lauantai 2. toukokuuta 2020

Onnistumisia etsimässä eli onko mitään, jos ei ole tuloksia

Instagramissa on tässä kevättalven mittaan ollut hyvää keskustelua kisaamisen merkityksestä koiraharrastuksissa. Lopputulemana tietenkin se, että se on toisille tärkeämpää kuin toisille. Koska itse en osaa kirjoittaa instagram-mittaisesti mitään muuta kuin nopeita kuulumisia, tässä aiheeseen liittyen nyt pitkä pohdinta, jota jäin miettimään viime joulukuisen psyykkisen valmennuksen kurssin (tsekkaa edellinen teksti) aikana ja pitkään sen jälkeenkin.

Nimittäin se oivallus, joka jäi mulle ehkä päällimmäisenä mieleen mentaalivalmennuksen kurssilta, vaikkakaan ei konkretisoitunut lauseiksi kuin vasta viimeisellä tapaamiskerralla, kuului seuraavasti: minun arvoni koiranomistajana ja koiraharrastajana, ja koirieni arvo koirina, ei riipu mistään ulkoisista tekijöistä, tuloksista tai suorituksista.
Kuulostaa näin auki kirjoitettuna itsestäänselvältä. Niinhän se onkin - ainakin pitäisi olla! Mutta silti: joskus tuntuu, ettei ole mitään, jos ei ole tuloksia. Olen itsekin asettanut tavoitteita vain ja ainoastaan koulutustunnukset edellä (enkä edes niin pitkä aika sitten!), haaveillut koemenestyksestä ja ajatellut, että tietenkin olen vähintään jollain tasolla epäonnistunut ja epäonnistuja koirieni kanssa, jos en saa koiraa kisakentille nyt/ensi vuonna/ikinä. Olen halunnut kipeästi saada Vilpun koevalmiiksi ja tuntenut kaikenlaisia huonommuuden ja pettymyksen tunteita, kun se koevalmius ei tunnu tulevan koskaan lähemmäksi vaan pikemminkin lipuvan kauemmas jokaisen päivän myötä, kun koirani aikuistuu ja treenaa treenaamasta päästyään eikä kestä tiettyjä häiriötä siltikään. Koskaan en ollut sen isommin pysähtynyt miettimään, miksi ajattelin niin. Mitä oikeasti haluan ja miksi?

Ja sitten kun pysähdyin, ja kun mentaalivalmennuskurssin vetäjät kysyivät sopivan tarkkanäköisiä kysymyksiä, niin tajusin jotenkin ihmeellisen kristallinkirkkaasti sen, että kisaaminen ei ole ollut mulle mikään itseisarvo, ei itsessään hauskaa ja merkityksellistä, vaan motivaattorini on ollut pitkälti ulkoinen ja kun sitä tarpeeksi syvälle kaivelee, niin se on varmaankin se hyväksytyksi tulemisen tarve, mikä on meillä kaikilla. Jos ajatusketju on "pitää mennä kokeisiin, että saadaan tuloksia, että muut huomaavat, että en ole ihan paska koiranomistaja ja teen koirieni kanssa jotain", niin onko ongelmana sittenkään se tulosten puute? Vai olisiko aiheellisempaa korjata omaa ajattelua? Lennillä on ihan puhtaasti tittelin ilosta haettu RTK1, ajattelin että olisi kiva että sillä olisi joku koulari. Ei sekään väärin ole, mutta olisiko Lenni yhtään vähemmän taitava koira tai minä yhtään vähemmän reipas treenaaja ilman sitä tulosta?

Jos taas oikeasti haluaisin sinne kokeisiin, nauttisin vaikka siitä jännityksestä ja radanjälkeisestä helpotuksesta ja siitä, että saan ylittää itseni kisatilanteessa ja näyttää omaa ja koirani osaamista itselleni, tuomarille ja katsojille, tai jostain muusta kisaamiseen liittyvästä aspektista, niin tietenkin on täysin ok olla surullinen ja pettynyt, jos siitä haaveesta joutuu syystä tai toisesta luopumaan. Mutta se, että suree ettei saanut jotain, mitä ei ehkä koskaan halunnutkaan tai ainakin halusi vääristä syistä, jonkun ulkopuolisen paineen ja tarpeen takia; se on turhaa, tyhmää ja epäreilua etenkin, jos sysää siitä osankaan koiran harteille.

Säynevirta Photography & Video

Onnistumisen kokemukset ovat koiraharrastuksissa kaikille tärkeitä, ja monet pitävät kisakentillä saatuja onnistumisen kokemuksia niinä kaikista siisteimpinä, mutta entä minä? Mitä minä ajattelen?

Jos mietin Lennin kanssa saavutettuja onnistumisia, niin yksikään niistä ei liity hyvään agilityrataan kisoissa tai siihen RTK1-koulariin. Muistan yhdet erityisen kivat kisat, mutta ne olivat kivat sen takia, että oltiin meidän silloisen agilityryhmän kanssa luokkaretkellä toisessa kaupungissa, oli kaunis kesäilta ja treenikavereilla meni tosi hyvin, oli mukavaa porukalla. Toki Lennikin sai tuolloin kakkosista sertin ja siirtyi kolmosiin, mutta se on kaikkea muuta kuin merkittävin seikka siinä yhdessä kisapäivässä - rata ei ollut kovinkaan sujuva (koska koira reagoi voimakkaasti mun kisajännitykseen niin kuin se lähes aina teki), Lennin kanssa juokseminen ei ollut varsinaisesti hauskaa, tai ainakin se oli monin verroin hauskempaa suunnilleen joka ikisessä treenissä.

Kertaakaan en ole Lennin kanssa kisaradoille kaivannut. Ei Lennin olisi mikään pakko ollut vielä 2017 eläköityä agilitysta, jos oikeasti olisin tahtonut testata omaa ja koiran vauhtia kolmosissa. Se on ollut vuosia periaatteessa valmis rally-tokon avoimeen luokkaan ja olisihan sille sen oikealla seuruunkin voinut opettaa, jos olisi halunnut. "Ei ole ollut motivaatiota opettaa, kun ei ole kisatavoitteita", vai eikö ole ollut kisatavoitteita, kun ei ole motivaatiota? Kaikenlaisia syitä on tullut keksittyä, ettei olisi tarvinnut miettiä asiaa kunnolla läpi ja todeta itselleen, että ehkäpä tämä kisajuttu nyt ei olekaan meitä varten. Kaikenlaisia syitä on tullut myös kerrottua, ettei tarvitsisi kertoa muille, että ehkäpä en vain ole itse niin innostunut.

Niinpä ei ole kovinkaan hedelmällistä harmitella sitä, etten ehkä koskaan pääse Vilpun kanssa kisoihin, jonne en itse asiassa edes kovin kovasti halua, ja jumittua ajatukseen siitä, että vain KoiraNetiin päivitetyillä tuloksilla on jotain väliä.

Merkittävästi paljon hedelmällisempää mulle on tähdätä koiraharrastuksissani kohti kokonaisvaltaisempia onnistumisen kokemuksia ja opetella näkemään kaikki se asioiden kirjo, mistä niitä onnistumisia voi saada. Onnistumisen kokemuksia voi saada treeneistä, mutta myös arjesta tai metsälenkiltä tai ihan mistä vaan. Vilpun kanssa tärkeää on myös luoda puitteet sille, että sen kanssa on mahdollista saada onnistumisia, hakeutua tilanteisiin joissa se pärjää ja tarvíttaessa rohkeasti välttää tilanteita joissa se ei (vielä) pärjää. Tämän koiran huippuhetket ovat todennäköisesti jossain muualla kuin kisakentillä, mikä ei missään nimessä ole sama asia kuin se, että sen kanssa ei olisi mitään huippuhetkiä.


Säynevirta Photography & Video


Minusta on hyvä, että treenikaverit vähän työntävät kohti virallisia kokeita, koska aika moni sinne kuitenkin haluaa mennä ja kyse on lähinnä viimeisen uskalluksen puutteesta. Kyllä itsekin välillä mietin Vilpun kanssa rally-tokokisoja, jotka se tilanteena hyvin todennäköisesti handlaisi täysin ok, ja tuntuu kieltämättä kivalta, kun kaverit kannustavat. Ehkäpä joskus mennäänkin kisoihin! Voihan olla, että se olisi hauskaa nyt, kun edellisestä koekäynnistä on jo aikaa. Ajatus kiinnostaa, mutta ei läheskään niin paljon, että alkaisin tosissani opettaa Vilpulle viimeisiä uupuvia kylttejä tai mittaustilannetta. 

Toki haluamisen ja rohkenemisen raja on ainakin omalla kohdallani välillä hiuksenhieno. Enkö halua, koska en uskalla? Enkö uskalla, koska en halua? Haluaisinko, mutten uskalla, vai uskaltaisinko, mutten halua? Varmasti omat fiilikseni ovat sekoitus molempia. Kisajännitykselle voi tehdä paljonkin asioita, mutta jos tunteen paloa kisaamista kohtaan ei ole, niin ehkä tärkeämpiäkin työstettäviä asioita on.

Voi myös olla, että myöhemmin, ehkä jossain toisessa lajissa tai ehkä jonkun toisen koiran kanssa, löydän kisaamisen itseisarvon ja sisäisen motivaation koekäynteihin. On turha laittaa itseään johonkin tiukkaan lokeroon ja jättää sinne, sillä tilanteet ja kiinnostuksenkohteet muuttuvat. Tilanne voi vielä muuttua Vilpunkin kanssa. Mutta jos muutos tulee, on sen lähdettävä musta itsestäni, ei mistään ulkopuolisista odotuksista ja paineista ja näyttämisen ja hyväksynnän tarpeesta.

Ja mitä pikemmin lakkaan vertailemasta itseäni ja koiraani muihin, sitä nopeammin pääsen eroon ajatuksesta että täytyy tehdä tulosta "koska kaikki muutkin tekee", ja sitä paremmin voin keskittyä hankkimaan niitä kaipaamiani onnistumisen kokemuksia kaikkialta muualta. Viime kuussa oli iso onnistuminen, kun Vilppu iloisesti ja rennosti ohitti naapurin aidalla rähjäävän koiran.

Kukaan ei nähnyt, kenellekään ei kerrottu, asiasta ei mainittu somessa, paitsi tietenkin nyt. Oli siistiä.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Jännittämisen anatomia eli oppeja psyykkisen valmennuksen kurssilta

Joulukuussa osallistuin PoKSin järjestämälle psyykkisen valmennuksen kurssille, jossa tapaamisia oli kolme parin viikon välein. Tapaamiset oli pareittain ja paikalla oli meidän kahden kurssilaisen lisäksi kaksi kurssin vetäjää, psykologiopiskelija ja ammattipsykologi/-psykoterapeutti, molemmat siis seuran koiraharrastajia itsekin.

Alun perin ajattelin, että isoin "ongelmani", johon haluaisin kurssilta uusia ajatuksia, on vähän kaikenlaisiin uusiin tilanteisiin liittyvä jännitys koiraharrastuksissa. Ehkä sellainen laajempi versio kisajännityksestä, mikä on toki minussa erittäin vahvana mutta millä ei oikeastaan ole väliä nyt, kun en kisaa. Ja kyllä jännittämistä kurssilla käsiteltiinkin, mutta lisäksi myös paljon isompia ja tärkeämpiä teemoja, joista en aluksi tiennyt haluavani puhuakaan. Nyt niitä kolmea tapaamista myöhemmin olen: saanut järkyttävän paljon uutta ajateltavaa, löytänyt lempeyttä ja myötätuntoa itseäni ja koiriani kohtaan, tunnistanut minua koiraharrastuksissa eniten ilahduttavat ja harmittavat, ajavat ja jarruttavat asiat, oppinut tuntemaan itseäni paitsi koiranomistajana ja -harrastajana, myös yleisesti ihmisenä, tavoittanut monta uutta ajattelu- ja käytösmallia ja erilaisia konkreettisia tekniikoita tilanteiden hallintaan, ja vaikka mitä muuta. Olen hämmästynyt kolmen tapaamiskerran voimasta ja vaikka tiedän, että mentaalipuolella on vielä isosti töitä tehtävänä (kelläpä ei), niin olen sitä mieltä, että tämä psyykkisen valmennuksen kurssi oli mulle tärkeämpi kuin varmaan mikään koirankoulutuskurssi on koskaan ollut, ja olen ollut myös aika hyvillä koirankoulutuskursseilla.

Tapaamisten aikana läpikäydyt tunteet, ajatukset ja keskustelut ja sitä myöten myös oivallukset olivat niin henkilökohtaisia, että on ehkä vähän vaikea saada niitä kirjoitettua ylös ymmärrettävään muotoon, mutta yritetään kuitenkin. Koska en myöskään osaa kirjoittaa ajatuksia auki kovin lyhyesti, tekstejä tulee pari.

Aloitetaan kuitenkin niistä jännityksen tunteista.

Uusien kouluttajien treeneihin meneminen jännittää aina, vaikka onkin myös hauskaa ja hyödyllistä. Kuva: Noora Luukkainen 

Mulle koiraharrastus on täynnä jännittäviä tilanteita siinä missä hauskoja, motivoivia ja ihaniakin. Tietysti olin myös armoton kisajännittäjä, kun Lennin kanssa vielä käytiin virallisissa skaboissa, mutta kyllä mun jännitys ulottuu moneen muuhunkin asiaan kuin vain kisa- ja koetilanteisiin. Innostun helposti ja menen mukaan, mutta kaikki uusi jännittää aina. Uudet treeniporukat, uudet ihmiset, uudet koirat, uudet kouluttajat, uudet hallit, ylipäätänsä kaikki mikä ei ole vielä tuttua. Rentoudun kohtuullisen nopeasti, mutta se ei yleisty: kun joku muuttuu ja on taas uutta, jännitys palaa. Ja kun jännitän, en pysty antamaan koiralleni sataprosenttista suoritusta, kompastelen treenin toteutuksessa, enkä onnistu välittämään koiralle aitoa positiivisuusenergiaa hyvästäkään tekemisestä. Sosiaalisissa tilanteissa herkästi jonkun verran vetäydyn ja vuorovaikutustilanteet saattavat tuntua alkuun hankalilta.

Tietysti säännöllinen jännittäminen on myös kuluttavaa ja vie energiaa olennaiseen keskittymiseltä, niinpä ajattelin että sille olisi kiva tehdä jotakin ja siksi myös tälle kurssille ilmoittauduin. Jännittämisen helpottamiseksi kurssilla mietittiinkin mm. seuraavanlaisia toimenpiteitä:

1. Tunteen hyväksyminen
On ihan ok, että jännittää. Jonkun verran hyvää stressiä tarvitaan parhaaseen suoritukseen tähdätessä aina, se kertoo että tilanne on tärkeä. Stressi saa toimimaan, mutta kun jännitystä on liikaa, siitä ei ole enää apua ja silloin asiaan on hyvä puuttua. Olennaista on suhtautua rennosti omaan jännittämiseen, ei niinkään pyrkiä pääsemään siitä kokonaan eroon. Tärkeä oppi: tunteita ei voi valita, mutta ajatuksiin voi vaikuttaa!

2. Kohtuullistaminen
Mitä on pahinta, mitä voi tapahtua? Mitä käy, jos pahin tapahtuu? Yleensä, kun uhkakuvien täyttämät ajatusketjut käy läpi loppuun saakka "entäs sitten - entäs sitten" -taktiikalla, päätyy siihen pelkoon, ettei tule hyväksytyksi tai jää yksin. Mutta koska tie siihen on usein niin monen ihmeellisen ajatusmutkan takana, onko riski oikeasti todellinen? Mitäs oikeasti tapahtuu, jos nyt epäonnistun? On hyvä olla hieman kriittinen omia tunteitaan kohtaan silloin, kun ne ovat negatiivisia tai vaikuttavat negatiivisesti omaan tekemiseen ja olemiseen.

Kohtuullistamista on myös nähdä, että tämä yksi tilanne on vain juuri se - yksi jännittävä tilanne. "Kohta pääsee kotiin" on ihan hyvä ajatus, jos se siinä tilanteessa toimii. Mulle henkilökohtaisesti on erityisen helpottavaa muistaa, että uusi tilanne on uusi vain kerran. Uudet treeniporukat jännittävät ensimmäisen kerran kohtuuttomasti, mutta se on vain se yksi ainoa kerta. Seuraava on helpompi - eihän se treeniporukka ole enää uusi.

Seinäjoella ensimmäinen kerta kentällä jännitti niin paljon, etten jotenkin pystynyt edes kehumaan koiraa vaan annoin sille nakkia. Loppukesästä oli jo näin kivaa. Kuva: Teemu Korpela


3. Onko muiden ajatuksilla oikeasti väliä?
Edelliseen kohtaan liittyen: yksin treenaaminen ei jännitä, vaan se, että mitä ne muut ajattelevat minusta ja koiristani. Mutta onko sillä oikeasti väliä? Enimmäkseen muut eivät ajattele toisista mitään sellaista, mitä pelkää (onpa paska ohjaaja, hyvä koira menee hukkaan). Ja jos joku tekeekin niin, niin ihmismielessä käy kuulemma noin 70 000 ajatusta päivittäin. Mitä konkreettista väliä sillä yhdellä negatiivisella ajatuksella oikeasti on? Ajatuksella, jota minä en saa koskaan tietää eikä se mua koskaan satuta? Ajatukset ovat jokaisen yksityisomaisuutta - minun omiani, treenikaverin/satunnaisen ohikulkijan/kouluttajan hänen. Sellaisille asioille on paitsi turhaa, joskus myös vahingollista antaa liikaa painoarvoa.

Esimerkiksi Vilpulle vaikeissa ohituksissa mulle tulee helposti "äkkiä pois" -ajatus, jotenkin sellainen jäätyminen jossa en kehtaa ottaa tilaa, kääntyä vaikka takaisinpäin, tai palkata koiraa niin kuin se haluaisi tulla palkatuksi, koska mitä jos tää satunnainen vastaantulija nyt ajattelee että tuollapa on huonosti koulutetut piskit. Pahimmillaan tilanne sitten kärjistyy ja sitä tulee hermostuttua koiralle, vaikka itse olisin ajattelemattomasti tunkenut räjähdysherkälle koiralle liian vaikeaan tilanteeseen siksi, että "mitä ne nyt ajattelee meistä" oli ainoa asia, mikä mieleen juolahti. Kauhean turha syy tehdä omalle tilanteelle tietoisesti hallaa.

Ehkäpä se vastaantulija ajattelikin, että tuollapa on huonosti koulutetut piskit. Mitä väliä! Olen itsekin, aikana ennen Vilppua, kulkenut Lennin kanssa kylillä ja miettinyt, voisivatko ihmiset vain kouluttaa ne remmirähjät koiransa, että miten vaikeaa se voi muka olla. Nytpä tiedän! Mutta minun ignorantti ajatukseni ei silloin aiheuttanut yhdellekään niistä ihmisistä pahaa mieltä, kun en luojan kiitos ollut niin tyhmä että olisin mennyt julistamaan omaan paremmuuttani minnekään keskustelupalstoille tai kentänlaidoille, ja samalla tavalla ohikulkijoiden ajatukset eivät voi aiheuttaa minulle pahaa mieltä ja siksi niistä on turha murehtia. Muiden ajatuksista en voi ottaa vastuuta, mutta ja vain omiin ajatuksiini voin vaikuttaa!

4. Konkreettinen harjoittelu
Jännityksen hallintaan on monenlaisia tekniikoita, joista kokeilemalla selviää itselle parhaat. Mua esimerkiksi häiritsee äänten kakofonia ja kun jännitän, huomio karkaa äärimmäisen helposti esim. viereisellä kentällä haukkuvan koiran takia. Tätä voin estää yrittämällä rauhoittaa äänimaisemaa itse, kuuntelemalla vaikka musaa silloin, kun mun ei tarvitse olla "saatavilla" vaikkapa treenikavereille, eli esimerkiksi jännittävän koulutuksen lämppälenkillä tai jos nyt menisin kisoihin, rataantutustumisessa ja omaa vuoroa odotellessa.

Ajatuksia voi myös konkreettisesti yrittää hidastaa silloin, kun huomaa niiden lähtevän jollekin älyttömälle "mitä jos ne ajattelee että ollaan ihan surkeita" -laukalle. Ajatusten jarruttelu voi olla aluksi vaikeaa, mutta se helpottuu, kun sitä riittävästi harjoittelee. Sitä voi ensin treenata kotona esim. jännittävää tilannetta edeltävänä iltana, sitten matkalla hallille, ja sitten itse tilanteessa. Ajattelua voi myös kapeuttaa keskittymällä johonkin tiettyyn kohteeseen, vaikka konkreettisesti katsomalla yhteen pisteeseen hetken aikaa.

Olennaista on, että muistaa käyttää oppimiaan neuvoja ja tekniikoita, kun haluaa muuttaa ajatteluaan ja toimintaansa. Vanhoja ajatus- ja käyttäytymismalleja on vaikea muuttaa, jos ei tajua luiskahtavansa niihin tilanteen tullen. Se, mitä ajattelee, myös vahvistuu - kuten koirankin koulutuksessa, mieti siis mitä vahvistat. 

Kisaaminen jännittää, mutta niin aika moni muukin juttu. Kuva: Milena Nevanto




Monikaan ei varmasti tarvitse minkään sortin kurssia tajutakseen tällaisia perustavanlaatuisia ajatuksia. Mutta jos tuntuu, että tällaisesta voisi olla hyötyä omien ajatusten jäsentelyyn ja muokkaamiseen, suosittelen lämpimästi! Tasapainottelen tällä hetkellä myös työelämässä omaan osaamiseen, riittävyyteen ja suorittamiseen liittyviä tunteita ja koin, että kurssilta sain älyttömän paljon ajateltavaa muuhunkin kuin koiralliseen elämääni. Ehkä parhaiten tähän harrastukseen sijoitetut neljäkymppiä, kuka tietää!

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Vilppu 3 vuotta



Kolme vuotta sitten sain kuulla, että Vilpun emä Lyyli oli synnyttänyt neljä pentua. Pitkäksi venähtänyt ponnistaminen tuotti lopulta tulosta aamupäivällä, kun ensimmäinen pentu, pieni musta poika jonka työnimenä oli ensin Tulppa ja sittemmin Musta Pekka, syntyi ja sai pian seuraa yhdestä veljestä ja kahdesta siskosta. Musta Pekasta tuli Vilppu, ja tänään Vilppu täyttää jo kolme vuotta! 

Rakastan Vilpussa sen maailman söpöintä naamaa ja ilmeikkäitä silmiä, korvia jotka lenkillä pomppivat mukana askelten tahdissa, sitä miten se irvistelee kun tulen työpäivän jälkeen kotiin, miten se tulee aamuyöllä sänkyyn nukkumaan ja nuolee varpaita, kun huomaa että olen hereillä. Sen pieniä valkoisia varvassukkia joka tassussa ja sitä, miten innoissaan se on aina ja kaikesta. Sitä miten paljon se jaksaa heiluttaa sen huiskuhäntää ja monia, monia muita Vilpun vilppumaisia piirteitä.

Paljon onnea kolmevuotiaalle - saa nähdä mitä seikkailuja seuraavat kolme vuotta tuovat tullessaan!


tiistai 31. joulukuuta 2019

Onnea ja iloa uudelle vuodelle

Lempivuodenaikani joulu meni mukavasti perheen kesken: koirat saivat paketit, lunta oli (kuten Pohjois-Karjalassa on jouluna aina), lenkille ehti valoisan aikaan ja kaikki meni muutenkin kuten pitikin. 


Vuosi 2019 kokonaisuudessaan meni myös suunnilleen niin kuin pitikin. Alkuvuodesta oli epävarmuutta tulevan työn ja asuinpaikan suhteen, mutta ne asiat selvisivät ja vuoden 2020 saan aloittaa tietäen, että ollaan koko vuosi Joensuussa. Välillä kaipuu Keski-Suomeen on iso ja ikävä, useimmiten täällä on kuitenkin ihan hyvä olla ja elää.

Koirien kanssa ei tänä vuonna tehty yhtään tulosta, mutta siitä huolimatta koiraharrastusvuosi on ollut yksi aktiivisimmista ehkä koskaan. Päästiin harrastamaan mieluisia lajeja mieluisissa porukoissa, onnistuttiin ja opittiin. Vilpun kanssa olen alkanut hyväksyä sitäkin ajatusta, ettei sen kanssa juhlita tuloksilla ehkä koskaan, mutta se ei tunnu enää läheskään niin kurjalta kuin joskus aiemmin. Lähden harrastusvuoteen 2020 motivoituneena ja hyvillä mielin asettaen tavoitteeksi vain sen, että jatketaan uuden opettelua ilon ja innon kautta. 


Noin muutoin toivon tietysti, että koirat pysyvät terveinä ja hyvävointisina, etteivät niiden välit enää ainakaan huonone ja että pystyn tarjoamaan niille aktiivista, onnellista elämää joka päivä. Haluaisin käydä vaeltelemassa ja tavata uusia ja vanhoja koirallisia ja koiraystäviä, nauttia vuodenajoista ja kirjata joitain muistoja ylös tänne blogiinkin.

Rauhallista ja turvallista vuodenvaihdetta ja onnea ja iloa vuoteen 2020 kaikille!

maanantai 23. joulukuuta 2019

Mitä koiraharrastus maksaa?



Olen nyt kahden vuoden ajan pitänyt suurpiirteistä kirjaa koiriin liittyvistä kuluista. Suurpiirteistä siksi, että jotain on taatusti unohtunut kirjata enkä kaikkia ruokakauppareissujen yhteydessä tehtyjä luu- ja leluostoksia ole kirjannut. Iso kuluerä - yksi isommista - on myös auto, jota mulla ei olisi jos en omistaisi koiria, mutta sen kuluja ei ole näissä laskuissa mukana.

Otsikossa lukee tarkoituksella "koiraharrastus" eikä "koiran omistaminen", sillä suoraan harrastuksiin menevät maksut vievät vuodessa kaikkiin koiriin liittyvistä kuluista mulla noin 40 %. Karkeasti arvioituna koirien ruokintaan menee yhteissummasta alle 30 %, tarvikkeisiin noin 10 %, eläinlääkäriin ja muuhun koirien huoltoon 15 % ja loput jäsenmaksuihin, lisensseihin ja vakuutuksiin. 

Yhteissumma oli vuonna 2018 noin 3700 euroa ja vuonna 2019 hieman vähemmän, noin 3000 euroa. Olisin kuvitellut, että erotus olisi ollut isompikin; yritin tänä vuonna selvästi karsia kaikesta muusta paitsi ruokintakuluista, jotka ovat melkolailla vakiot, ja harrastuskuluista, jotka ovat yhtä lailla mun kuin koirien harrastuksia ja joihin panostan sen takia erittäin mielelläni. Toki vähän joutuu katsomaan, moneenko koulutukseen itsensä tunkee, mutta haluan harrastaa viikottain laadukkaasti, hyvissä puitteissa ja hyvässä porukassa tai ohjatusti, mikä tietenkin näkyy laskussa.


Ruokinta-kategoria sisältää herkut, luut, kuivaruuan ja lihan. Ostan jonkun verran palkkanameja ihan kauppareissun yhteydessä marketista, ja ne määrät eivät näy näissä luvuissa. Kahden koiran ruokintaan menee vuodessa noin 850 euroa, josta n. 50 euroa lienee ylimääräistä eli luita ja namppaa. Lenni syö kohtuullisen kallista Nutriman Digestionia (80e/12kg), Vilppu mitä milloinkin rasvaista nappulaa ja jonkun verran raakaa lisäksi.  

Harrastukset-kategoriaan kuuluu seurojen treenipaikat, koulutukset, leirit, hallivuokrat ja niin edelleen, sekä ekstrana SporttiRakin jäsenyys. Harrastuksiin mulla menee 1300-1400 euroa vuodessa, mikä kuulostaa näin äkkiseltään ihan valtavalta summalta! Toisaalta olen sekä vuonna 2018 että 2019 ostanut kaupalliselta toimijalta säännöllisiä valmennuksia (neljä tai kaksi kertaa kuukaudessa) ja harrastanut lisäksi myös useammassa seurassa. Ulkopuolisiin koulutuksiin ja  leireihin menee myös joitain satoja euroja vuodessa. Jos treenaisi pelkästään seurassa, tai pelkästään itsenäisesti tai omalla porukalla, summa voisi olla murto-osa mainitsemastani. Toisaalta mulla ei ole nyt kisakoiraa ja siksi kisaamiseen liittyviä kuluja ei tule. Aktiivisella kisaamisella summan saa helposti tuplaantumaankin.

Jäsenmaksut-kategoriaan kuuluvat erilaisten yhdistysten jäsenmaksujen lisäksi lisenssit. Näihin menee 100-125 euroa vuodessa riippuen siitä, moneenko seuraan kuuluu ja onko tiedossa esim. ylimääräisiä liittymismaksuja. Tällä hetkellä yritän olla maksamatta jäsenmaksua useampaan kuin kahteen seuraan. Olen Aussieyhdistyksen jäsen, mutta en enää Kennelliiton.   

Tarvikkeisiin kuuluu kaikenlaiset varusteet, lelut, takit, pannat, hihnat, häkit... Tarvikkeisiin näyttää vähän väkisinkin menevän 300-350 euroa vuodessa, vaikka yritän ostaa vain tarpeeseen. Toisaalta näiden parin vuoden aikana on pitänyt hankkia autohäkit, kevythäkki, toppatakkeja enemmän kuin laki sallii, vetovaljaita ym. vähän arvokkaampia juttuja. Muutenhan uusimista vaatii edes vuositasolla lähinnä treenilelut.   

Eläinlääkärikuluihin laskin ell-käynnit, kaikki lääkkeet ja myös hieronnat. Näissä oli iso heitto vuosien välillä: 630 euroa vuonna 2018 ja 365 euroa vuonna 2019. Tänä vuonna ainoa ell-käynti oli Lennin hammasremontti, muuten summa kertyi hieronnoista. Edellisvuonna oli muutama eläinlääkärireissu sairauksien takia sekä Vilpun luustokuvat, mikä kerrytti summia.  

Vakuutuksiin meni vielä vuonna 2018 joitain satoja euroja, vuonna 2019 kumpaakaan koiraa ei ole enää vakuutettu.

Loppusumma kuulostaa isolta ja onkin kohtuullisen iso osuus esim. mun vuoden tuloista, mutta toki täytyy todeta, että koiriin kuluttaminen on mulle erittäin mieluinen elämänvalinta ja karsin mieluummin sitten jostain muusta. Aion seurailla kuluja myös ensi vuonna - katsotaan, onnistuisiko pieni vähentäminen kuitenkin. 

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Nopeita nousuja ja nopeita laskuja

Olen aloittanut ties kuinka monta tekstiä Vilpun haasteiden, niiden kanssa työskentelyn ja nykytilanteen perkaamiseksi, mutta en ole oikein osannut jäsennellä ajatuksenvirtaa itsekään. Itselleni tyypillisesti olen kuluttanut vähintään yhtä paljon aikaa miettimiseen kuin koiran konkreettiseen kouluttamiseen, mikä ei ole ihan vähän sekään, ja siksi mietteitä on paljon. Lopputulemia ei niinkään, mutta haluaisin viimeinkin julkaista jotain, jotta voisin myöhemmin palata tämänhetkiseen tilanteeseen. Ja toisaalta siksikin, että vaikka kaikki, mitä esimerkiksi kesän harrastuskatsaukseen kirjoitin, oli ehdottomasti ja tietenkin totta, ei se kuitenkaan missään nimessä ollut koko totuus.

Vilppu on koira, jonka kanssa elämä on aika usein nopeita nousuja ja nopeita laskuja. Ehkä sen kanssa ei ole viime aikoina tarvinnut laskeutua ihan yhtä alas kuin aiemmin, mutta olen minä tänäkin kesänä joutunut kesken lenkin pysähtymään jonnekin katukiveykselle itkemään. Kun se ei juuri siedä vieraita koiria eikä aina vieraita ihmisiäkään, eikä pääsääntöisesti lainkaan yllättäviä tilanteita. Kun se kiihtyessään kääntää kupin täysin nurin. Kun mikään määrä treeniä ei tunnu riittävän, sillä mitään sellaista mulla ei ole koiralle antaa, että se pysyisi mielessä silloinkin, kun kierrokset ehtivät heittäytymään kaakkoon.

Toisaalta sitten edellisenä, seuraavana tai joskus sinä samanakin päivänä kun olen itkenyt katukiveyksellä, olen myös istunut Vilpun kanssa tyhjällä tottiskentällä ja pussaillut sen puhki, kun se on niin taitava, viisas ja rakas. Kun se osaa niin paljon ja rakastaa yhdessä tekemistä niin kuin minäkin. Kun sen kanssa voisi milloin tahansa tehdä mitä tahansa ihmeellisiä asioita, jos sen ei tarvitsisi miettiä muiden olemassaoloa, jos olisi vain kupla jossa olisi minä ja se.

Kuvat ottanut Säynevirta photography & video


Tietenkin Vilppu on kehittynyt kovasti, kun riittävän pitkällä aikavälillä asiaa tarkastelee. Sen häiriönsieto treenikontekstissa on kehittynyt merkittävästi ja sen kanssa lenkkeily on huomattavasti helpompaa ja rennompaa vuoden takaiseen verrattuna. Ei se siedä vieraita koiria iholla vieläkään, mutta kovalla työllä ja kouluttamalla olen saanut rakennettua Vilpulle ennustettaviin normaalitilanteisiin vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja, jotka niissä ennustettavissa normaalitilanteessa toimivat jo varsin kohtuullisesti. Se ei ole lähellekään huonoiten käyttäytyvä koira naapurustossa ja sillä menee vati täysin nurin vaikkapa ohituksissa enää kohtuullisen harvoin. Ohitusongelma ei ole missään nimessä enää meidän isoin haaste, eikä ehkä koskaan ollutkaan - hihnakäytös vain on asia, joka näkyy useampaan kertaan joka päivä ja on siten ikään kuin koko ajan esillä.

Jos elämä olisi ennustettavissa, niin varmaan en olisi itkenyt siellä kadulla läheskään yhtä monta kertaa, mutta kun ei se ole.  Elämä on sarja yllätyksiä ja vaikka kaiken ylimääräisen ajan käyttäisi ennakointiin, niin se ei sitä faktaa poista, että olosuhteita en voi kontrolloida oikeassa elämässä koskaan täysin. Se onkin tämäntyyppisen koiran kanssa minusta isoin haaste: kaikki se, mikä jää ennakoitavien normaalitilanteiden ulkopuolelle. Koska Vilppu on terävä, ja koska se tulkitsee asiat salamannopeasti uhkiksi, ja koska sillä on ärsykekynnys matalalla ja toimintakyky korkealla, se ei ole ihan helppo koira kaupunkiympäristössä. En sano sitä arvaamattomaksi, koska tiedän kyllä varsin hyvinkin tilanteet missä reaktiokynnys ylittyy, mutta haasteena onkin ennemmin se, että kaupunkilaiskoiran kanssa yllätyksiä nyt vaan tulee. 

Joskus, vielä aika harvoin, huomaan kuinka Vilpun pään päälle syttyy pieni lamppu, kun kohdataan joku ylläri: "Onko tämä sittenkin normaalitilanne? Oisiko tässä hyvä toimia niin kuin aina ennenkin?" Se saattaa kääntyä kysymään, ja jos siihen väliin ehtii reagoimaan itse, niin mitään tilannetta ei välttämättä pääse syntymäänkään. Mutta usein lamppu joko ei syty, tai se vilahtaa päälle ja pois niin nopeasti, etten ehdi tekemään oikein mitään. Vilpun reaktionopeus on niin kova, että on tilanteita joissa mä en yksinkertaisesti ehdi puuttumaan.

Ehkä jossain vaiheessa lamppu saattaa syttyä entistä useammin, ehkä joskus se syttyy aina kun jotain poikkeavaa tapahtuu, mutta sitä ennen minun vastuuni koiranomistajana ja -kouluttajana on iso ja koiralle annettava vastuu aika pieni. Käytännössä se tarkoittaa ennakoimattomien tilanteiden ennakointia ja aina pientä varautumista, sitä että pitää olla koko ajan tarkkana, yrittää olla tuulennopeaa koiraa askeleen edellä.

Rajojen asettaminen koiralle on minulle nykyään helpompaa kuin ennen Vilpun tuloa, mutta edelleen joudun harjoittelemaan rajan asettamista itselleni. Niin vähän kuin tykkäänkin sanoa vieraille ihmisille ei, niin tämän koiran kanssa niin vain joutuu tekemään. Sitä ei saa tuntemattomat vieraat lenkillä silittää, ja minun on rohjettava sanoa, että en ota Vilppua kentälle yhtä aikaa muiden luo karkailevan koiran kanssa. Samoin joudun yhä useammin sanomaan itselleni ei: niin paljon kuin tykkäisinkin kimppalenkkeillä, niin vain harvojen ja valittujen kanssa lähdetään edes yrittämään, eikä Vilpun kanssa voi tehdä muuta kuin ottaa varman päälle treenitilanteissa. Vilpun kanssa ei oikein voi ajatella, että ehkä se nykyään jo tämän kestää, kun koira on edistynyt paljon, koska virhearvioihin sen kanssa ei ole juuri varaa.

Toki Vilpun kanssa yrittää jonkun verran kontrolloida ja muokata myös olosuhteita otollisiksi, niin ettei niitä yllätyksiä pääsisi liikaa tulemaan. Sen kanssa olisi mulle ihan tekemätön paikka esimerkiksi asua isommassa, koiria vilisevässä kerrostalossa, jossa törmää joka kerta rapussa kulkiessa johonkuhun, ja olen myös treenipaikkoja ja -seuraa joutunut valitsemaan kriittisemmin kuin jonkun toisen koiran kanssa olisi välttämätöntä.

Mutta palatakseni niihin ennustettaviin normaalitilanteisiin: jo niissä edistyminen on meille iso työvoitto, jota en ota itsestäänselvyyteni vaan päinvastoin jonain, mistä olen isosti ylpeä - ylpeä itsestäni ja koirastani. Kirjoitan ajatuksia niiden eteen tehdyistä harjoituksista joskus erikseen. Vilpun kanssa elämä on ollut aallonpohjien lisäksi ihanaa, hauskaa, rakkaudentäyteistä, vauhdikasta ja järjettömän opettavaista, ja toivottavasti se tulee sellaisena jatkumaankin. Jatkamme harjoituksia, mutta yritän muistaa olla kiitollinen ja iloinen siitä, mitä ollaan jo saatu, ja siitä miten hieno ja rakas koira mulla on. 

maanantai 21. lokakuuta 2019

Lenni 10 vuotta

Rakas Lenni täytti 3. lokakuuta täydet kymmenen vuotta! Olen niin onnellinen, että olen saanut pitää punaturkkini näinkin kauan ja toivon, että meillä on vielä useita yhteisiä vuosia jäljellä. Rakastan Lennin lempeyttä, viisautta ja hiljaista läsnäoloa, omalaatuisia päähänpistoja ja vanhemmiten lisääntynyttä omapäisyyttä. Vaikka välillä se on niin huomaamaton, ettei muista koiraa omistavansakaan, se on valtavan tärkeä ja korvaamaton osa meidän porukkaa.

Synttärisankarin syksyyn on kuulunut vatsavaivoja, mutta onneksi myös pitkiä hyviä, terveitä jaksoja. Syyskuussa siltä poistettiin hampaita ja putsattiin hammaskiveä, joten siltä osin asian pitäisi olla kunnossa melko pitkälle tulevaisuuteen. Muuten Lennin terveydentilassa ei ole ollut muutoksia tai ongelmia: se on hyvässä lihavuus- ja lihaslunnossa, jaksaa hyvin menossa mukana (vaikkakaan ei ihan aina halua), leikkii ja puuhastelee. Kyllä se aika paljon nukkuukin, mutta minusta se ei ole ikäisekseen vielä lainkaan vanhan oloinen. 

