maanantai 11. kesäkuuta 2018

Oppia saksanpaimenpiireistä


Treenikuvat ottanut Aija T.

Ollaan viimeisen kuukauden ajan kulutettu perjantai-illat Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston arkitapakurssilla, johon sisältyi teoria ja kolme käytännön treeniä. Kurssia piti pitkän linjan pk-harrastaja, jolla oli sakemanneja ja boksereita, ja apuopettajana oli vähän lyhyemmän linjan sakemanni-ihminen. Kurssilla meitä oli kaksi rotikkaa, kaksi nuorta sakemanniurosta ja Vilppu. Suurimman osan kanssa oltiin samassa veneessä eli haasteena ohitustilanteet tai yleisemmin toiset koirat, mutta lisäksi useammalla oli ongelmana liikkuvien kohteiden, kuten autojen tai pyörien, jahtaaminen.

Olin etukäteen vähän pelännyt, mitä kurssista oikein tulee ja saanko yhtään toteuttamiskelpoista vinkkiä, mutta olin päättänyt että tunnen itse koirani parhaiten ja jos ei muuta, niin otetaan käytännön kerrat hyvänä häiriötreeninä. Siihen nähden sain kyllä näistä kurssikerroista asiaa irti. Quick fixiä Vilpun räjähtelyongelmiin ei voi mulle kokeneinkaan pk-ihminen antaa, mutta sain uusia näkökulmia omiin ja myös toisten koirakoiden ongelmakohtiin ja niihin työkaluihin, joita voi miettiä käyttävänsä kussakin tilanteessa. 

Ensimmäisellä kerralla kouluttaja halusi nähdä koirat yksittelen leikkimässä. Leikin Vilpun kanssa vetoleikkiä ehkä puoli minuuttia, kun kouluttaja ilmoitti, että tässä on koira jonka kanssa harrastetaan paljon ja jolla ei varmaan ole mitään muuta ongelmaa kuin ne toiset koirat. Sitten tehtiin pareittain muutama setti ohitusharjoituksia ja saatiin esille isoin ongelma meidän ongelman sisällä eli mun jännittäminen. Kireää ohjaajaa seuraa kireä koira, jolle ohjaaja ei anna koiralle mitään ymmärrettävää palautetta suuntaan tai toiseen sen paremmin kuin selviä toimintaohjeitakaan, joten kiihkeä ja teräväkin koira tekee sitä minkä arvelee olevan paras vaihtoehto eli rähjää.

Toisella kerralla olin merkittävästi rennompi itse, tietenkin, kun kyseessä ei ollut enää uusi kouluttaja, uusi paikka tai uudet treenikaverit. Vähemmän yllättäen Vilppu oli kuin eri koira. Välillä se keräsi liian pitkiksi venähtäneistä harjoituksista painetta, mitä meille ei oikeastaan ole aiemmin näin selvästi käynyt, ja paineistuttuaan ei olisi halunnut pitää yllä kontaktia, vaan meni sijaistoiminnoille ja tulkitsi kaikki käskyt vihjeeksi mennä maahan. Sain Vilpun kuitenkin hyvin rentoutettua ja avattua, kun - kappas kummaa - rentouduin itse ja kehuin ja palkkasin sitä vapautuneemmin. Eikä mitään täydellistä kuppi nurin -tilannetta tullut kertaakaan vaikka häiriökoirat olivat sanalla sanoen haastavia, mikä on aina askel eteenpäin.

Kolmannella kerralla Vilppu oli hirveän taitava. Se haukkui vähän ei-millekään autosta päästyään, mutta ryhtyi sitten hommiin, ja teki äärimmäisen hyvin hommia sekä jo tutummaksi tulleiden että ihan uusien treenikavereiden ja häiriökoirien läsnäollessa. Nyt se ei myöskään paineistunut sen paremmin kuin räjähtänytkään kertaakaan. Kouluttajan kanssa todettiin lopuksi se, mikä jo ensimmäisellä kerralla havaittiin ja mistä kirjoitinkin viimeksi. Ongelma ei ole tekniikassa, eikä ongelma ole harjoittelun puutteessa, eikä koirassa, vaan tunnetiloissa ja ihan etenkin mun tunnetiloissa. Teknisesti en ole ihan tomppeli koirankouluttaja eikä Vilppu ensinkään tomppeli koira, mutta elävän ja tuntevan eläimen kanssa tekniikka ei vaan riitä. Ja jos vieras ihminen voi lukea mun kehonkielestä, että nyt, tällä etäisyydellä tai tällaisessa tilanteessa, alkaa jännittää, niin aivan taatusti paimenkoira lukee sen myös.


Täytyy sanoa, että osittain kurssilla saadut neuvot ja tarjotut koulutustekniikat olivat kyllä sellaisia, joita en halua omalle koiralleni käyttää. Vilppuhan on sen tyyppinen koira, että sille jos alkaa kovasti sanomaan, niin se sanoo entistä kovemmin takaisin. Jos mä alan ohitustilanteissa ärähtelemään sille, niin se on sama kuin heittäisi lisää vettä kiukaalle. Toisaalta kurssilla oli pari sellaistakin koiraa, joita ei oltu ilmeisesti koskaan kielletty mistään, ja niille se ärähtäminen ja hihnasta nyppäisy riitti karsimaan ei-toivotun käytöksen suunnilleen kertalaakista. En koe että sekään tapa olisi ihan hirveän väärin, mutta Vilpulle se ei toimi ja sen pidemmälle en tuohon suuntaan ole valmis menemään.

Tästä huolimatta sain myös mm. kovasti noottia siitä, etten kehu Vilppua riittävästi ja riittävän iloisesti, ja tarkat ohjeet siitä miten sitä kannattaa silitellä, rapustella ja kiittää. Kouluttajat puhuivat kyllä fyysisistä korjauksista ja pakotteista, mutta paljon sitä enemmän hyvästä, aktiivisesta ja toimivasta suhteesta koiraan sekä tarkkasilmäisestä koiranlukutaidosta. Lähtökohtana kurssilla oli kuitenkin se, että päästään tilanteeseen jossa sekä koira että ihminen elävät arkea tyytyväisesti ja konfliktittomasti ja ymmärtävät toisiaan.

Posiitivinen vahvistaminen on mulle tärkeää ja se on metodi jota toki mieluiten käytän. En kuitenkaan usko että ihan kaikkea pystyy ihan kaikille koirille naksuttelemaankaan, niin että arjen kokonaisuudessa olisi jotain järkeä. Välillä esimerkiksi juuri positiiviseen vahvistamiseen perustuvia koirankoulutusryhmiä Facebookissa seuratessa mulle tulee olo, että yhdellä jos toisellakin voisi olla sanomista mun koiranpidosta. Kyllä mun koirilla on arjessa asioita, joita ei vaan saa tehdä ja niistä tulee saman tien palautetta. Sitten taas toisten porukoiden juttuja kuunnellessa tai lukiessa olen asettelemassa jos jonkinlaista kukkaa hattuuni. Mustavalkoisuus ja ääripääajattelut suuntaan ja toiseen tuntuvat tosi vaarallisilta, mieluiten kulkisin itse keskitiellä sen mukaan mikä nyt millekin koiralle sopii.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli kyllä kiinnostava, ihan hyödyllinenkin, ja laittoi ajattelemaan. Parasta toki se, että meille löytyi treenipaikka loppukesäksi. Mutta ehkä suurin take home -huomio oli se, että kaikenlaisia kouluttajia kannattaa munkin, valtakunnan pahimman jännittäjän, rohkeasti kokeilla. Juuri se pelottava 150 vuotta sakemanneja harrastanut äijä saattaa olla se, joka antaa jonkun ratkaisevan idean, joka jää kytemään ja siirtyy lopulta omannäköisenä toimintaan. Tai sitten voi olla, että ainoa oppi jostain treenistä on se, että näin en ainakaan halua koiraani kouluttaa eikä tästä ainakaan ole minun koiralleni hyötyä. Arvokasta tietoa sekin! Jokaiselta kouluttajalta voi varmaan oppia jotakin ja varmaan jokaisella kouluttajalla on myös niitä ideoita, jotka ovat - minun koiralleni, minun tilanteessani - huonoja. Kaikesta ei varmaan voi olla samaa mieltä, mutta ehkäpä jostain aina voi.

Vilppu on oppinut myös uimaan! 



Erityisen hyvä fiilis jäi muuten siitä, että kouluttajat olivat älyttömän mukavia ja kannustavia, kehuivat kovasti meidän koiria, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että oltaisiin paikalla jotenkin ylenkatsottavina. Kun esimerkiksi kysyin, että kehtaanko tulla jatkossa samojen sakemanni-ihmisten viikkotreeneihin kun meillä on näitä haasteita, niin vastaus oli: "Tietenkin kehtaat, en ymmärrä mistä puhut". Mulle on ollut, ja on edelleen, ihan supertärkeää, että yksikään mua ja Vilppua kouluttaneista ei ole suhtautunut meihin ja meidän ongelmaan ikävästi. Kertaakaan en ole saanut kuulla olevani huono koiranomistaja/-kouluttaja (vaikka ehkä joskus aihettakin olisi), vaan kommentit ovat aina joko olleet luokkaa onpas se terävä ja/tai sitten konkreettisia ja kivasti esitettyjä treenivinkkejä ja parannusehdotuksia omaan toimintaani.

Kurssilla sain kovastikin luottoa siihen, että hyvä tästä vielä tulee, isompiakin ongemia on, ja että pääsääntöisesti ollaan Vilpun kanssa edetty täysin oikealla polulla. Se on vielä tosi nuori koira ja tätä toisiin koiriin rumasti suhtautumista lukuun ottamatta ihan sairaan kiltti, helppo ja ihana. Vilpulla on mieletön määrä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia ja arjessa se on KAIKILTA muilta osin mitä mutkattomin. (Paitsi että se paukuttaa autossa ohikulkijoille, se on toinen mikä rasittaa.) Jos joku ongelma on kunkin koiran kanssa oltava, niin todellakin otan ihan mielelläni tämän ennemmin kuin terveyspulmat tai arkuuden tai täydellisen vietittömyyden tai...

(Toim. huom. Meillä on nyt kurssin jälkeen mennyt ihan tosi hyvin jo jokusen viikon. Arjen ohituksiin on löytynyt uusia työkaluja sekä treenaamiseen soveltuviin että ns. hätätilanteisiin. Vilppu tarjoaa riittävän helpoissa ohitustilanteissa mielellään seuraamista ja olen vahvistanut nyt aiempaa kovemmin tätä, vähän enemmän mutta hyvin tyynesti ja vähäeleisesti auttanut koiraa siihen, sen sijaan että yrittäisin vahvistaa nimenomaan neutraalia/positiivista suhtautumista toisiin koiriin (koska sellaista ei tällä hetkellä ole millään kohtuullisilla etäisyyksillä, ei sitä voi vahvistaa, vaikka sitä pitkään yritinkin). Vilpulla on selvästi tyynempi fiilis, kun sillä on joku selvä tehtävä ja jossa se saa sulkea toiset koirat kokonaan pois meidän kuplasta. Jos se räjähtää kuitenkin, niin siinäpähän sitten räjähtää, olen yrittänyt lopettaa senkin demonisoinnin. Omakin fiilis on jonkun verran muuttunut paitsi kurssin ja viimeaikaisten onnistumisten, myöskin Vilpun räjähtelyongelmatekstin julkaisemisen ja siihen tulleiden mukavien kommenttien jälkeen. Se teksti meni muuten heittämällä blogin luetuimmaksi, kiva että aihe kiinnostaa, niin minuakin.)

2 kommenttia:

  1. Just näin! Ihan mahtavaa lukea näitä sun ajatuksia ja erittäin hyviä pohdintoja! Sinä olet se, joka tunnet koirasi parhaiten! Ei muut, vaikka kokemusta olisi kuinka ja paljon. Aina kannattaa kyseenalaistaa, olla silti avoin, vastaanottavainen ja luottaa vahvasti myös siihen omaan näkemykseensä. Mikä ei tunnu itsestä hyvältä, sitä se tuskin onkaan!

