Välillä esimerkiksi juuri positiiviseen vahvistamiseen perustuvia koirankoulutusryhmiä Facebookissa seuratessa mulle tulee olo, että yhdellä jos toisellakin voisi olla sanomista mun koiranpidosta. Kyllä mun koirilla on arjessa asioita, joita ei vaan saa tehdä ja niistä tulee saman tien palautetta. Sitten taas toisten porukoiden juttuja kuunnellessa tai lukiessa olen asettelemassa jos jonkinlaista kukkaa hattuuni. Mustavalkoisuus ja ääripääajattelut suuntaan ja toiseen tuntuvat tosi vaarallisilta, mieluiten kulkisin itse keskitiellä sen mukaan mikä nyt millekin koiralle sopii.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli kyllä kiinnostava, ihan hyödyllinenkin, ja laittoi ajattelemaan. Parasta toki se, että meille löytyi treenipaikka loppukesäksi. Mutta ehkä suurin take home -huomio oli se, että kaikenlaisia kouluttajia kannattaa munkin, valtakunnan pahimman jännittäjän, rohkeasti kokeilla. Juuri se pelottava 150 vuotta sakemanneja harrastanut äijä saattaa olla se, joka antaa jonkun ratkaisevan idean, joka jää kytemään ja siirtyy lopulta omannäköisenä toimintaan. Tai sitten voi olla, että ainoa oppi jostain treenistä on se, että näin en ainakaan halua koiraani kouluttaa eikä tästä ainakaan ole minun koiralleni hyötyä. Arvokasta tietoa sekin! Jokaiselta kouluttajalta voi varmaan oppia jotakin ja varmaan jokaisella kouluttajalla on myös niitä ideoita, jotka ovat - minun koiralleni, minun tilanteessani - huonoja. Kaikesta ei varmaan voi olla samaa mieltä, mutta ehkäpä jostain aina voi.

Vilppu on oppinut myös uimaan! 



Erityisen hyvä fiilis jäi muuten siitä, että kouluttajat olivat älyttömän mukavia ja kannustavia, kehuivat kovasti meidän koiria, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että oltaisiin paikalla jotenkin ylenkatsottavina. Kun esimerkiksi kysyin, että kehtaanko tulla jatkossa samojen sakemanni-ihmisten viikkotreeneihin kun meillä on näitä haasteita, niin vastaus oli: "Tietenkin kehtaat, en ymmärrä mistä puhut". Mulle on ollut, ja on edelleen, ihan supertärkeää, että yksikään mua ja Vilppua kouluttaneista ei ole suhtautunut meihin ja meidän ongelmaan ikävästi. Kertaakaan en ole saanut kuulla olevani huono koiranomistaja/-kouluttaja (vaikka ehkä joskus aihettakin olisi), vaan kommentit ovat aina joko olleet luokkaa onpas se terävä ja/tai sitten konkreettisia ja kivasti esitettyjä treenivinkkejä ja parannusehdotuksia omaan toimintaani.

Kurssilla sain kovastikin luottoa siihen, että hyvä tästä vielä tulee, isompiakin ongemia on, ja että pääsääntöisesti ollaan Vilpun kanssa edetty täysin oikealla polulla. Se on vielä tosi nuori koira ja tätä toisiin koiriin rumasti suhtautumista lukuun ottamatta ihan sairaan kiltti, helppo ja ihana. Vilpulla on mieletön määrä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia ja arjessa se on KAIKILTA muilta osin mitä mutkattomin. (Paitsi että se paukuttaa autossa ohikulkijoille, se on toinen mikä rasittaa.) Jos joku ongelma on kunkin koiran kanssa oltava, niin todellakin otan ihan mielelläni tämän ennemmin kuin terveyspulmat tai arkuuden tai täydellisen vietittömyyden tai...

(Toim. huom. Meillä on nyt kurssin jälkeen mennyt ihan tosi hyvin jo jokusen viikon. Arjen ohituksiin on löytynyt uusia työkaluja sekä treenaamiseen soveltuviin että ns. hätätilanteisiin. Vilppu tarjoaa riittävän helpoissa ohitustilanteissa mielellään seuraamista ja olen vahvistanut nyt aiempaa kovemmin tätä, vähän enemmän mutta hyvin tyynesti ja vähäeleisesti auttanut koiraa siihen, sen sijaan että yrittäisin vahvistaa nimenomaan neutraalia/positiivista suhtautumista toisiin koiriin (koska sellaista ei tällä hetkellä ole millään kohtuullisilla etäisyyksillä, ei sitä voi vahvistaa, vaikka sitä pitkään yritinkin). Vilpulla on selvästi tyynempi fiilis, kun sillä on joku selvä tehtävä ja jossa se saa sulkea toiset koirat kokonaan pois meidän kuplasta. Jos se räjähtää kuitenkin, niin siinäpähän sitten räjähtää, olen yrittänyt lopettaa senkin demonisoinnin. Omakin fiilis on jonkun verran muuttunut paitsi kurssin ja viimeaikaisten onnistumisten, myöskin Vilpun räjähtelyongelmatekstin julkaisemisen ja siihen tulleiden mukavien kommenttien jälkeen. Se teksti meni muuten heittämällä blogin luetuimmaksi, kiva että aihe kiinnostaa, niin minuakin.)

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Terveyspulmia pitkästä aikaa

Meillä on kyllä ollut tuuria matkassa, sillä Vilpun kanssa ei ole tähän ikään mennessä ollut tarvetta eläinlääkärille ja Lennikin on ollut pidemmän aikaa ihan hyvässä kunnossa kaikin puolin. Nyt sitten viikko sitten sunnuntaina Lenni alkoi ontua pidemmän lenkin, uinnin ja sen jälkeisen rehaamisen jälkeen toista etutassua erittäin voimakkaasti. Tassussa ei näkynyt mitään, varpaat ja anturat ym. olivat siistit, jotenkin jonkinsortin venähdys varmaan kyseessä. Pari päivää Lenni ontui selvästi etenkin levon jälkeen ja oikeastaan viime perjantai oli ensimmäinen päivä kun liike oli mun silmään puhdasta. Toivottavasti oli tosiaankin vaan remuamisesta johtuvaa eikä vielä merkki vanhuuden vaivoista tai jostain muusta toistuvasta. Ei punaturkki vielä muuten kovin vanhalta vielä tunnu.

Olen jo niin vanha että ainakin olen ansainnut hirveästi nakkeja t. Lenni
No, sitten sairastui Vilppu. Torstaina illalla huomasin sen repineen ja nuolleen karvoja pois vatsan alta, kivesten ympäriltä ja sisäreisistä, mutta siinä vaiheessa muuta epäilyttävää ei vielä näkynyt. Perjantaina kivekset olivat vähän kosketusarat, mutta suhteellisen normaalin näköiset eikä koira vaikuttanut kipeältä, liikkui mielellään yms. vaikka niitä nuoleskelin, joten jäin seurailemaan vielä tilannetta kotihoidolle.

Lauantaina taas kiveksiä ei olisi saanut vilkaistakaan ja kun onnistuin niin tekemään, näyttivät ne turvonneilta, jotenkin viruneilta ja erikoisen värisiltä. Vilppu oli yhtäkkiä tosi kipeä, ei halunnut tulla portaita alas eikä ylös ja selvästi vointi oli kurja. Soitin heti aamusta päivystävälle eläinlääkärille, joka on siis viikonloppuna täällä ainoa saatavilla oleva eläinlääkäri, ja hän lupasi soittaa takaisin kun ehtii katsomaan, oli kuulemma potilaita jonossa.

Pieni potilas

Ja sitä puheluahan sitten odotettiin sellaiset yli seitsemän tuntia...  Samalla päivystävällä on hoidettavana pieneläimet, tuotantoeläimet, hevoset ja kaikki, ja ilmeisesti "muutama" kiireellisempi tapaus oli ajanut Vilpun edelle.

Kyselin Seinäjoen puskaradio -Facebook-ryhmässäkin, pitääkö todella paikkaansa ettei kaupungissa ole päivystävää pieneläinklinikkaa joka olisi edes lauantaina päivällä auki. Ihmiset tulivat kertomaan, että Tampereella on. Välimatkaahan on siis yli 150 kilometriä. Keksin aika monta tilannetta, jossa sairastunut tai loukkaantunut koira kuolee, jos sen kanssa joutuu lähtemään 150 kilometrin päähän eläinlääkärille. Eikä Seinäjoki ole edes mikään ihan tuppukylä Suomen mittakaavassa, kai? Tokikaan meidän ongelma ei ollut sellainen etteikö se olisi voinut odottaa, mutta kylmää ajatella mitä tehdä jos jotain pahempaa sattuu joskus. Tilanne on sama myös ilta-aikaan - yksityiset näyttävät näin kesällä sulkevan arkisinkin viimeistään klo 17, usein jo paljon aikaisemmin. En varmaan koskaan pysty asumaan Jyväskylää pienemmässä kaupungissa, en kestä ajatusta ettei eläinlääkärille pääse kävelemällä seuraavaan kortteliin.

