sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Kolmen vuoren vaellus


Lauantaina käytiin kämppis-Iinan ja koirien kanssa Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Alun perin oli ajatus olla yötäkin, mutta koska öisin on jo telttailuun suhteellisen viileää ja mä oon edelleen vähän kipeä, päädyttiin päiväreissuun. Kohteeksi valikoitui reilun tunnin ajomatkan päässä Jyväskylästä oleva Etelä-Konnevesi ja siellä tuo Kolmen vuoren vaellus, joka on 14 km rengasreitti + kilometri parkkipaikalta reitille ja takaisin. Tosiasiassa reitti oli (yleensä melko tarkan) puhelimen mukaan noin 18 km ja muualtakin luin, että 16 km on aika paljon alakanttiin.

Lähdettiin matkaan kasin pintaan aamulla ja ajomatka kesärenkaat alla oli kyllä melkoisen järkyttävä. Tie oli Jyväskylästä lähdettäessä ok, mutta muutttui vähän kauempana kaupungista ihan superliukkaaksi. Madeltiin Ysitiellä neljääkymppiä pitkät pätkät, ja se oli ihan absoluuttinen maksimi mitä mun autolla ja ajotaidoilla pystyi etenemään, eikä juuri kellään muullakaan ollut tarvetta sen kovempaa ajaa. Lukuisia rekkoja ja autoja oli jopa pysähtynyt tienvarsille odottamaan tien sulamista. Mulla on ollut ajokortti kohta kuusi vuotta ja noin pelottavaa ei ole ollut ratissa ikinä, mutta onneksi parikymmentä kilometriä ennen kansallispuistoa käännyttiin hiekkatielle ja päästiin hyvin perille, joskin jonkun verran ajateltua myöhemmin.


Ennen kymmentä päästiin lähtemään liikkeelle. Sattui huippukiva sää, lähtiessä pari astetta ja palatessa seitsemisen astetta plussalla, puolipilvistä ja tyyntä. Luontoon.fi oli kertonut meille reitin olevan "erittäin haastava", ja vaikka se nyt on ehkä liioiteltua, helppo reitti ei kyllä ollut. Kuten nimikin kertoo, korkeuseroja oli paljon, samoin kivikkoja ja juurakkoja. Koirat olivat repun lantiohihnassa 1,8m narussa kiinni valjaista ja välillä tuli mieleen, että joustopala hihnaan voisi olla ihan hyvä hankinta, kun Vilppukin hyppi kiveltä kivelle ylämäkeen ja yritin parhaani mukaan oli nykäisemättä sitä kesken loikan alas.

Maisemat olivat kyllä paikoin makeita ja vaihtelevia luontotyyppejä riitti, ei päässyt kyllästymään! Iso osa reitistä kulki Konneveden rantaa. Reitti kiertää Kituvuoren, Loukkuvuoren ja Kalajanvuoren, mutta noista oikeastaan vain Kituvuoren päältä on maisemia; Loukkuvuoren ja Kalajanvuoren voisi käydä katsastamassa erikseen näköalapaikoilta, mutta me ei jaksettu enää pidentää reittiä. Taukopaikkoja oli hyvin ja niillä näkyikin muita kulkijoita jonkun verran. Loppumatkasta oli myös vastaantulijoita, mutta siihen nähden että palatessamme takaisin parkkipaikalla oli useita kymmeniä autoja, aika rauhassa sai olla. Alueellahan on muutamia lyhyempiä reittejä (2-5km), ja luulen että suurin osa oli kiertämässä niitä.


Meillä ei ollut mukana tulentekovälineitä eikä kunnon taukovaatteita, joten pyrittiin kävelemään aika tasaista tahtia parilla lyhyellä evästauolla. Silti matkaan meni lähestulkoon kuusi tuntia, joten aikaa saa varata ihan hyvin noiden korkeuserojen vuoksi. Kolmen vuoren vaellus sopisi varmasti hyvin myös yhden yön reissuksi, jolloin ehkä jaksaisi käydä katsastamassa näköalapaikkojakin perusteellisemmin. Teltalle löytyisi kyllä hyvin paikkoja ja joitain porukoita tulikin nähtyä rinkat selässä. Voin siis suositella kauempaakin tuleville! Reitti oli hyvin merkitty ja polku selkeä, vaikka kansallispuistohan on hyvinkin uusi (perustettu 2014).

Koirat jaksoivat reissun hyvin, vaikka olivatkin illalla aika väsyneitä. Etenkin Lennin jaksamista olin etukäteen miettinyt, mutta hyvin se käpsytteli menemään. Taitaa olla, että sitä ei välillä vain huvita lähteä täällä tutuissa maisemissa ulos; ei niinkään, ettei se jaksaisi. Vilpusta oli kivaa päästä ulkoilemaan kunnolla, mutta täytyy todeta, että se ei ole kovin kiva vaelluskumppani tässä vaiheessa sen vahtivietin, terävyyden ja puolustushalun yhdistelmän vuoksi. Vilppu koki kovasti tarvetta huutaa vastaantulijoille, eikä se vain haukahtele pari kertaa ilmoittaakseen vaan on ihan tosissaan. Esimerkiksi tauot piti sen takia mielellään jossain omassa rauhassa varsinaisten taukopaikkojen sijaan. Jouduttiin vähän keskustelemaan siitä, onko älämölö sallittua, ja joudutaan varmaan keskustelemaan vastakin. Vahtiviettihän on asia, joka Vilpulla vielä tulee vahvistumaan jos on vahvistuakseen, mutta toisaalta voisi kuvitella että turhanpäiväinen ylireagointi saattaa jäädä aikuistumsen myötä vähemmälle. Eiköhän Vilpustakin ihan kiva retkikoira saada, mutta mikään luontainen helppo ja mutkaton vaelluskaveri se ei kyllä ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti