keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kolmas kerta toden sanoo, paitsi paimennuksessa

Kuvat toukokuulta, ottanut Aija Tanskanen/Linda Siekkinen, kiitos!

Toukokuisen paimennusviikonlopun jälkeen Vilppu on päässyt kertaalleen paimentamaan Seinäjoella kesäkuussa ja kertaalleen täällä Keski-Suomessa heinäkuussa. Mielenkiintoista ja opettavaista on taas ollut, mutta saa kyllä tämän kesän paimennukset olla tässä, on se vaan niin kallista ettei säännöllisesti pysty harrastamaan. Keskitytään me vaan siihen tokoon toistaiseksi. 

Seinäjoella paimennettavana pyöröaitauksessa oli ehkä kahdentoista pienen ahvenanmaanlampaan lauma, joka oli huomattavasti vähemmän liikkuvainen kuin nuo paimennusviikonlopun isommat suomenlampaat. Vilppu oli taas kovasti menossa. Kouluttaja näki siinä paljon epävarmuutta lampaita kohtaan, ja rauhaa hakeaksemme lähdettiin tekemään ihan vain lampaiden lähestymisiä. Otin Vilppua pannasta kiinni ja edettiin sen kanssa yksi askel kerrallaan kohti lampaita, koiraa silitellen ja kehuen joka välissä. Ajatuksena oli opettaa koiralle ettei sen tarvitse pinkaista lampaita kohden saadakseen ne liikkeelle vaan että se voi kontrolloida itse tilannetta etäisyydellä ja että lampaat liikkuvat kyllä kohtuullisestakin paineesta, niitä ei tarvitse räjäyttää. Nämä lampaat vaan päästivät koiran niin lähelle, että kun ne sitten lopulta lähtivät (reippaasti) liikkeelle, Vilppu vaihtoi saaliille ja meinasi vähän kiihtyä. Ja kiihtyikin. 

Kouluttaja kuitenkin kehui Vilppua kovasti siitä, että se pystyy todella hyvin rauhoittumaan sitten kun ei ole kiihkoilun aihetta. Esimerkiksi vielä neljän-viiden askeleen päässä lampaista se katseli niitä hyvin tyynesti istuviltaan ilman kiljumista tai haukkumista. Kuulemma Vilpun tyyppinen koira on yleensä sitten kiihkeä koko ajan lampailla ollessaan. Kouluttaja sanoi myös, että monet hänen tuntemansa aussiet ovat paimennuksessa vähän sitä mieltä, että ohjaaja on lähinnä tiellä ja yhteistyö saattaa siten olla hitusen vajavaista. Tunnistin itseni.

Lisäksi tehtiin kuljetusta. Sain ensimmäistä kertaa kepin käteeni, ja en tiedä ottiko Vilppu kuitenkin siitä niin paljon painetta vai ehtikö se vain väsyä, mutta joka tapauksessa koira meni vähän sijaistoiminnoille. Vaihdettiin sitten niin että kouluttaja otti Vilpun ja minä lampaat ja siinä kohtaa löytyi taas kummasti vauhtia. Päästiin lopettamaan hyvään tasaiseen ajoon jossa ei tarvinnut roikkua liinassa. Kouluttaja sanoi että kokeilisi minuna ensi kesänä tätäkin lajia uudelleen, kun koira on jo kypsempi ja ehkä vähän vähemmän räiskyvä liikkeissään. Hyvä treeni kyllä ja tykkäsin kouluttajasta kovasti.

Heinäkuussa oltiin samassa paikassa kuin toukokuussa. Koska olin ainokainen treenaaja, tehtiin ainoastaan yksi pidempi pätkä. Treeninä ihan vaan kuljetusta ja vähän hakukaarille lähtöä. Oli suhteellisen karsea sää, satoi aivan kaatamalla (just ja just uskalsi ajaa autoa pois lähtiessä) ja Vilppu haukkui turhaumaa todella paljon. Kouluttaja sanoi että pitäisi antaa sen vaan reippaasti ajaa, mutta sitten se yritti rynniä ihan lampaisiin kiinni eikä niinkään oikein voi tehdä, ja sitten kun haukku kuitenkin alkaa niin en halua että se rääkymällä pääsee etenemään. Enpä tiedä. Hakukaaria se työsti aluksi tosi hyvin, mutta sitten väsähti ja vaihtoi ryntäilyyn kun keskittymisaivosolut oli kulutettu sillä erää loppuun.

Kouluttajan mielestä oli kivaa, että Vilppua ei tarvitse sytytellä vaan voi heti tehdä isojen poikien juttuja. Minusta oli aika hirveää :D Toisaalta koutsi myös lohdutteli että tämä todennäköisesti on se korkein vire missä tulen koiraa koskaan näkemään. Oli miten oli, jätämme tämän lammasasian hautumaan ja jatketaan harjoituksia kenties ensi vuonna.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti