maanantai 27. toukokuuta 2019

Kesän eka leiri: Jari Kantoluodon tottispäivä

Jari Kantoluoto on yksi niistä kouluttajista, joiden oppiin olen halunnut päästä kauan, joten ilmoittauduin mukaan saman tien, kun huomasin SPL Savo-Karjalan järjestävän pk-leirin 17.-19. toukokuuta ja Kantoluodon saapuvan kouluttamaan yhtä ryhmää. Koko viikonlopun tottisryhmä oli jo täynnä, mutta päästiin mukaan haku+tottis-kombolla, eli treenattiin lauantaina tottista ja sunnuntaina hakua. Onneksi niin, oli nimittäin ihan superhyvät treenit molemmissa lajeissa ja aivan ihana leiri muutenkin. 

Leiripaikka oli luonnon helmassa Leppävedellä, puitteet oli kohdallaan ja ruoka hyvää, porukka ystävällistä ja vastaanottavaista ja tunnelma mukava. Vielä kun sattui aurinkoiset, jopa vähän turhan kuumat kelit, niin mikäs siinä oli leireillessä! Treenejä oli neljässä ryhmässä (tottis, haku, 2x metsäjälki) ja saksanpaimenkoiria vilisi silmissä, mutta vääränrotuisetkin otettiin hyvin mukaan. Tykkään treenata sakemanni-ihmisten kanssa, tunnelma on aina heidän treeneissään sellainen rennon rempseä ja vertaistukea riittää. Oli myös kiva nähdä mielettömän hienoja käyttöpuolen sakemanneja hommissa, melkeinhän tuo mullekin yksi sellainen mahtuisi.

Kauniit kuvat otti Noora Luukkainen, kiitos!


Lauantaipäivän meidän tottisporukka aloitti sillä, että Jari kertoi vähän periaatteistaan ja ajatuksistaan treenaamisen suhteen. Tärkeimpänä mulle jäi mieleen hänen ajatuksensa siitä, että treenin edellytyksenä on se, että koirakolla on neljä asiaa kunnossa: sosiaalisuus (koiran suhtautuminen muihin elollisiin, ihmiset ja koirat), ympäristöoppi (ympäristön muut mahdollisesti häiritsevät tekijät), suhde ja motivaatio. Jos yksi tai useampi osa-alue ontuu, se on sitten treenin teema sillä kertaa. Vasta, kun kaikki neljä täyttyvät, voi alkaa harjoitella temppuja. Jarin myös painottaa paljon oikeaa tunnetilaa ajatuksenaan se, että koiraa ei liiemmin houkutella tai käskytetä hommiin, vaan oikean mielentilan hakeminen vastuutetaan koiralle: "hoida ittesi hyväksi, saat palkan." Palkan ajoituksella ja laadulla siis pelataan niin, että koira oppii itse tarjoamaan aktiivista, keskittynyttä mielentilaa ohjaajaa kohtaan ja sitä vahvistetaan.

Varsinaiset treenit tehtiin ikäjärjestyksessä nuorimmasta koirasta vanhimpaan, ja koska paikalla oli eniten alle parivuotiaita koiria, Vilppu oli treenivuorossa loppupäässä. Jarin tyyli kouluttaa oli sellainen, että hän ohjeisti koirakkoa varsin tarkasti ja naksutteli kohdat, joissa koira palkataan. Kunkin koirakon jälkeen ja tarvittaessa välissäkin purettiin treeniä yhdessä kuunteluoppilaiden kanssa. Näin oppia sai valtavasti muidenkin treeneistä. Tyyli sopi mulle, sillä ohjaajan rooli jäi suhteellisen vähäiseksi; seurata ohjeita ja palkata naksusta. Mullahan on iät kaiket ollut ongelmana se, että kun jännitän vieraita treenitilanteita tai keskityn tiiviisti koiraan, lakkaan kuulemasta ja ymmärtämästä ohjeita. Näissä treeneissä ei sitä ongelmaa pääsääntöisesti tullutkaan esiin, joskin vaikka Jarin ohjeet olivat yksityiskohtaisuudessaan luokkaa "siirrä oikeaa jalkaa askel eteenpäin", jouduin välillä pitkään miettimään kumpi on oikea...

Kaikkien koirakoiden kanssa tsekattiin ensin, että edellämainitut treenaamisen edellytykset täyttyvät, ja sitten vasta tehtiin liikkeitä tai liikkeiden osia, jos tehtiin. Vilpun kanssa käytettiin aikaa kahteen teemaan: häiriöihin ja motivoituneeseen perusasentoon ja seuraamiseen. Seuraamiseen haettiin lisää motivaatiota ja intoa vahvistamalla paljon ryhdikästä perusasentoa, pitämällä kättä tukena ja sitten häivyttämällä sitä pois lyhyiksi seuruupätkiksi. Tämä toimi yllättävän kivasti, ero oli selkeä! Paluu siis perusasioiden äärelle odottaisi, mutta jospa sillä saataisiin sitä kauan kaipaamaani lisäenergiaa seuraamiseen pysyvämmin. Eihän se seuruu huono ole nytkään, mutta varaa parantaa olisi selvästi ja voimaa tarvittaisiin lisää nimenomaan pk-puolta ajatellen.

Palkkaa hyvästä ryhdistä

Käden häivytystä sivulle
Häiriöiden työstämiseen ei oikeastaan saatu mitään uusia vinkkejä. En tiedä pitäisikö sanoa ennemmin valitettavasti vai onneksi. Käytännössähän Vilpulla on sosiaalisuuden kanssa ongelmia aina, kun muita on paikalla, koska se on voimakkaan epäsosiaalinen koiria kohtaan ja varautunut myös vieraita ihmisiä kohtaan - tekemisen laatu kärsii heti kun vieras seisoo vieressä. Tällä hetkellä tilanne on se, että Vilppu pystyy aika pitkälti tekemään hommia vieraiden koirienkin läsnäollessa ja varsin kohtuullisilla etäisyyksillä, kunhan pyydän. Nätisti pyytäminenkin riittää, mutta jos Vilpun ottaa kentälle muiden koirien sekaan muuten kuin hallinnassa ja treeniin jää tyhjiä hetkiä, niin se rähjäisi toisille taatusti. Esimerkiksi vapaa tarjoaminen koiraseurassa meiltä ei onnistu vieläkään. Kysyinkin, kannattaako näin treenata ollenkaan, vai pitäisikö etäisyys vain kasvattaa sellaiseksi että koira itse valitsee kontaktin vaikka se ei käskyn alla olisikaan. Jari sanoi, että hän ei treenaisi - se ei vie eteenpäin liikkeitä eikä häiriönsietoa.

Käytännössähän tämä tarkoittaisi, että Vilpun kanssa ei esimerkiksi Haukkuvaarassa voisi treenata porukassa ollenkaan, siellä ei hallin koko riitä. Nopeasti Vipa kyllä asettuu, jos aloitetaan treeni kauempaa häiriöstä ja hivuttaudutaan pikkuhiljaa lähemmäs, mutta nimenomaan ne luontaiset ensireaktiot häiriöihin on kovin vaikeita. Enpä sitten tiedä. Toki jos pidemmällä tähtäimellä siitä olisi hyötyä, että näkisin nyt tämän vaivan, niin kannattaahan se. Tällä hetkellä tuntuu vain ihan uskomattoman turhauttavalta palata taas ihan alkuun treeneissä, kun nyt on jo pidempään tuntunut siltä, että voidaan tehdä muutakin kuin yrittää päästä kentälle ilman hermojen menetystä. Mutta tottahan se on, että ei Vilpulla ole Jarin määrittelemät treenaamisen edellytykset kunnossa nimenomaan juuri sosiaalisuuden osalta. Täytyy vielä pohtia ovatko ne myös mun treenaamisen edellytykset vai voinko elää sen kanssa, että koira haluaisi välillä rähjätä mutta ei rähjää, koska pyydän siltä muuta ja myös koska hyökkiminen nyt vain on kiellettyä.



Koska Jarin mukaan myös ns. mikrohäiriöiden käsittely kannattaa, työstettiin LAT-tyyppisellä tekniikalla (rauhassa katsomisesta palkkaa) Jarin läsnäolon aiheuttamaa painetta sekä muutamia ohikulkevia koiria ja saatiin ihan hyvää vastetta, niin kuin Vilppu on nyt antanut jo pidemmän aikaa. Jari kysyikin, onko nämä pitkälti niitä asioita, mitä ollaan jo tehty. Ja ollaanhan me, kahden vuoden ajan niin paljon että täysipäiväisestä työstä kävisi. Vastasinkin, että valitettavasti joo eikä silti olla tämän pidemmällä. Siihen Jari sanoi ehkä loppuviimeksi päivän tärkeimmäksi opiksi jääneen pointin: tai voisi myös ajatella, että ollaan päästy jo näin pitkälle.

Niinhän se on, että tämäntyyppiset haasteet voivat iän myötä helpottaa, ja sitten voi myös olla, että määränsä enempää niille ei pysty tekemään. Pärjään Vilpun kanssa oikein hyvin, enimmäkseen sen kanssa pystyy tekemään normaaleja asioita (käymään lenkillä ja treenaamaan) suhteellisen normaalisti, mutta tuleeko sille toiset koirat olemaan aina enemmän tai vähemmän vaikea paikka, niin sen näkee sitten. Todennäköisesti kyllä, ja se mitä Vilpun kanssa loppuviimeksi pystyy tekemään on kiinni siitä(kin) millaisen hallinnan sille osaan rakentaa. Tavallaan on ollut kiva kuulla nyt jo useammalta ammattilaiseltakin, että oikeita asioita olen Vilpun kanssa tehnyt, mutta tavallaan melkein jo toivoisi että saisin kuulla olevani treenannut ihan väärin - koska silloinhan asian voisi korjata.

Mutta näilläpä mennään nyt, ja vaikka treenivinkkejä ei järjettömästi tullutkaan, niin sitäkin enemmän ajatuksia tottiksesta ja koirankoulutuksesta ylipäätänsä. Näissä treeneissä erinomaisesti korostui koirankoulutuksen perusheitto "sitä saat mitä vahvistat" käytännössä. Oli mahtavaa nähdä ja itsekin kokea, miten koirat menevät eteenpäin yhdessäkin treenissä, kun ohjaaja oivaltaa juttuja, treeni on jäsennelty ja palkkaus on oikea-aikaista. Vielä kun saisi jonkun naksuttelemaan ja ohjeistamaan mulle joka treenit!