maanantai 15. huhtikuuta 2019

Palailua harrastusten pariin

Pimeimpien talvikuukausien jälkeen olemme Vilpun kanssa tehneet paluuta harrastuskentille. Tauko tuli kyllä monelta osin hyvään saumaan, paikoin tuntuu että koira on ihan oikeasti kypsymässä! Paikoin on kovastikin hakemista, mutta tällä hetkellä olen todella innoissani lähdössä tulevaan kesätreenikauteen. Tiedossa on viikottaisten ohjattujen ja itsenäisten treenien (aksa, toko/tottis, toivon mukaan haku) lisäksi myös ainakin jälkikurssi ja muutamia leirejä. 


Treenivuosi aloiteltiin helmikuussa joensuulaisen Koirakoulu Napakan rallytokon alkeiskurssilla. Niinan koulutuksessa olen muutamia kertoja käynyt Lennin kanssa aikoinani ja tykännyt paljon, joten oli kiva päästä Vilpunkin kanssa valvovan silmän alle. Kurssi sinällään oli meille turhan helppo, kun kyseessä tosiaankin oli alkeiskurssi ja muilla ei juuri harrastustaustaa tainnut olla, mutta häiriötreeniä me tultiin tekemäänkin ja sitä kyllä saatiin. Lisäksi Niinalla oli antaa hyviä vinkkejä tekemiseen kunkin tason mukaan ja ehdittiin vähän vaihtaa ajatuksia Vilpun rähjäämisestäkin. Siitä oltiin samalla aaltopituudella ja pystyin Vilpun kanssa toimimaan miten parhaaksi näin; saatiin esimerkiksi tulla halliin viimeisenä ja ottaa vähän ekstratilaa tarvittaessa.

Pienet mutta meille tärkeät erityisjärjestelyt tulivat pitkän tauon jälkeen tarpeeseen, sillä vaikka viiden kerran kurssin saldo oli suunnilleen kolme haukahdusta eikä yhtään räjähdystilannetta, omaan käteen Vilppu oli todella liipasinherkkä erityisesti pari ensimmäistä kertaa. Se ei niinkään näy ulospäin, jos ei tämäntyyppisen koiran elekieli ole tuttu, ja kerrankin kurssikaveri vilpittömästi ihmetteli miksi otetaan tilaa, kun koirani on niin älyttömän rauhallinen ja osaa odottaa nätisti. Mutta itse kun koirani tunnen, niin tiedän että se ottaa kipinää helposti ja salamannopeasti, ja ensimmäiset kaksi kertaa olikin aika tarkkaa tasapainoilua häiriöihin reagoimisen ja yhdessä tekemisen välillä. 

Toisen ja kolmannen kurssikerran välissä käytiin Jyväskylässä yksityisopetuksessa hakemassa vähän vauhtia ohituspulmiin, ja se ratkaisi ainakin loppukurssin ajaksi monta tunnetilaongelmaa myös kentällä. Vilppu oli rennompi kuin aikoihin, joten päästiin mukavasti työstämään mm. taukokäytöstä ja niitä häiriöitä. Lisäksi korjailtiin Vilpun liian edessä olevaa perusasennon paikkaa, eteentuloa, saksalaista täyskäännöstä ja muita pieniä ja hyödyllisiä juttuja. Ihan hirveästi en usko jaksavani laittaa energiaa rallyn pienten nyanssien opetteluun ja kylttien hienosäätöön, mutta pidetään kuitenkin alon tehtävät mielessä mahdollista kisauran korkkausta ajatellen.



Huhtikuun alussa taas päästiin aksaamaan! Kuten aiemmin sanottua, olin jo luopunut ajatuksesta harrastaa Vilpun kanssa agilitya lähitulevaisuudessa/koskaan, mutta kun tuli mahdollisuus päästä mulle tuttuun halliin ja tutun kouluttajan oppiin, niin tartuin sitten siihen. Sisukas-koulutuksen Heidi oli mun ja Lennin ihkaensimmäinen aksakoutsi yhdeksän vuotta sitten, joten hauskaa että nyt päästiin Vilpunkin kanssa Heidin oppiin! Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että agility nyt vaan on ihan sairaan hauskaa sekä mun että Vilpun mielestä. Jatkossa siis treenailemme sitä kerran viikossa jatkuvassa valmennusryhmässä.

Kahden agilitykerran jälkeen olen älyttömän innoissani tulevasta treenikaudesta ja mielettömän onnellinen Vilpun hyvästä käytöksestä. Vuosi takaperin se ei sietänyt aksahallilla vilaustakaan toisista koirista näköpiirissään, meni ensimmäisestä epäonnistumisesta sijaistoiminnoille, ei kestänyt ollenkaan toistoja ja kävi kaiken hyvän lisäksi paikoitellen niin kuumana, että saatoin saada hampaasta halliin tullessa. Toki Vilppu oli jo silloin ihanan vauhdikas, hyvin irtoava ja suhteellisen kuuliainen ohjattava, mutta meillä meni niin paljon aikaa ja energiaa kaikkeen ylimääräiseen säheltämiseen, että koko laji alkoi tympiä.

Nyt Pärnävaaralla Vilppu ei ole rähissyt vielä kertaakaan millekään eikä poistunut paikalta omatoimisesti kesken treenin tai tauon, ja on jaksanut hyvin toistoja ja tehnyt ihanasti yhteistyötä. Häiriönsiedon kanssa on toki vielä työtä, mutta noin pääpiirteittäin treenaamisen edellytykset ovat kasassa ihan eri tavalla kuin vuoden ikäisen Vilpun kanssa. Treenit teknisesti ovat tuntuneet musta yllättävän vaikeilta ja nykyaikaisten ratojen lukutaito on päässyt vähän heikentymään tauon aikana, mutta on ollut ihana päästä taas juoksemaan aksaa. Kovasti odotellaan taas seuraavia treenejä!


Viime lauantaina päästiin myös ensimmäisille tokotreeneille ulkokentälle. Tehtiin vähän seuraamista, ihmis"ryhmää" yhdellä ihmisellä, merkinkiertoa ja häiriötreeni urossakemannin kanssa. Merkki ei alkuun meinannut löytyä ja seuruun paras terä on talven aikana uhrattu arjen toiminnoille, joten sitä pitää vielä viilata, mutta muuten oli hyvät treenit! Erityisen tyytyväinen olen Vilpun rentouteen ja keskittymiseen häiriötreenissä, vaikka parina oli ihan vieras koira ja välimatkakin hyvin kohtuullinen. 

Tuntuu, että tämän kauden toko/tottistreenin painopisteenä voisi nyt lopultakin olla mielentila- ja vireasiat sekä häiriöt vieläkin vahvemmin kuin mitä ne nyt ovat olleet. Tuntuu, että tekniikkaa ja liikkeitä on ihan turha viilata määräänsä enempää etenkään jos se tarkoittaa kompromisseja työskentelyasenteen suhteen. Koevalmiilla liikkeillä en tee hirveästi mitään, jos koevalmista ilmettä ei näy mailla halmeilla. Kaipaisin Vilpulle intensiivisempää ja iloisempaa otetta, vieläkin vahvempaa yhteistä kuplaa ja vapautuneisuutta tehtäviin. Nyt se joutuu vähän pinnistelemään selvitäkseen häiriöistä ja välillä en ole ihan varma, onko sillä hauskaa - tai ainakin mielestäni voisi olla vieläkin hauskempaa. Haluaisin että Vilppu olisi nykyistä hitusen aktiivisempi ja ehkäpä motivoituneempikin. Käydään hakemassa uusia ajatuksia tähän asiaan Jari Kantoluodon koulutuksesta ensi kuussa ja toivotaan että löydetään sieltä tekemistä loppuvuodelle. 

Kaiken kaikkiaan on ollut positiivinen alku koiraharrastusvuodelle, vaikka se hitusen hitaasti onkin käynnistynyt. Toivotaan, että hiljaa hyvä tulee.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Koirien ja korkeakouluopintojen yhdistelmä

Aika usein tulee mm. Facebookin koiraryhmissä vastaan kyselyitä, joissa tiedustellaan kokemuksia koiranomistajuuden ja korkeakouluopintojen yhdistämisestä. Harvemmin tulee sellaisiin vastattua mitään, mutta ajattelin, että voisin tänne blogin puolelle koota jotain ajatuksia aiheesta. Aloitin itse yliopisto-opinnot Jyväskylässä syksyllä 2013 ja opiskelin pari vuotta ilman koiraa, kunnes vaihtojaksoni jälkeen tammikuussa 2016 Lenni muutti mun luokse vakituisesti. Keväällä 2017 tuli Vilppu. Nyt olen pikkuhiljaa siirtymässä opiskelijasta työssäkäyväksi. Olen siis ehtinyt opiskeluaikanani elää ilman koiraa, yhden aikuisen koiran kanssa, pennun ja aikuisen kanssa ja vielä nyt kahden aikuisen kanssa.

Vilppu vappuhulinoissa 2017
Noin ylipäätänsä olen sitä mieltä, että ihan täydellistä aikaa koiran hankkimiselle ei varmastikaan ole olemassa, mutta on huonompia ja parempia aikoja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että ensimmäinen opiskeluvuosi tai aika juuri ennen sitä on vihonviimeinen kohta ottaa koiranpentu. Opintojen aloittaminen tuo mukanaan tyypillisesti niin ison määrän muutoksia, että on aika hurja ratkaisu tuoda vapaaehtoisesti pentu sellaisen härdellin keskelle. Omannäköisen elämän ja etenkin sosiaalisten ympyröiden rakentaminen uuteen paikkaan on aika monelle aika raskasta. Mullekin korkeakouluopintojen aloittaminen merkitsi muuttoa kauas pois kotoa uuteen kaupunkiin, jolloin taakse jäivät kaikki ystävät lukuunottamatta (nykyistä ex-)kämppistäni ja elämää piti alkaa rakentaa alusta yksin. Olin tosi ujo 18-vuotiaana ja muuttoon liittyi kovasti stressiä asunnon löytämisestä opinnoissa pärjäämiseen ja ystävien löytämiseen. Vaikka jouduin alunperin jättämään Lennin vanhemmille siitä syystä, etten yksinkertaisesti löytänyt vaaditussa aikataulussa kämppää johon koiran olisi saanut tuoda, oli se näin jälkikäteen katsottuna oikeasti ihan hyvä ratkaisu ja siksi mulla ei ollut niin kova kiire siitä silloisesta asunnosta poiskaan. Ehdin keskittymään opintoihin, pystyin harrastamaan uusia juttuja, eikä haitannut jos pitkän päivän jälkeen lähdettiin vielä tenttikaljoille tai raahauduin opiskelijabileistä kotiin vasta vuorokautta myöhemmin.

Ja vaikka opiskelijabileet eivät niin kiinnostaisikaan, en voi liikaa korostaa fuksirientoihin osallistumisen ja oman aktiivisuuden merkitystä koko opiskeluajan hyvinvoinnille. Jos nyt itse joutuisin aloittamaan alusta, tämä olisi asia johon panostaisin vieläkin enemmän, vaikka Jyväskylästä omat ihmiseni olenkin löytänyt. Aina on parempi sanoa kyllä kuin ei, ja etenkin jos muuten haluaisi mennä mutta "joutuu" kieltäytymään siitä syystä että koira odottaa yksin kotona, koiranomistajuus voi kääntyä voimavarasta taakaksi, mitä sen ei pitäisi kuitenkaan koskaan olla.

Itselleni kandivaiheen lopun-maisterivaiheen alun tienoilla pennun ottaminen oli hyvä ratkaisu siinä mielessä, että siinä vaiheessa elämä oli jo aika vakiintunutta, luentoja oli hyvin vähän ja omat piirit olivat löytyneet. Toki mulla oli jo yksi koira, joten olin jo sitoutunut koiranomistamiseen ja siitä johtuvaan elämänrytmiin, mutta tuo sauma olisi ollut oikein hyvä pennun ottamiselle muutenkin. Toisaalta taas, kun nyt valmistumisen lähestyessä jälleen muutin, oli se pentu jo aikuinen eikä aiheuttanut niin paljon ns. ylimääräistä vaivaa jälleen uudessa elämäntilanteessa.

Elämä on valintoja, ja minä olen valintani tehnyt - se on nämä koirat ja niiden mukanaan tuoma vastuu. Valinta oli helppo tehdä ja vastuu kantaa, kun tiesi mistä luopui. Pääosin en koe luopuneeni mistään sellaisesta, minkä olisin halunnut pitää, mutta minä olinkin jo kokeillut monia niitä asioita, joille ei koirien tulon jälkeen olisi ollut enää aikaa, rahaa tai energiaa. Jos esimerkiksi en olisi lähtenyt vaihtoon, olisi se aivan taatusti harmittanut myöhemmin, pyörinyt mielessä - entä jos. Siksi en uskalla kenellekään suositella koiran ottamista opiskeluelämän keskelle ennen kuin on kokeillut opiskeluelämää ilman. Moni niin tekee, ja mikäs siinä, tietenkin jokainen saa tehdä niin kuin parhaaksi näkee! Mutta jos kysytään - niin en suosittele.


Vaikka olenkin vuosia ollut identiteetiltäni köyhä opiskelija niin kuin lähes kaikki opiskelijat ovat, tosiasiassa en ole ollut opiskeluaikanani missään vaiheessa ihan hirveän tiukoilla. Mulla on aina ollut sen verran säästöjä, että pystyisin hoidattamaan koirat onnettomuustilanteissakin sillä summalla mikä on minusta järkevää koiran hengissäpitämiseen ylipäätänsä laittaa. Olen tehnyt koko opiskeluajan vähän töitä ja käyttänyt jonkun verran säästöjä. Mutta siihenkin on varauduttava, että sopivan joustavia ja pienituntisia töitä koulun ohelle ei välttämättä noin vaan löydy. Yliopistokaupungeissa ei ole mitään kassaduunia kaikille halukkaille, ja jos onkin, niin sitten pitää laskea, onko sellaiseen koulun ja koiran ohella aikaa ja energiaa. Kannattaa miettiä, mitkä ovat tulot ja mitkä menot ja paljonko jää puskuria. Jos tilanne näyttää siltä, että pienenkin vastoinkäymisen tullen joutuu tinkimään joko omasta tai koiran hyvinvoinnista, niin ehkä parempikin ajankohta koiranpennun hankkimiselle löytyy.