Kuva: Säynevirta Photography & Video



Välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, miten Lenni on jäänyt väistämättä vähemmälle huomiolle Vilpun tultua. Koska se ei ole enää moneen vuoteen mitenkään vaatimalla vaatinut treeniä vaikuttaakseen tyytyväiseltä elämäänsä, niin pääosin harrastukset ovat keskittyneet Vilpulle, joka taas muuttuu aivan riivatuksi vähemmillä virikkeillä. On kuitenkin ilmiselvää, miten paljon Lenni edelleen nauttii päästessään hommiin, ja joskus harmittaa että säännölliset harrastukset ovat sen kanssa jääneet. Siitä olisi voinut tulla vielä vaikka kuinka hyvä rally-tokokoira, ja jos olisin viimeisen kahden vuoden aikana treenannut sen kanssa tokoa läheskään yhtä ahkerasti kuin Vilppua, se olisi varmasti ollut kisavalmis jo kauan. Toisaalta Lenni rakastaa myös tärkeää tehtäväänsä hakualueen tallaajana, nosework-humputtelua ja pieniä tokopätkiä Vilpun treenivuoron päätteeksi, eikä koira välitä saavutuksista tai siitä mitä jäi saavuttamatta. Pääasia, että saa tehdä ja olla mukana. 

Koirien välit ovat kohtuulliset, mutta sydänystäviä ne eivät ole koskaan olleet. Vilpun tuloa odottaessani ehdin useaan kertaan miettiä, onko reilua tuoda koko elämänsä ainoana koirana olleen 7-vuotiaan Lennin kaveriksi pentu, josta jo pentulaatikossa näki, että siitä löytyy tiettyä topakkuutta toisia kohtaan. Siinä mielessä pohdinnat olivat aiheellisia, että Vilpussa on vähän koulukiusaajan vikaa ja minä joudun koirien väleihin melko runsaasti puuttumaan, ja Lenni siltikin Vilppua vähän varoo. Toisaalta koen, että Lennille kämppis (sillä sitä Vilppu enemmän on kuin ystävä) on antanut paljon hyvääkin; ainakin se jää ihan mieluusti nykyään kotiin, kun itse lähden töihin, vaikka muutama vuosi takaperin sillä oli selkeääkin eroahdistukseksi luokiteltavaa oireilua. 

Oli miten oli, minun ja koirien kolmikossa Lenni on täysin ainutlaatuinen palanen, jolla toivottavasti on vielä monta hyvää vuotta jäljellä! Paljon onnea Lennille!


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kesän muut kuulumiset



Treenihommien lisäksi ollaan vietetty muuten aktiivista ja liikkuvaista kesää. En pitänyt töistä montaakaan päivää lomaa, mutta kaikenlaista sitä ehtii, kun illat ovat valoisia! Joensuussa on jalkojen ulottuvilla kivoja lenkkimaastoja, koirat ovat saaneet juosta irti ja uida usein. Vilppukin osaa nyt jo auttavasti uida, vaikka kaksi ja puoli kesää harjoitteluun menikin. 

Terveyshuolia ei ole liiemmin ollut. Vilppu paikoin reagoi aika voimakkaasti ötököiden puremiin, mutta likimainkaan mitään kortisonia vaativaa ei ole tänä vuonna ollut. Lennillä on ollut jonkun verran vatsanväänteitä, kun Nutriman Digestionia ei piiiitkän aikaan saanut kaupoista ja nyt kun taas saa, ei se oikein tunnu enää sopivan. Mutta vatsapulmat eivät ole sen kanssa mitään uutta eikä mitään, mille osataan jotain tehdä, joten lähinnä olen toivonut parasta. 

Vilppu on käynyt kesän ajan n. 4-6 viikon välein hieronnassa ja joka kerta siinä on jotain hoidettavaa, lähinnä lihaskireyksiä reisissä, kyljissä tai SI-nivelen tienoilla. Sillä on vauhtia niin paljon, ettei ihmekään, että aktiivitreenikaudella se ehtii mennä jumiin, vaikka kuinka yritän huolehtia lihashuollosta itsekin. Lenni kävi alkukesästä hieronnassa myös ja se oli ihan hyvän kunnossa.

Vilpun treenikuulumisista tulikin jo kirjoitettua, mutta vielä yksi laji meidän valikoimaan on tullut: nose work. Sain aksatreenikaverilta vähän eukalyptus-hydrolaattia ja olen säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt molemmille koirille etsintöjä sisällä ja ulkona. Kummatkin haistelevat innokkaasti, vaikka toki alueiden lukemista ja työstöä pitää vielä harjoitella runsain mitoin. 





Koirat ovat saaneet lähipiiriin uuden koirakaverin: Jyväskylän-aikainen kämppikseni Iina sai alkuvuodesta etnankoira Huldan, jonka on kyläillyt täällä jo useampaan otteeseen. Mullehan piti ennen Vilppua tulla samanlainen, mutta ei sitten sattuneista syistä tullutkaan, joten on ollut kiva päästä tutustumaan vinttikoiran sielunelämään! Hulda on hauska ja niillä on nykyään Vilpun kanssa jo hyvät juoksuleikit ja hammastelut. Vilppu on saanut myös muita uusia kavereita täältä Itä-Suomesta ja pääsääntöisesti pärjännyt narttujen kanssa oikein kivasti. Mitenkään mutkaton laumakoirahan se ei ole, mutta kun Vilppu pääsee alkujärkytyksestä yli, se leikkii ihan kohteliaasti.

Yksi elokuinen viikonloppu vietettiin isäni ja koirien kanssa Patvinsuon kansallispuistossa. Kävelemisen sijaan otettiin alle kanootti ja melottiin Suomun poikki rannalle yöksi ja seuraavana päivänä takaisin. Lenni on kokenut kanoottimatkaaja ja Vilppukin osasi olla keulassa yllättävän hyvin - toisena päivänä asettui jopa hetkeksi nukkumaan. Sattui tosi lämmin lämmin ja aurinkoinen viikonloppu, joten liikkeellä oli paljon muitakin, mutta järvellä sai tietysti nauttia omasta rauhasta. Vesi oli matalalla ja kanoottia joutui useampaan kertaan kantamaan "keskellä järveä" kannasten yli. Hieno pikkureissu oli, Patvinsuolle pitänee kyllä palata vielä tässä syksymmällä, silloin ehkäpä rinkka selässä!