No, eläinlääkäri itsessään, kun sinne saakka päästiin, oli mukava ja hoiti kiireettömästi, vaikka selvästi olikin kiire ja aika monta juttua lautasella. Vilppu ei antanut koskea takapäähän ollenkaan eli ei toivoakaan että kiveksiä olisi päässyt katsomaan ilman rauhoitetta. Sen jälkeen ell tutki tilannetta, laittoi tipassa kortisonia ja kipulääkettä menemään ja totesi, että todennäköisesti kipu johtuu allergisesti reaktiosta itikoihin. Mahanalus oli täynnä pieniä punaisia pistojäljen näköisiä kohtia ja kuononkin päällä oli useampi samana/edellisenä päivänä noussut patti.

Lintubongari

Kortisoni kylläkään ei lähtenyt ihan toivotusti tehoamaan ja Vilppu oli vielä sunnuntaina päivällä aikamoisen kipeä, mutta onneksi iltaa kohden helpotti ja maanantaina tilanne vaikutti jo kohtuullisen normaalilta. Nyt Hipsu on virkeä ja kivekset sen verran tavallisen näköiset jo, että selvästi erottuu kivesten juuresta kohta, jossa on selkeä ihovaurio. Siitä nyt en osaa enää sanoa, johtuiko koko juttu oikeasti hyttysistä vai liekö Vilppua pistänyt joku muu, mikä aiheutti sitten laajemman allergisen vastareaktion kropassa. Epäilen ehkä itse jotain jälkimmäisen tyyppistä, koska se ihovaurio mikä jäljelle jäi on iso ja selvärajainen ja tuntuu oudolta, että itikat olisivat jossain kohdissa saaneet noinkin pahaa vahinkoa aikaan ja toisissa ei. Ja Vilppukin on selvinnyt varmaan jo useista kymmenistä hyttysenpistoista tänäkin kesänä ilman lähellekään tällaisia reaktiota tai esim. niin isoja patteja kuonossa/päässä mitä sille loppuviikosta nousi. Oli miten oli, toivotaan että saadaan Vetramilillä ja kortisonilla hoidettua homma nyt maaliin eikä tällainen toistu.

Kyllä asettuu muut ongelmat mittasuhteisiinsa kun koirat sairastaa, vaikka ei mistään sen vakavammasta ollut nytkään kyse. Toivottavasti näillä mennään taas jonkun aikaa...

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Vilppu ja Vilpun rähinäongelmat

Vilppu, tai varmaan aussiet ylipäätänsä, on lähtökohtaisesti huomattavasti reaktiivisempi kuin tolleri ja siten reaktiivisempi kuin mihin olen tottunut. Vilppua kiinnostaa ympäristö ihan eri tavalla kuin Lenniä on koskaan kiinnostanut. Lenni haistelee, Vilppu silmäilee: se katselee koko ajan ympärilleen ja reagoi enemmän ja isommin. Sillä nousee kierrokset nopeammin. Se on vietikkäämpi ja räväkämpi, ja se kiihtyy.

Vilppu ei ollut pikkupentuna ollenkaan kiinnostunut toisista koirista. Yritin olla tekemättä ohituksista mitään numeroa, kun siitä niin kovasti ympäri nettiä varoiteltiin, enkä siten myöskään juurikaan vahvistanut pennun nättiä käytöstä ohitustilanteissa. Tilanne kuitenkin vähän levisi käsiin, kun Vilppu täytti suunnilleen seitsemän-kahdeksan kuukautta ja sitä alkoikin kiihdyttää ja jännittää muu maailma. Se alkoi huutaa toisille koirille ja nostaa kierroksia niitä nähdessään sekä heittää kärrynpyörää hihnan päässä. Samaan aikaan se mörköili kaikkea muutakin kohtaan, mutta vaikka kuukausien saatossa turhimmat kiihkoilut jäivät pois, toisille koirille räjähtely jäi.

Aloitin toki asian työstämisen saman tien, ja alusta saakka ollaan treenattu pääasiassa LAT-tekniikalla ja vastaehdollistettu. Välillä homma on mennyt eteenpäin ja välillä taakse. Tällä hetkellä Vilppu ei viitsi reagoida enää outoihinkaan ohikulkeviin ihmisiin (humalaiset, huutavat lapset, rullaluistelijat...) mutta toisille koirille se räjähtelee edelleen niiden koosta tai muusta ominaisuuksista huolimatta. Myöskään mulle puhumista kesken lenkin se ei juuri kestä ja jos ollaan pysähdytty johonkin muutamaa minuuttia pidemmäksi aikaa, Vilppu ottaa tontin vahtimisen heti hoitaakseen.

Täytyy sanoa, että epäonnistumisen tunne on välillä tosi kova. Virheitä olen ihan taatusti tehnytkin. Olen varmasti vahvistanut Vilpun reaktiivista käytöstä reagoimalla itse etenkin silloin kun se oli vielä mörköiässä, olen käyttäytynyt epäjohdonmukaisesti ja ollut koiralle joskus epäreilukin.

Samaan aikaan olen kuitenkin tehnyt ihan älyttömästi töitä. Vilppua on sosiaalistettu paljon, se on kulkenut ihan joka paikassa mukana. Se ei ole koskaan tervehtinyt vieraita koiria hihnassa, mutta sillä on koko ajan ollut tuttuja juoksukavereita, eikä se ole koskaan saanut negatiivisia kokemuksia toisista koirista. Olen vahvistanut kontaktia tuhansia kertoja, käynyt sitkeästi kentällä ja harrastanut. Ihan rehellisesti voin sanoa, että näillä resursseilla olen tehnyt aika lailla kaikkeni. Yrityksen puutteesta mua ei ainakaan pääse syyttämään, ja jos nyt voisin aloittaa pennun kanssa alusta, niin en tekisi mitään merkittävästi toisin.

© Aija Tanskanen


Voi olla, että olisin saanut tehtyä mistä tahansa koirasta jonkinlaisen kiihkopyörteen. Voi olla, että Vilppu olisi kenen tahansa muun koirana täysin mutkaton koirakansalainen. Voi myös olla että olisin onnistunut jonkun toisen koiran kanssa paremmin, tai että Vilpulla olisi samoja haasteita paljon osaavammissakin käsissä. Sitä ei saa koskaan tietää ja siksipä sitä on turha miettiä. Mutta toki turhauttaa, että vaikka minkä muun asian pystyn opettamaan Vilpulle treenissä tai kahdessa, niin toisten koirien kaunista ohittamista en ole osannut opettaa sille sadoilla ja taas sadoilla toistoilla.

Tilanne on myös se, etten ole aiheeseen liittyen enää pitkään aikaan lukenut tai kuullut mitään sellaista mitä en jo tiedä. Teen teknisesti kaiken oikein, tietääkseni. Silti mitään konkreettista edistymistä tai suurta läpimurtoa ei vain tapahdu. Onko tulkittava, ettei tämä menetelmä toimi minun koiralleni, vai kannattaako jatkaa sitkeästi harjoituksia ja uskoa, että se on oikea tie?  Neuvoja ja koulutusmetodejahan piisaa laidasta laitaan, kaikilla varmasti koulutettu toimivia koiria, mutta on vain yksi Vilppu ja pitäisi tietää mikä sille on paras. Mihinkään menetelmähyppelyynkään en kuitenkaan halua lähteä.

Kävin joskus loppuvuodesta ohitusluennolla ja sain kuulla, että ohitusharjoittelu on puolet tunnetta ja puolet tekniikkaa. Jos tekniikka on hallussa, niin sittenhän se mitä multa puuttuu on tunne. Siinäpä sitä sitten ollaan. Jos päällimmäiset mielessä pyörivät tunteet ovat turhautuminen, epäonnistuminen, häpeä ja stressi koiran stressistä, niin mitä jää jäljelle? Yritän kaivella ohitustilanteisiin itsevarmuutta ja rentoutta, mutta eipä niitä aina vain löydy. Silloin on yleensä ollut parempi vaihtoehto mennä äkkiä kotiin ja kokeilla myöhemmin uudelleen.

Toki aika usein ajattelen vain, että kyllä se siitä. Vilppu on todella nuori ja elää aika kiihdyttävässä ympäristössä. Ehkä se ei vaan kykene hillitsemään vielä itseään. Ehkä joskus kahden ikävuoden jälkeen yhtäkkiä helpottaa ja kun se on neljä tai viisi, voin huvittuneena muistella miten stressaantunut tästä olin.

Ja siis tällä hetkellä meillä menee ihan hyvin. Otetaan etäisyyttä sen mukaan mitä tarvitsee eikä mitään rähjäystilanteita satu läheskään päivittäin tai edes viikottain. Silti toisen koiran kauniisti ohittaminen kävelytiellä (ilman että  esim. imutan Vilppua mukana) on vielä mahdoton ajatus. Toki toivon ja odotan sitä päivää, että voin käydä lenkillä "ihan normaalisti". Selviän kyllä, jos sitä päivää ei lähiaikoina tai koskaan tule. En oletakaan että Vilpusta tulee koira, jota voi ulkoiluttaa pikkusormella tai mitään ajattelematta; voi olla mun pitää aina huomata asiat sitä ennen kuitatakseni ne tai että sen tarvitsee olla käskyn alla ohituksissa hamaan loppuun saakka. Mutta toki kun on (kisa)tavoitteitakin, niin toivoisihan sitä, että jossain vaiheessa voin luottaa siihen että koira on hallinnassa tilanteessa kuin tilanteessa eikä räjähtele kaikkiin ilmansuuntiin säännöllisin väliajoin.

Pystyn kuitenkin tekemään kaupan pihassa tottista t. Vilppu

Olen parhaillani Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston kurssilla, jossa työstetään ohitus- ja muita ongelmia vähän erilaisilla menetelmillä kuin mitä olen aiemmin käyttänyt. Kahden kerran jälkeen en voi sanoa oppineeni varsinaisesti mitään uutta, lähinnä saanut vahvistusta ajatuksille joita mulla jo oli. Vilppu on tehnyt treeneissä nousujohteisesti töitä, mutta kirjoitan kurssista erikseen sen päätyttyä. Välillä Vilppu on täällä Seinäjoella ollut myös lenkeillä aivan huipputaitava, välillä ihan hirveä. Uskon että stressitasojen laskulla rauhallisemman ympäristön myötä on ollut asiaan vaikutusta ja odotan mielenkiinnolla, millainen tilanne on elokuun lopulla. Silloin ollaan treenattu ohituksia kutakuinkin se vuosi. Nyt viime aikoina on tuntunut että ohitusongelmat voivat ratketa suunnilleen minä päivänsä hyvänsä, niin kovasti me molemmat selvästi yritetään ja harjoituksia on uskaltanut vaikeuttaa merkittävästi. Mutta hyvien päivien vastapainoksi on tosiaan niitä ihan karseita lenkkejä, jolloin Vilppu kiehuu jo etäisistäkin ärsykkeistä ja purkaa ottamalla mua jalasta kiinni. Pitää nöyränä.

Se täytyy kyllä vielä sanoa, että erityisen tärkeäksi koen, että olen koko tämän ajan käynyt Vilpun kanssa treeneissä. Vaikka en tällä hetkellä uskalla sitä pitää muiden kuin ihan täysin tuttujen koirien seurassa irti kentällä, ollaan treeneissä saatu rakenneltua kuplaa jossa on vain minä ja koira. Välillä kupla rakoilee ja välillä se räjähtää tuhannen säpäleiksi. Välillä se kestää koko tunnin mittaisen tokotreenin. Kun Vilppu on töissä, se on sitten ihan oikeasti töissä ja sitä asiaa arvostan aivan järjettömästi. Toivon, ja uskonkin, että jossain vaiheessa se pystyy yleistämään vastaanottavaisen ja yhteistyöhön kykenevän treenimoodin vaikeisiinkin tilanteisiin arjessa.

Olen kirjoittanut tätä tekstiä pitkin vuotta aina silloin tällöin, kun ohitusongelmat ovat pyörineet erityisen sitkeästi päässä. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki se julkaistakin. Toivottavasti voin vuoden tai parin päästä, jos/kun nämä haasteet ovat jo mennyttä elämää, tulla kertomaan lisää siitä mikä meille toimi tai ei toiminut. Tässä on ei nyt lähtötilanne, mutta keskeneräinen tilanne. Otan kyllä edelleen vastaan vinkkejä, jos jollain lukijalla niitä on antaa. Ei niistä koskaan haittaakaan ole!

maanantai 21. toukokuuta 2018

Kyrkösjärven luontopolulla

Viime viikonloppu kulutettiin tutkimalla Kyrkösjärven aluetta. Kyseessä on ilmeisesti tulvasuojelua varten rakennettu tekojärvi, jonka lähimaastoissa kulkee kilometrikaupalla vaikka mitä reittejä. Järven ympäri pääsee kiertämään ja matkaa sille reitille tulee joku reilu 15 km, ajattelin että käydään sen ensi viikonloppuna jos sää suinkin sallii. Lyhyempiäkin lenkkejä on tarjolla, uimarantaa ja koirien uittamiseen sopivia poukamia, useampia laavuja ja pari lintutorniakin. 

Sunnuntaina käytiin kuitenkin testaamassa Kyrkösjärven luontopolku, jonka pääsee kiertämään vajaan 4 km tai reilu 6 km mittaisena. Koska jätin auton yli parin kilsan päähän lähtöpisteestä luullessani ettei lähemmäs saa ajaa ja koska olin supernälkäinen jo heti perille saavuttuani eikä mitään syötäväksi kelpaavaa tokikaan ollut mukana, käytiin nyt vain tuo lyhyempi reitti. Täytynee palata vielä jossain vaiheessa kesää kiertämään pidempikin, sen verran kivaa aluetta kyllä oli. Mukavan vaihtelevaa maastoa erilaisine metsätyyppeineen, pari upeaa isoa siirtolohkaretta, ei ketään missään ja kunnolla metsää ympärillä. Jyväskylän luontopoluista osa on vähän turhan lähellä kaiken maailman menoa ja meininkiä ja vaikka tämäkin polku pikkuisen matkaa kulki koko järven kiertävän leveämmän tien laitaa, niin rauhassa sai olla eikä tarvinnut kuunnella liikenteen melua.


Täytyy kyllä vaan todeta että luonto on ihan uskomattoman kaunis tähän aikaan vuodesta! Vaikka oli pilvinen päivä, metsä mustikanvarpuineen oli niin kirkkaan vihreä että hyvä kun ei silmiin sattunut. Oli niin ihana lenkkeillä ja nauttia linnunlaulusta. Koirat pääsivät pari kertaa uimaan, Vilppukin otti reippaana poikana ensimmäiset uimavetonsa järvessä. Ehkä se vielä joskus oppii oikean tekniikankin... Uinnin päälle oli kiva hepuloida ja möyriä kanervikossa. Yhteensä meillä vierähtikin matkalla melkein neljä tuntia, mutta varmaan kaksi niistä leikittiin uimaleikkejä ja ehkä se kaksi käveltiin. Polku ei kuitenkaan ollut vaikeakulkuinen vaikka vauhti olikin hidas, ainoastaan ihan alussa oli jyrkkä kipuaminen kallion päälle (tätä en muuten ensin bongannut ja mentiin pidemmän matkaa harhaan, kannattaa pitää silmät auki hyvin merkatullakin reitillä).

Henkilön Lenni & Vilppu (@lenniandvilppu) jakama julkaisu

Ainoat miinukset omituisista muovisista pitkospuista, joita oli ilmeisesti ihan lähiaikoina vaihdettu puisten tilalle osassa polkua, sekä ihan saatanallisesta määrästä hyttysiä! Oon jo monta vuotta kehunut olevani immuuni itikoille, sillä en ole moneen kesään kokenut että ne ihan hirveästi häiritsisivät enkä saa pistoistakaan mitään sen kummempia kutinoita. Nyt viimeiset neljä päivää olen kuitenkin ollut ihan hätää kärsimässä aamusta iltaan näiden kanssa, lentelevät myös todella sitkeästi koirien ympärillä. En tiedä onko immuniteetti kärsinyt vai onko itikoita nyt vain erityisen paljon, mutta toivottavasti koko kesää ei ole tällaista. Muuten voi olla että joutuu hyttysmyrkkyostoksille pitkästä pitkästä aikaa.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Ensivaikutelmat Etelä-Pohjanmaasta




 Kolme viikkoa eli peräti neljäsosa työsopparia täällä Seinäjoella takana, ihan hullua miten nopeasti aika menee! Olen kyllä edelleen tosi innoissani tästä duunista, on niin kiva päästä tekemään oman alan hommia, tapaamaan inspiroivia ihmisiä ja oppimaan uutta. Työ on varsin itsenäistä ja täysin aivoilla tehtävää eli päivät menee koneella istuen, minkä takia onkin illalla erityisen kiva sitten lenkkeillä ja treenata. Hyvä että on koirat!

Muutto tuossa vapun tienoilla oli aika rankka, mä en ollut koko talvena kipeänä mutta sairastuin juuri ennen vappua ja olin kyllä todella kovassa ja sitkeässä flunssassa useamman viikon. Siihen kun kombotti muuton, uuden kokopäivätyön, vikat päälle kaatuvat opintodeadlinet, isot muutokset ihmissuhderintamalla ja viikon jatkuneet vesisateet niin kyllä oli jaksaminen hivenen koetuksella. Onneksi tuon paimennusviikonlopun jälkeen lähdin paranemaan, kun pääsi asettumaan aloilleen tänne Seinäjoelle ja nyt kolme viikkoa myöhemmin olo alkaa viimein olla normaali. Vieläkään ei juoksemaan ole uskaltanut, mutta ehkäpä ensi viikolla jo.
 
Ollaan koirien kanssa viihdytty tosi hyvin. Mulla on kiva kämppä, pieni piha ja koirille jopa kokonainen oma huone, jossa saavat olla yksin ollessaan. Vilppu vahti pari ensimmäistä päivää aika kovasti, mutta nyt se on jo rauhoittunut ja antaa naapureidenkin elää elämäänsä. Alue ja talo on kyllä todella rauhallinen, ei täällä paljon vahdittavaa olisikaan. Koirat, Vilppu etenkin, ovat tuntuneet aika rennoilta muutenkin. Jos Jyväskylässä tuli joka lenkki suunnilleen kymmenen koirakkoa vastaan, niin täällä tuskin nähdään viittä useampaa koirallista kulkijaa päivässä. Tällä on selvästi ollut vaikutusta Vilpun yleiseen fiilikseen ja se on ollut vielä vaivattomampi arjessa kuin normaalisti. Luulen että sille sopii rutiinit ja tällainen tasaisesti eteenpäin puksuttava elämä hyvin.



Treenattukin ollaan; Vilppu on kerran viikossa päässyt ohjattuihin treeneihin ja tehnyt ihan kivasti hommia. Ollaan käyty kokeilemassa rally-tokoa ja oli niin hauskaa, että pidetään varmaan se nyt kesän ajan päälajina mitä ryhmätreeniin tulee, mutta kirjoittelen treeneistä vielä myöhemmin lisää. Lisäksi ollaan jonkun verran tokoiltu keskenämme tuossa lähikentällä ja tehty paljon pohjatyötä esineruutuun.

Vilppu kävi tällä viikolla rokotuksilla ja painoi 17,5 kg. Todella hoikkahan se on, mutta ell kehui tyypin olevan hyvässä kunnossa. Vaihdoin sille kuitenkin ruoan nyt vähän energiapitoisempaan, toivotaan että jotain tarttuu. Mulla on koirat aina olleet hoikkia ja hyvä niin, mutta Vilppu on kyllä vähän laiha omaan käteen. Ostin myös pitkästä aikaa reilummin raakaa pakkaseen niin saa sitä kaveriksi.


Hyvin on siis mennyt. Täällä on paljon huippukivoja lenkkireittejä, älyttömästi fasaaneja, kaikki tarpeellinen lähellä ja kun sääkin on suosinut, niin mikäs tässä on ollut ollessa. Viikonloppu kulutettiin Kyrkösjärven aluetta tutkiskellessa, huomenna takaisin työn pariin. Eipä tässä ole kuin kuukausi juhannukseenkaan!

maanantai 7. toukokuuta 2018

Paimennusviikonloppu

Kuvat otti Aija Tanskanen ja Linda Siekkinen, kiitos!

Viime viikonloppuna päästiin Empathica's-porukalla treenaamaan paimennusta! Muutettiin siis jo vappuna koirien kanssa Seinäjoelle, mutta jouduin ajelemaan maanantaista läsnäolopakollista kouluseminaaria varten Jyväskylään ja siinä samalla päästiin sitten viettämään viikonloppu paimennuksen parissa Keski-Suomessa. Lauantaina oli treenissä viisi koiraa ja sunnuntaina kuusi, eli kyllähän tuota useampi tunti vierähti tilalla - mutta mikäs siinä, hyvässä seurassa ja säässä! Paloin jopa sunnuntaina naamasta, on nämä ekat lämpimät päivät hurjia.

Tehtiin molempina päivinä kaksi settiä lampailla, vähän pidempi ja toinen ihan lyhyt. Paimennettavana oli kolme lambia ja aitauksena pienehkö suorakaide. Vilppua (eikä muitakaan aloittelevia ausseja) ei tarvinnyt sytytellä kyllä yhtään, se oli välittömästi menossa joskin enemmän saalisvietillä kuin mitään muuta. Mä olin tietysti itse ihan sormi suussa, kun en tiennyt mitä tehdään ja miten ja miksi, mutta meidän kouluttaja otti sitten multa onneksi koiran ja mulle jäi hommaksi lähinnä Vilpun suullinen käskyttäminen ja lampaiden kanssa kävely. Pääsin hetken päästä itse liinankin perään, mutta vaikealta kyllä tuntui! Oman itsensä ja koiran handlaamisen lisäksi huomioon kun pitää ottaa vielä ne lambitkin, niin kyllä oli liikaa liikkuvia osia mulle.


Viikonloppuna ehdittiin treenaamaan vähän suuntia, pysähdyksiä seis/maahan, hakukaarelle lähtöä ja suoraan ajamista. Koirien oppimiskyky kyllä hämmästytti, vaikka meillä oli paljon aloittelevia koiria niin kaikki menivät huimasti eteenpäin ihan parilla treenillä. Vilppu vastasi ihan sairaan hyvin treeniin, olin siitä tosi ylpeä! Lähtötilanne oli siis se, että tyyppi yritti hampaat naksuen ja silmät pyörien jahdata lampaita, heitti liinan päässä volttia ja kyttäsi rumasti tilan apukoira-bortsua (jota oli muuten niin siistiä päästä näkemään hommissa). Sunnuntaina päästiin jo tekemään pari rauhallista pätkää ajoa ja tosi hyviä stoppeja, ja Vilppu oli täysin eri moodissa. Se teki töitä häntä alhaalla, ei vilkaissut apukoiraa päinkään, ohitti sen oma-aloitteisesti väistäen ahtaissa väleissä porteilla, ei piipannut jatkuvasti ja kuunteli ohjeita. Ei nyt mistään oikeasta paimennuksesta tokikaan pääse vielä pitkään aikaan puhumaan ja varmaan menisi vielä jonkin aikaa, ettei se ehtiessään yrittäisi räjäyttää lampaita kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ero oli ihan huikea yhtä kaikki. Treenin päätteeksi sunnuntaina käytiin kahdeksan koiran kanssa porukalla jäähkällä, ja vaikka koirista oli neljä Vilpulle vieraita, pystyttiin kävelemään ihan normaalisti rinnakkain yhdessä eikä Viipu pöhissyt kenellekään kertaakaan. Joko se oli henkisesti ihan poikki tai sitten paimennus teki sille vaan tosi hyvää; todennäköisesti vähän molempia.

Vilppu sai kehuja koulutettavuudesta ja osoitti selvästi jotain taipumuksia, mutta sille joutui olemaan aika tiukka, toki ihan koiraystävällisin metodein. Vilpun tyyppiselle koiralle nämä kiihdyttävät jutut täytyy tehdä vain napakan hallinnan kautta, muuten tulee huutoa ja hammasta ja ylikierroksia. Vilppu tsemppasi kyllä hurjasti ja ihan itsehillinnän, vireen kontrolloinnin ja hallinnan rakentamisen kannalta oli äärettömän hyödyllistä treeniä. Täytyy yrittää päästä tässä kesäkaudella paimeneen toistekin - oli sen verran mielenkiintoista settiä vaikka ei tästä meille vakituista harrastusta tule, ei riitä resurssit millään. Kiva oli nähdä miten luonnollista ja palkitsevaa lampaiden kanssa toimiminen kaikille meidän aussieille on.


Kaikkensa antanut pieni paimen

Liinan hallinta osoittautui vaikeaksi