Aikaa opiskelijalla usein on. Minulla ainakin oli, liiankin kanssa. Mutta jos joutuu tekemään säännöllisesti töitä selvitäkseen ja läsnäolopakollisia luentoja on useampi päivässä, ja itsenäisestikin pitäisi ehtiä opiskelemaan, niin tilanne on äkkiä täysin eri. Tämä vaihtelee alakohtaisesti täysin ääripäästä toiseen. Tämänkään takia en ryntäisi pennunhankintaan ennen kuin on selvittänyt ja käytännössä kokeillut, miten oman koulutusohjelman opinnot etenevät.

Käytännön asioista myös asuminen on iso juttu. Moneen opiskelijasoluun ei saada viedä koiria. Opiskelijayksiöihin voi olla reilusti yli vuoden jonot. Yksityisellä voi joutua maksamaan tuplahintaa vastaavaan opiskelijakämppään verrattuna. Etenkin ensimmäisenä opiskeluvuonna voi joutua ottamaan juuri täsmälleen sen asunnon minkä saa, ja se voi olla kaukanakin. "Aina joku löytyy" ei pidä paikkaansa monessakaan yliopistokaupungissa loppukesästä  ja alkusyksystä, jos budjetissa on joku raja. Mä olin onnekas ja sain asua koirien kanssa keskustassa, lähellä koulua, eli kävin usein kotona luentojen välissä. Jos se ei olisi onnistunut, illalla ei oikein olisi voinut lähteä enää mihinkään ilman koiria.

No eikö sen koiran voisi sitten ottaa mukaan? Voihan sen, jos voi. Lennin usein otinkin: istuskelemaan puistoon, ulkoilmatapahtumiin ja kavereille kylään, ja se mahdollisti opiskelijaporukoissa pyörimisen sekä koiralle seuran pitämisen yhtä aikaa. Mutta sen varaan ei voi oikein laskea, sen olen oppinut nyt kun minulla on Vilppu. Sitä ei noin vain oteta mukaan yhtään mihinkään, ja koska koirat eivät kuitenkaan voi olla yksinään määräänsä enempää, joihinkin juttuihin en Vipan tulon myötä sitten ole vain päässyt osallistumaan. Olin asiaan etukäteen varautunut ja sen hyväksynyt, joten ei ole harmittanut. Mutta jos en olisi, olisi voinut harmittaakin.


Kaikessa tässä tulee toki muistaa, että ihmisiä ja tilanteita on erilaisia. Toiset tekevät opiskeluaikana paljon töitä, toiset eivät ollenkaan; joillain on paljon läsnäolopakollisia kursseja ja toisilla niitä ei ole koskaan; jollain on lähtökohtaisesti enemmän rahaa laitettavana elämiseenkin, saati sitten koiriin ja harrastamiseen kuin toisilla. Osa asuu yksin, osalla on esim. kumppani jakamassa aikaansa koiralle. Toisten mielestä opiskeluaika on välttämätön paha, jotta elämässä pääsee eteenpäin, toiset viihtyvät opiskelijana ja perinteisessä opiskelijaelämässä paremmin. Toiset löytävät kaikki haluamansa ja tarvitsemansa ystävät, harrastukset ja ajanviettotavat helposti koirapiireistä tai ne ovat olemassa jo vanhastaan, toiset eivät tai haluavat opiskeluajalta muuta(kin).

Mutta pääsääntöisesti sanoisin koiranpentua miettivälle abille, joka on vuoden sisään muuttamassa opiskelemaan ja ajattelee, että tietenkin ottaa koiran mukaan ja elää sen ehdoilla, että odota vielä. Koiria ehtii kyllä omistamaan myöhemminkin. Niitä ehtii omistamaan niin monen vuoden ajan, että yhden tai kahden ylimääräisen vuoden odottaminen ei tunnu kyllä loppupeleissä missään.

Ja pääsääntöisesti sanoisin opiskelijalle, joka on ehkä jo muutaman vuoden ajan elänyt sitä opiskelijaelämää, ja miettii onko koiran hankkiminen epävarmaan elämäntilanteeseen ihan tyhmä idea, että anna mennä. Jos on harkinnut kunnolla, jos on valmis kantamaan vastuun, jos tuntuu että päivissä on tilaa, jos uskoo että koiran hyvään huolenpitoon on varaa. Täydellistä aikaa tuskin tulee. Jos jää odottamaan vakituista työtä ja omistusasuntoa niin nykyajan nuori aikuinen saa odottaa kauan. Jos on kuin minä, joka on koko ajan vähän epävarma jostakin, sellaista hetkeä ei tulekaan, että olisi satavarma siitä, että koira on hyvä idea. Ja koirien kanssa pitää hyväksyä sekin, että vaikka olisi satavarma, kaikki voi silti mennä päin helvettiä.

Kuten sanottua, elämä on valintoja, ja hyvin usein luopuessaan saa. Jos koirasta on iloinen 360 päivää vuodesta, ja niinä jäljellejäävinä viitenä haluaisi olla jotain muuta kuin koiranomistaja, niin kokonaisuushan on voimakkasti plussan puolella. Minusta tärkeintä on, että on harkinnut huolella. Ettei tule yllätyksenä, mitä koiranomistajuus käytännössä tarkoittaa esimerkiksi ajan- ja rahankäytön kannalta - sillä kyllä se tarkoittaa muutoksia ja priorisointia väistämättä, jos resurssit ovat rajallisia, niin kuin ne opiskelijalla taatusti ovat. 

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan



Alun perinhän muutin takaisin Joensuuhun kahden kuukauden harkkaa varten. Harjoittelua jatkettiin kolmella kuukaudella, ja hyvin todennäköisesti työt jatkuvat vielä lähemmäs loppuvuotta. Niinpä me jäädään nyt toistaiseksi tänne. Muutettiin rauhallisen oloiseen lähiöön Karsikkoon, ja paikka on tuntunut meille oikein sopivalta, koiratkin ovat sopeutuneet taas yhteen muuttoon hyvin. Vilppu pöhisi aika paljon rapusta kuuluville äänille ehdittyään jo tottua omakotitalossa majailuun, mutta nyt viikon jälkeen sekin on asettunut. Kämppä on ehkä mieluisin jossa olen asunut ja lenkkimaastot tosi hyvät, luonnon rauhaakin riittää.

Treenikuvioiden järjestely mieleisekseen kolmatta kertaa vuoden sisään on aiheuttanut pientä päänvaivaa. Alkuvuodesta en kehdannut vielä maksaa jäsenmaksuja ja hakeutua seuroihin treenaamaan, kun en tiennyt ollaanko paikkakunnalla huhtikuuta pidemmälle. Sittemmin (toko)ryhmät ovat olleet täynnä, kun olen asiaa selvittänyt, ja uusi mahdollisuus päästä mukaan lienee joskus kesän taitteessa.

Yksityisiä palveluntarjoajia täälläkin toki on, mutta lähinnä nyt alkuvuodesta bongailin kursseja lajeista, jotka eivät mua niin innosta, tai sitten ihan alkeistason treeniä. Vilpun kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää päästä treenaamaan säännöllisesti muiden koirien kanssa samassa tilassa, mutta toisaalta tuntuisi hölmöltä mennä vaikka jonnekin tokon alkeisiin maksamaan "pelkästä häiriöstä". Tokoa ja tottista treenaisinkin kaikista mieluiten jollain porukalla itsenäisesti. Toivon mukaan kenttäkaudelle järjestyy jostain treeniseuraa tai paikka itsenäisesti harjoittelevassa ryhmässä. Kovasti toivoisin myös, että Vilpun mentävä kolo löytyisi jostain hakuryhmästä, mutta lumitilanne on täällä niin hurja, että kauden alkuun lienee vielä jonkun verran aikaa. Jos ei löydy, niin sitten vaihdetaan maastolaji jälkeen.



Nyt helmi-maaliskuussa ollaan käyty rallytokon alkeiskurssilla, joka on sujunut hyvin - kirjoittelen sititä lisää sen päättyessä ensi viikolla - mutta varsinainen uutinen on se, että aloitetaan huhtikuussa taas agility! Eihän tuosta nyt niin pitkä aika ole, kun ilmoitin että aksa ei ole meidän laji tällä hetkellä, mutta nyt päästään tosi hyvän kouluttajan oppiin viikottain, joten olen innolla herättelemässä agilityharrastusta takaisin henkiin. Ostin auton, ja se kyllä helpottaa Vilpun kanssa harrastamista hurjasti, kun ei tarvitse miettiä mihin koiran saa tauolle tai että miten ylipäätänsä pääsen treeneihin asti ilman säätämistä. 

Tällä hetkellä olisi taas energiaa ja aikaakin harrastaa enemmänkin kuin kerran viikkoon, mutta jäämme odottelemaan keväisempiä ilmoja, sulia kenttiä ja muutamien seurojen treeniryhmien uudellenjärjestäytymisiä. Eiköhän tännekin saada sopivat treenikuviot järjesteltyä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että jos vapaasti voisi valita, asuisin aivan taatusti edelleen Jyväskylässä, mutta tämä uusi työni on ihan mieletön mahdollisuus oppia ja kehittyä ja ylipäätänsä kaikkea, mitä osaisin työltä tässä vaiheessa toivoa, joten näillä mennään nyt. Uskoisin, että jossain vaiheessa palaan koirineni Keski-Suomeen, mutta sitä ennen ollaan taas joensuulaisia!


tiistai 22. tammikuuta 2019

Vilppu 2 vuotta

Vilppu täytti 12. tammikuuta eli jo vähän yli viikko sitten kokonaiset kaksi vuotta! Toistan itseäni, mutta en voi uskoa miten nopeasti aika menee. Itsehän en ole tässä välissä vanhentunut yhtään, eikä Lennikään, mutta Vilppu se vain pikkuhiljaa aikuistuu.

Paino sanalla pikkuhiljaa: ehkä isoin muutos viime kuukausina on tapahtunut Vilpun fyysisessä habituksessa. Vaihdoin sille ruoaksi Acanan Sport & Agilityn ja se saa myös säännöllisesti raakaa rasvaprosentilla 45, ja nyt siihen on viimeinkin ruvennut tarttumaan ruoka. Luut ei enää törrötä ja lihasta on alkanut tulla ihan eri tavalla kuin aiemmin esimerkiksi selkään, vaikka hoikka poikahan Vilppu on edelleen. Se on myös nyt tosi hyvässä karvassa ja muutenkin kovasti miehekkäämpi kuin vielä pari kuukautta sitten, kuten alla olevasta kuvasta ehkä näkyy - vaikka jalat nyt vähän sinne tänne sojottavatkin. 


Noin muuten Vilppu ei edelleenkään ole kovin aikuinen, mutta kuulemma tämä vuosi saattaa hyvinkin tuoda järkeä päähän - tai olla tuomatta (olkoon tämä kuitenkin viimeinen teksti teiniaika-tunnisteella). Jaksan kyllä odotella, sillä diilaan nykyään aina vain paremmin Vilpulle luontaisen kohelluksen ja salamannopeiden päähänpistojen kanssa. 

Noin yleisesti ottaen se on edelleen vauhdikas, äänekäs, reaktiivinen, hyvin fyysinen, temperamenttinen, hellyydenkipeä, hirveän hauska, nokkela, kiltti ja näppärä. Ja paljon muuta. Hirveästi tulta ja hirveästi rakkautta samassa paketissa. 


tiistai 8. tammikuuta 2019

Tavoitteista - ja tavoitteet vuodelle 2019


Vielä löytyi Teemu Korpelan ottamia kesäkuvia, kiitos!

Vuoden 2019 tavoitteet tuntuvat vaikeilta asettaa. Tällä hetkellä en edes tiedä missä asun syksyllä, saati sitten mitä haluaisin koirien kanssa harrastaa sen verran, että tavoitteiden ylös kirjaaminen tässä vaiheessa vuotta kannattaisi. Terveystarkkeja tai luonnetestejä ei ole tälle vuodelle aikataulutettu eikä tiedossa ole muutenkaan mitään elämää suurempaa.

Koe-/kisatavoitteita ei meillä tälle vuodelle ole. Aiemmissa pitkän tähtäimen suunnitelmissa oli kyllä, koska olin ajatellut Vilpun rähinäongelmien ratkeavan, mutta eivät ne ratkenneet ja jos eivät tänäkään vuonna ratkea, niin tietenkään mihinkään koepaikoille ei meillä ole asiaa. Kokeisiin mennään sitten, kun Vilppu kykenee sietämään vieraita koiria, ja suoraan sanottuna koen että siihen mulla on valitettavasti kovin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa. 

Treenatahan aina voi. Ja treenataankin, totta kai. Viime vuosi kuitenkin osoitti, että mikään määrä treeniä ei tätä asiaa yhtäkkiä, johonkin tiettyyn päivämäärään mennessä, ratkaise. Niin paljon ja niin oikein ei voi, tai minä en osaa treenata, että voisin päättää, että nyt tässä tammikuussa työstetään Vilpun rähjäämisongelmat pois, niin kuin voisin vaikka päättää että tämän kuukauden aikana rakennetaan merkinkierto loppuun. Kaksivuotias urokseni on edelleen niin keskenkasvuinen, että tilanne voi olla kahden vuoden päästä ihan toinen, mutta tässä vaiheessa mun on turha laittaa itselleni mitään painetta niskaan asettamalla jotain henkisiä takarajoja ja deadlineja. Koira kertoo kyllä, kun se on valmis, ja se päivä ei tule kuumeisesti odottamalla.

Tämä on ollut mulle vähän kipeä asia todeta, mutta toisaalta myös aika valaiseva ja helpottava. Ei meillä ole mikään kiire. Ei saa olla eikä voi olla. Välillä on kuitenkin, kun oikealla ja vasemmalla tehdään tulosta ja somemaailmassa kaikki on enimmäkseen täydellistä. Välillä tuntuu turhauttavalta ja motivaation rippeitä saa keräillä jostain kentän pohjalta nakinpalasten seasta. Vilpun haasteethan ovat sen tyyppisiä, ettei sen kanssa yksinkertaisesti voi mennä kokeilemaan ja toivoa parasta, vaan sen kanssa on oltava satavarma joka kerta kun sen päästää irti. Paljon, paljon varmempi kuin tarvitsisi mielestäni olla esim. minkään yksittäisen liikkeen onnistumisesta ensimmäistä kertaa kokeeseen mennessä.

Niinpä kokeisiin mennään sitten, kun voidaan molemmat olla rentoina koiravilinässä ja keskittyä olennaiseen. Jos sellaista päivää ei tule tänä vuonna, niin ehkä vuonna 2020. Jos ei silloin, niin ehkä joskus myöhemmin. Vilppu on mennyt paljon eteenpäin ja kokonaiskäyrä on ehdottomasti nousujohteinen, vaikka aaltoliikettähän tässä tehdään, joten missään nimessä en ole heittämässä hanskoja tiskiin minkään suhteen tässä vaiheessa.


Kun sitten miettii muita tavoitteita, niin ainahan itsensä ja koiriensa kehittämiseen liittyviä toiveita ja suunnitelmia löytyy. En tiedä haluanko kutsua niitä tavoitteiksi vai ennemmin suunnitelmiksi, mutta koska niihin on kiva palata myöhemmin, kirjataan silti:
  • Lisää työkaluja arjen sujumiseen. Monipuolista, liikunnallista ja aktiivista arkea molemmille koirille!
  • Toko: ylempien luokkien liikkeitä hallintaan ja kokonaisuuksi
  • Paljon kokeenomaista, palkattomuuteen ja vireenhallintaan liittyvää treeniä
  • Haku: mahdollisimman säännöllistä treeniä kohti ykkösluokan hakuratoja, ilmaisun yhdistäminen etsintään. Esineruutu valmiiksi
  • Nenähommat: noseworkia, veri- ja/tai metsäjälkeä molemmille

  • (Mini)vaellus tai muutama
  • Vähintään pari ulkopuolisen kouluttajan koulutusta!
  • Vieraita kenttiä ja halleja, vierasta treeniseuraa
  • Leirejä/semmoja/luentoja
  • Treenipäiväkirjan & blogin pitäminen elossa


sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Hyvää joulua

Valoisaa ja rauhallista joulun aikaa kaikille minulta, Lenniltä ja Vilpulta!





torstai 13. joulukuuta 2018

Miten kävi tämän vuoden tavoitteiden?

Vuoden 2018 tavoitteet täyttyivät kohtuullisesti. Lenni ei treenannut hirveästi, mutta suhteellisen laadukkaasti ja se voisi olla rallyn avoimeen nyt valmis. Vilpun kanssa suurin osa tavoitteista näyttää vihreää, mutta on siellä oranssia ja punaistakin. Muut, yleiset tavoitteet täyttyivät kaikki! Yllättävän paljon saatiin aikaan, vaikka välillä tuntui/tuntuu että paikallaan junnaaminen oli vuoden teema. 


LENNI

  • Rally: oikealla seuruu ja voi-kylttien opiskelua. Möllirallyt, jos lähistöllä on.
Oikealla seuruuta ei kyllä opeteltu, oikeaa perusasentoa jonkun verran. Myöskään voi-kyltit eivät ole hallussa, mutta ne muutamat puuttuvat avo-kyltit joo. Mölleissä ei käyty.
  • MEJÄn palauttelu treenivalikoimaan sulan maan aikana
Onnistui! Heinäkuussa mejäiltiin pari kertaa viikossakin, mutta Seinäjoella ei sitten ollenkaan maastojen puutteessa.
  • Mahdollisesti silmätarkki
Ei käyty, eikä varmaan tule enää käytyäkään.


VILPPU

  • Terveystarkit: ainakin lonkat, kyynärät, selkä niiltä osin kuin lausunnot saa
Hoidettu helmikuussa: A/A, 0/0, VA0, LTV1!
  • Sujuva arki kaikin puolin
Eihän se nyt ihan sujuvaa ole. Ohitusongelmat ovat edelleen läsnä, samoin tietyissä tilanteissa on itsehillinnän kanssa paljon tekemistä ja innostuminen tai vahtiminen lyö helposti yli. Vilppu myös tuhoaa satunnaisesti edelleen, jos jotain sopivaa revittävää jää tarjolle. Pääsääntöisesti kuitenkin elämä kulkee ihan tasaisesti eteenpäin ja on mutkatonta, mutta jonkun verran vaivannäköä se vielä vaatii.
  • Toko: perustaitojen syventäminen (erityisesti seuruu, paikkis), liikkeiden osien rakentaminen (ml. ylemmät luokat), alon liikkeet kasaan
Liikkeitä ollaan saatu hyvin kasaan, Vilppu osaa monenlaista jo ylemmistä luokistakin ja alo olisi paikkista lukuun ottamatta täysin koevalmis. Seuruu on mielestäni hyvää siinä mielessä, että sitä voisin mennä ihan hyvin esittelemään niin tokokokeeseen kuin pk-puolellekin, vaikka toki se tästä vielä rakentuu ja vahvistuu edelleen. Paikkiksen eteen ollaan tehty ihan järjetön määrä työtä ja vaikka varsinaisesti meillä ei paikkisongelmia ole, ei se ole lähelläkään riittävän varmaa esim. kokeita ajatellen.
  • Agility: kisavalmis muttei välttämättä vielä startannut, kontaktit ja kepit kunnossa, möllistartteja
Aksa jäi huhtikuussa pois lajivalikoimasta, vaikka olin ajatellut syksyllä vielä treenaavani. Osittain päädyin tähän siksi, että toko ja pk-hommat kiinnostavat enemmän, osittain siksi että koen Vilpun kanssa viikkoryhmässä harrastamisen vaikeaksi (etenkin ilman autoa). Sen kanssa voi, ja on kivakin, tehdä yksin hallissa, mutta ulkokentät tai arki-illan kiireinen halli ja hallinpiha ei ole meidän paikka tässä vaiheessa. En halua enkä aio ottaa mitään riskejä, että jotain sattuisi, kun tehdään kiihkeän koiran kanssa kiihkeyttä vaativia treenejä sille vaikeassa ympäristössä.
  • Haku: monipuolista treeniä kohti 1-luokan tasoista hakurataa, toivottavasti treeniä myös vierailla maalimiehillä. Erityishuomio ohjaajan taidossa (koiranluku, maastonluku). Ilmaisutreeniä, esineitä ja tottista säännöllisesti kauden aikana.
Esineruutu jäi kyllä liian vähälle huomioille, mutta muuten olen tosi tyytyväinen meidän edistymiseen haussa kauden aikana treenimäärä huomioon ottaen. Olen itse oppinut hurjasti lisää lajista, Vilpulla on ilmaisu hyvässä vaiheessa, tottikset sujuu, vieraille maalimiehille ollaan päästy ja treenit olivat loppukaudesta jo ihan reilun mittaisiakin. Ihan 1-luokan ratoja ei kyllä olla tehty, mutta tyhjät saatiin jo otettua mukaan.
  • Paimennusta kokeilemaan
Vilppu kävi lampailla neljästi. Tästä ei kyllä meille harrastusta tullut eikä tule, mutta mielenkiintoista ja opettavaista yhtä kaikki!
  • Vähintään pari ulkopuolisen kouluttajan koulutusta, treenejä vähintään parissa vieraassa hallissa ja useammalla vieraalla kentällä
Missään varsinaisissa spesiaalikoulutuksissa ei käyty, mutta päästiin kuitenkin kokemaan useampi halli ja iso määrä vieraita kenttiä sekä uusien kouluttajien ja treenikavereiden silmien alle. Teki hyvää itse kullekin.

 

MUUT

  • Treenipäiväkirja
Tuli pidettyä! Vaihdoin formaatin Excelistä vihkoon kesällä, vielä hieman pohdinnassa kumpi on sittenkin se itselle parempi, mutta lähestulkoon kaikki "kunnon" treenit tältä vuodelta on tavalla tai toisella ylhäällä. Hyvä minä!!
  • Koirakulujen kirjaaminen
Taulukko laahaa hippasen jäljessä nyt, mutta ajattelin sen vielä päivittää ja julkaista jotain tuloksia täälläkin. On ollut supermielenkiintoista katsoa, paljonko koiriin oikeasti menee rahaa, vaikka luvut ovat kyllä paljon isompia kuin kuvittelin. ":D"
  • Luentoja/seminaareja/koulutuksia/leirejä ainakin muutama
Hmm, katsotaan täyttyneeksi. SporttiRakin kautta olen kuunnellut luentoja, hakuleirillä käytiin, samoin kuin OnniDogissa. Niitä ulkopuolisten koulutuksia voisi yrittää ensi vuonna rohkeammin!

tiistai 11. joulukuuta 2018

Vuosi 2018 pähkinänkuoressa

Ihan älytöntä, että tätä vuotta on enää jäljellä pari hassua viikkoa. Hetkittäin tuntuu, kuin tammikuu olisi loppunut vasta äsken. Mihin kesä meni, entä tämä pitkä ja pimeä syksy? 2018 oli koiraharrastusten puolesta aktiivinen ja opettavainen vuosi, mutta paikoin myös henkisesti aika haastava. Vilpun kanssa joutui kohtaamaan sen tosiasian, että etenkin toisten koirien sietäminen on sille äärettömän vaikeaa, ja se vaikutti ilman muuta kaikkeen tekemiseen ja nousi esiin minne ikinä sen kanssa menikin. Toisaalta molemmat koirat pysyivät suhteellisen terveinä ja ollaan vielä kokonaisena kolmen laumana tässä, eikä Lennikään tunnu yhtään 9-vuotiaalta, niin kokonaisuuteen täytyy ilman muuta olla tyytyväinen.


Tammikuussa harrastettiin tokoa ja vielä aksaakin. Treenien muistan olleen aika vaikeita ja motivaation rakoilleen etenkin tokon suhteen. Alkuvuosi ylipäätänsä oli aikaa, jolloin Vilppu oli ehkä pahimmillaan, eikä ollut kerta tai kaksi kun lähdin treeneihin itku valmiiksi kurkussa ja märisin lenkillä ohitusongelmille. Siitäkin selvittiin, kun vastapainoksi pääsi jäälle tuntikausiksi. Vilppu täytti vuoden!

Helmikuussa juhlittiin kennelporukalla synttärijuhlia, nautittiin talvesta ja treenattiin tokossa häiriöitä. Kylmien säiden takia agilitystä oli useamman viikon tauko, ja penturyhmä vaihtui oikeaan aksaryhmään helmi-maaliskuun taitteessa. Kävin Mental Sport -luennolla miettimässä henkisen valmentautumisen tärkeyttä.

Maaliskuussa tuli vuosi siitä, kun Vilppu muutti taloon! Tokotreenit alkoivat tässä vaiheessa vähän helpottua ja aussie tuntui olevan hitusen paremmin hankassa. Saatiin pitkään kaivattuja rentoja, onnistuneita treenejä alle. Vilppu kävi myös luustokuvissa: tuloksena lonkat A/A, kyynärät 0/0, selkä LTV1 ja VA0.

Huhtikuussa löydettiin tokoon entistä rennompaa ilmettä ja yhteistyö alkoi sujua, mutta agility tuntui edelleen vaikealta ja suhde siihen rakoili viikko toisensa jälkeen. Mulla lähti hanskat tiskiin suunnilleen joka treenissä, ja kuun lopulla alkanut tauko tuli helpotuksena. Muutto Seinäjoelle varmistui ja kesän suunnittelu saattoi alkaa. Pitkän kylmän talven jälkeen kevät tuli äkkiä.

Kuvan ottanut Teemu Korpela

Toukokuu toi muuton tullessaan. Käytettiin viikonloppu paimennuksen testaamiseen, etsittiin Seinäjoelta treeniporukat tokoon ja tottikseen, luontoretkeiltiin, tutustuttiin eteläpohjalaisiin maastoihin ja iloittiin poikkeuksellisen aurinkoisesta toukokuusta. Muistelen kesää Seinäjoella edelleen lämmöllä, olisipa vielä/jo toukokuu! Kirjoitin blogin toistaiseksi luetuimman tekstin Vilpun rähinäongelmista

Kesäkuussa kohdattiin terveyspulmia Lennin ontumisen ja Vilpun allergisen reaktion muodossa, mutta molemmat koirat parantuivat onneksi nopeasti. Yksin vieraalla paikkakunnalla asuessa tuli treenattua intensiivisesti ja mietittyä koiraharrastusasioita vieläkikn intensiivisemmin mm. sakemannitreenien myötä. Juhannukseksi lähdettiin Itä-Suomeen, jonne jäätiin lomailemaan, ja rakennettiin Vilpulle ilmaisun alkeet kuntoon hakua ajatellen.  

Heinäkuu oli lomakuukausi ja mallia liian kuuma, joten päivät menivät lähinnä uidessa ja levätessä. Ehdittiin kuitenkin ajamaan molemmilla koirilla verijälkeä, paimentamaan kerran, ja muutamia kertoja hakumetsään ja tottiskentälle. Vilppu oli etenkin kahdessa jälkimmäisessä ihan supertaitava, olin sen uuteen tottisilmeeseen todella tyytyväinen! Pohdiskelin koiraharrastajan resursseja ja meidän nykyistä sekä tulevaa lajivalikoimaa blogissa. 

Elokuu kulutettiin Seinäjoella työnteon ja treenaamisen merkeissä. Hakuiltiin mielettömän kiva viikonloppu Ilmajoella ja vietettiin toinen mokoma Emppu-treffeillä Jyväskylässä. Jatkettiin SPL Seinäjoen treeneissä ja nautittiin hyvästä seurasta ja hyvistä treeneistä; niiden porukkaan allekirjoittaneella mulla on vähän ikävä! Kuun taitteessa koitti muutto takaisin Jyväskylään ja Pohjanmaa jäi toistaiseksi taakse.


Syyskuussa tursusin energiaa ja treenimotivaatio oli ylimmillään. Kuun eka päivä Vilppu kävi MH-kuvauksessa ja toinen viikonloppu vietettiin hyvässä seurassa OnniDogissa. Jonkun verran ehdittiin hakuilemaan, mutta tottista tehtiin sitäkin enemmän. Treeneissä otettiin Vilpun kanssa takapakkia häiriönsiedossa, mutta ehkä joitain edistysaskeliakin. Kuun lopussa tiesin jo muuttavani joulukuussa jälleen, tällä kertaa Joensuuhun.

Lokakuussa Lenni täytti kokonaiset yhdeksän vuotta! Mulla oli töiden kanssa kiireitä ja autokin saatiin myytyä, mikä rajoitti vähän treenimahdollisuuksia, mutta jatkettiin siitä huolimatta tokohommia. Kenttätreenit alkoivat pikkuhiljaa jäädä pois iltojen pimentyessä ja lähestyvä treenitauko tuntua hyvältä ajatukselta. Heitettiin päiväreissu Etelä-Konneveden kansallispuistoon ja yhden yön minivaellus Kolilla

Marraskuu vei multa kaikki voimat, minkä huomasi blogin päivitystahdissakin. Kuun alkupuolella käytiin vielä tokoilemassa ja meininki oli taas samaa suossa rämpimistä mitä alkuvuonnakin. Teknisesti kaikki toimi ja Vilppu teki superhyvää työtä, mutta päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen jälleen kuvioihin palanneet äkilliset räjähdykset treenikavereiden koirille. Marraskuun puolivälissä jäätiin treenitauolle ja tehtiin pikkuhiljaa muuttoa Joensuuhun.

Joulukuu on sujunut rauhallisissa merkeissä: ulkoilua, paljon vapaana juoksentelua koirille, eikä sitten hirveästi muuta. En ole sopinut tänne mitään kunnon treenejä yhtä aksa-pop-upia lukuun ottamatta, mutta varmasti tammikuussa ryhdistäydyn sen suhteen. Katsotaan, mitä keksitään, mutta nyt keskitytään vielä hiljaiseloon. Uusi duuni on syönyt itseltäni energiaa - Vilpullahan sitä kyllä olisi, ja Lennikin on nuortunut päästyä kauemmaksi kaupungin keskustan hälystä. 

Kuvan ottanut Stiina Heikkilä

Mitäs ensi vuonna? Sen näkee sitten! Kirjoittelen toiveista ja tavoitteista vielä erikseen, mutta sanottakoon jo nyt, että vähintään yhtä aktiivista ja antoisaa vuotta tahtoisin odotella. Yksi muutto kyllä riittäisi, ja sekin toivottavasti vain takaisin Jyväskylään täältä Itä-Suomesta!

tiistai 6. marraskuuta 2018

Ensilumen reissu Kolille


Onpas kulunut pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta! Loka-marraskuu on aina ollut vähän kiireistä ja kurjaa aikaa itselleni, kuten monelle muullekin, ja energiaa on ollut tosi vähän mihinkään ylimääräiseen. Onneksi kohta alkaa joulunodotuskausi, se taas on aina ihanaa. Pari viikkoa sitten kuitenkin käytiin Stiinan ja Freyan kanssa Kolilla retkeilemässä, joten tässä siihen liittyä muutamia kuvia ja juttua! Kaikki kuvat ovat Stiinan ottamia.

Kun olin pieni, me liikuttiin perheen kanssa luonnossa ymmärtääkseni aika paljon keskimääräiseen nähden. Teini-ikäisenä eräily vähän jäi, mutta vähän myöhemmin, kun olin muuttanut jo Jyväskylään, mielenkiinto metsää kohtaan alkoi palata. Sittemmin ollaan usein käyty jossakin pikku päiväretkellä, kun oon ollut vanhempieni luona käymässä, ja oon jo pidempään haaveillut yön yli reissusta. Tänä kesänä kuumuus pilasi heinäkuun suunnitelmat, kun tultiin siihen tulokseen että on tyhmää lähteä retkelle, jos jo lähtökohtaisesti pitäisi liikkua öisin helteen ja koirien jaksamisen takia. Olin jo luopunut ajatuksesta päästä tänä vuonna retkeilemään ja siirtänyt ajatukset ensi kevääseen, mutta sitten Stiina laittoi viestiä ja kysyi lähdettäisiinkö mukaan minivaellukselle vaikkapa Kolille. Voi kyllä! Pistettiin vuokratupa tilaukseen ja kaksi viikkoa sitten keskiviikkona lähdettiin matkaan kohti Pohjois-Karjalaa.

Ikolanaho

Mä oon itse käynyt Kolilla sata ja yksi kertaa elämäni aikana, mutta lähinnä vain tsekkaamassa kansallismaisemat Ukko-Kolin laelta milloin minäkin porukan turistioppaana. Hienohan se on aina, ja olikin mahtavaa päästä tutkimaan alueen muitakin huippuja ja näkemään aluetta vähän eri kulmista. Lähdettiin keskiviikkoaamuna liikkeelle luontokeskukselta ja käveltiin vaarojen yli ja alas Mäkrävaaran alle. Oli aika harmaa ja pilvinen päivä, mutta siitä huolimatta näkymät olivat kyllä hienot. Toki ihan parhaimmillaan Koli on kirkkaana kesäpäivänä, kun näkee kauas, mutta tuollaisessa hiljaisessa synkkyydessä on oma magiansa. Keskiviikkona oli kuivaa ja vaaroilla ihan pitävän oloista kiipeillä.

Oltiin ajateltu kävellä Paimenen polku matkalla meidän varaustuvalle, mutta missattiin sinne vievä risteys ja lopulta törmättiin mökkiin puolivahingossa. Oltiin varattu pieni ja punainen Ikolanahon vuokratupa, joka osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi tähän aikaan vuodesta, kun ei ole kovin kokenut retkeilijä. Jätettiin ylimääräistä tavaraa mökkiin ja jatkettiin sitten matkaa Mäkrävaaran laelle. Sieltä käveltiin Pirunkirkolle, jossa olen aiemminkin käynyt ja jonka tiedän olevan hieno nähtävyys sinänsä, mutta koirien paikka se ei ihan ollut... Valuttiin rinnettä alas puissa roikkuen ja rämmittiin sieltä offroadia pois, kun polkua ei löytynyt ja rinkat selässä ei päästy enää takaisin ylös. Sieltä sitten suunnattiin takaisin Ikolanahoon ja ehdittiinkin suhteellisen hyvin ennen pimeää. Kävelyä tuli liki 22 kilometriä keskiviikon aikana ja se oli tottumattomalle rinkka selässä ehkäpä hitusen liikaa, koirat jaksoivat kyllä hyvin.


Ilta meni mökkiä lämmittäessä ja syödessä. Mökissä oli kunnon takka, joka lämpeni hitaasti mutta piti kyllä hyvin lämpöä. Meni ehkä vähän turhan kuumaksikin, sillä yöllä ei olisi tarvinnut ihan noin hyvää makuupussia kuin mullakin oli ja piti herätä keskellä yötä riisumaan koirilta takit pois. Lattialla oli toki aika viileä. Hyvin kuitenkin nukutti ja torstaina saatiin herätä siihen, että maa oli valkea! Hitaan aamun jälkeen lähdettiin valumaan takaisin Kolin rinteitä kohden pienessä lumisateessa. Keskiviikkona ei nähty ketään, mutta torstaina tuli sitten senkin edestä kulkijoita vastaan. Oli myös märkää, kuraista ja liukasta, mutta niin kaunista - tykkään lumesta ja lumisista maisemista ihan älyttömästi. Koska edellisen päivän reippailu vähän tuntui, ei torstaina lähdetty sen kummemmin enää etsimään lisälenkkejä vaan käpsyteltiin hiljakseen vaarojen yli luontokeskukselle ja lähdettiin sieltä mun lapsuudenkotiin saunomaan.

Oli kyllä rentouttava reissu kaikkinensa, ehdottomasti pitää ensi keväänä jatkaa seikkailuja! Vilppukin käyttäytyi jo rennommin kuin edellisellä reissulla ja Lenni jaksoi hienosti. Huippua, että vielä tälle syksyä pääsi kunnolla metsään. Ensi keväänä täytyy sitten kokeilla telttailua - täytyy vain pohtia joku riittävän rauhallinen reitti.


Pirunkirkolla. "Ihan hyvin tästä pääsee"

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Kolmen vuoren vaellus


Lauantaina käytiin kämppis-Iinan ja koirien kanssa Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Alun perin oli ajatus olla yötäkin, mutta koska öisin on jo telttailuun suhteellisen viileää ja mä oon edelleen vähän kipeä, päädyttiin päiväreissuun. Kohteeksi valikoitui reilun tunnin ajomatkan päässä Jyväskylästä oleva Etelä-Konnevesi ja siellä tuo Kolmen vuoren vaellus, joka on 14 km rengasreitti + kilometri parkkipaikalta reitille ja takaisin. Tosiasiassa reitti oli (yleensä melko tarkan) puhelimen mukaan noin 18 km ja muualtakin luin, että 16 km on aika paljon alakanttiin.

Lähdettiin matkaan kasin pintaan aamulla ja ajomatka kesärenkaat alla oli kyllä melkoisen järkyttävä. Tie oli Jyväskylästä lähdettäessä ok, mutta muutttui vähän kauempana kaupungista ihan superliukkaaksi. Madeltiin Ysitiellä neljääkymppiä pitkät pätkät, ja se oli ihan absoluuttinen maksimi mitä mun autolla ja ajotaidoilla pystyi etenemään, eikä juuri kellään muullakaan ollut tarvetta sen kovempaa ajaa. Lukuisia rekkoja ja autoja oli jopa pysähtynyt tienvarsille odottamaan tien sulamista. Mulla on ollut ajokortti kohta kuusi vuotta ja noin pelottavaa ei ole ollut ratissa ikinä, mutta onneksi parikymmentä kilometriä ennen kansallispuistoa käännyttiin hiekkatielle ja päästiin hyvin perille, joskin jonkun verran ajateltua myöhemmin.


Ennen kymmentä päästiin lähtemään liikkeelle. Sattui huippukiva sää, lähtiessä pari astetta ja palatessa seitsemisen astetta plussalla, puolipilvistä ja tyyntä. Luontoon.fi oli kertonut meille reitin olevan "erittäin haastava", ja vaikka se nyt on ehkä liioiteltua, helppo reitti ei kyllä ollut. Kuten nimikin kertoo, korkeuseroja oli paljon, samoin kivikkoja ja juurakkoja. Koirat olivat repun lantiohihnassa 1,8m narussa kiinni valjaista ja välillä tuli mieleen, että joustopala hihnaan voisi olla ihan hyvä hankinta, kun Vilppukin hyppi kiveltä kivelle ylämäkeen ja yritin parhaani mukaan oli nykäisemättä sitä kesken loikan alas.

Maisemat olivat kyllä paikoin makeita ja vaihtelevia luontotyyppejä riitti, ei päässyt kyllästymään! Iso osa reitistä kulki Konneveden rantaa. Reitti kiertää Kituvuoren, Loukkuvuoren ja Kalajanvuoren, mutta noista oikeastaan vain Kituvuoren päältä on maisemia; Loukkuvuoren ja Kalajanvuoren voisi käydä katsastamassa erikseen näköalapaikoilta, mutta me ei jaksettu enää pidentää reittiä. Taukopaikkoja oli hyvin ja niillä näkyikin muita kulkijoita jonkun verran. Loppumatkasta oli myös vastaantulijoita, mutta siihen nähden että palatessamme takaisin parkkipaikalla oli useita kymmeniä autoja, aika rauhassa sai olla. Alueellahan on muutamia lyhyempiä reittejä (2-5km), ja luulen että suurin osa oli kiertämässä niitä.


Meillä ei ollut mukana tulentekovälineitä eikä kunnon taukovaatteita, joten pyrittiin kävelemään aika tasaista tahtia parilla lyhyellä evästauolla. Silti matkaan meni lähestulkoon kuusi tuntia, joten aikaa saa varata ihan hyvin noiden korkeuserojen vuoksi. Kolmen vuoren vaellus sopisi varmasti hyvin myös yhden yön reissuksi, jolloin ehkä jaksaisi käydä katsastamassa näköalapaikkojakin perusteellisemmin. Teltalle löytyisi kyllä hyvin paikkoja ja joitain porukoita tulikin nähtyä rinkat selässä. Voin siis suositella kauempaakin tuleville! Reitti oli hyvin merkitty ja polku selkeä, vaikka kansallispuistohan on hyvinkin uusi (perustettu 2014).

Koirat jaksoivat reissun hyvin, vaikka olivatkin illalla aika väsyneitä. Etenkin Lennin jaksamista olin etukäteen miettinyt, mutta hyvin se käpsytteli menemään. Taitaa olla, että sitä ei välillä vain huvita lähteä täällä tutuissa maisemissa ulos; ei niinkään, ettei se jaksaisi. Vilpusta oli kivaa päästä ulkoilemaan kunnolla, mutta täytyy todeta, että se ei ole kovin kiva vaelluskumppani tässä vaiheessa sen vahtivietin, terävyyden ja puolustushalun yhdistelmän vuoksi. Vilppu koki kovasti tarvetta huutaa vastaantulijoille, eikä se vain haukahtele pari kertaa ilmoittaakseen vaan on ihan tosissaan. Esimerkiksi tauot piti sen takia mielellään jossain omassa rauhassa varsinaisten taukopaikkojen sijaan. Jouduttiin vähän keskustelemaan siitä, onko älämölö sallittua, ja joudutaan varmaan keskustelemaan vastakin. Vahtiviettihän on asia, joka Vilpulla vielä tulee vahvistumaan jos on vahvistuakseen, mutta toisaalta voisi kuvitella että turhanpäiväinen ylireagointi saattaa jäädä aikuistumsen myötä vähemmälle. Eiköhän Vilpustakin ihan kiva retkikoira saada, mutta mikään luontainen helppo ja mutkaton vaelluskaveri se ei kyllä ole.