    Myyn ääntelyyn esim. on mullekin esitetty, jos jonkinlaista neuvoa ja ohjetta kuinka toimia. Kaikkea en voisi kuvitella koiralleni tekeväni. En, vaikka "neuvon" antaja olisikin paljon kokeeneempi koiraharrastaja ja arvokisoissakin hyvin menestynyt. Hän ei kuitenkaan tunne koiraani samalla tavalla kuten minä. Mitä enemmän yhdessä puuhaat (harrastukset, arki) koiran kanssa, sen paremmin opit sen tuntemaan ja löydät ne sille soveltuvat koulutustavat. Tämän kun oppii, ollaan jo tosi pitkällä! Sitten voi suodatella vinkkejä ja erilaisia kikkoja erilaisista koulutuksista ym. mitkä mahdollisesti saattaisivat sopia juuri omalle koiralle. Koskaan ei pidä toimia niin, että kokeillaanpa tuota, tätä ja vähän sitä, jos toiminnalle ei ole vahvaa perustaa, eikä se vaikkapa tunnu itsestä oikealta ja hyvältä. Tai juttu ei vaan toimi yrityksistä huolimatta.

    Tämä on tosiaan aika jännää tämä kukkahattuajattelu. :) Itse ajattelen, että oman koirani pitää kestää myös ihan reilusti kieltoja, joten siinä mielessä en lue itsäni operantteihin kouluttajiin. Myylle ei kuitenkaan voi sanoa koskaan kovasti asioista. Tai voisi, mutta sen jälkeen suhde ei ole enää se sama mitä haen ja pidän yllä. Myyn esim. saisi heti puremaan jos kurittaisin sitä fyysisesti. Myyllä on valtava mielyttämisen tarve mua kohtaan. Väärään käytökseen tehoaa parhaiten vähän paheksuva ääni tai joku o-ho riittää. Taivas putoaa jo siitä kun se tajuaa, etten ole tyytyväinen sen tekemiseen. Voi vaan kuvitella mitä tällaiselle koiralle tapahtuisi, jos se vaikkapa kellistettäisiin fyysisesti maahan kirosanojen kera kun se tekisi väärin tai tiedostamattaan vaikkapa ääntelee... Vaatia voi, mutta reilu pitää olla aina. Eikä koskaan voi vaatia sellaista mitä koira ei osaa.

    Teillä on nyt jo hyvä suhde Vilpun kanssa ja paremmaksi se muuttuu koko ajan. Jokainen koira on omalla tavallaan myös sellainen kasvutarina, josta oppii ihan hirveästi. Itsestä, että myös siitä koirasta. Nämä ns. hankalammat ne vasta mielenkiintoisia ovatkin, vaikka niiden kanssa joutuisikin tekemään alkuun vähän enemmän töitä.

    Tykkään kovasti tuosta tavastasi ajatella ja pohtia näitä asioita. Joten kirjottelehan näitä jatkossakin. Te pääsette vielä pitkälle Vilpukan kanssa, sano minun sanoneeni! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos taas hurjasti Anne, viisaita sanoja!

    Vilppukin ehdottomasti haluaa tehdä yhteistyötä ja olla mieliksi, se hakee vaikeissakin tilanteissa kontaktia ym., mutta välillä sitten vaan menee kuppi nurin. Varsinkin nyt kun on tosiaan tullut useampia tosi hyviä päiviä ja treenejä putkeen ja päästy sellaiseen kivaan onnistumiseen kierteeseen, huomaa hyvin, miten paljon merkitystä niihin onnistumisiin on sillä että koira on hyvällä tuulella, iloinen ja innokas (ja ohjaaja tietty myös :D). Liikaa jos paineistaa tai vaan kieltää ja kieltää, niin ei omalla tavallaan kuitenkin herkän nuoren koiran kanssa pääse kuin ojasta allikkoon.

    Mulle on ollut vähän vaikea kirjoittaa näistä jutuista näin julkisesti, kun tokihan sitä mieluiten vaan kertoisi että kaikki menee hyvin. Mutta nyt kun aloitin, niin varmasti jatkan asioiden pohdiskelua näin ääneenkin, on tässä tullut sen verran mietittyä juttuja vuoden varrella. Tuntuu, että asioiden jäsentelystä tekstin muotoon voi olla jotain hyötyä itsellekin :) Ja sen voi kyllä nyt jo sanoa että hirveästi on tullut opittua koirista ja itsestä Vilpun myötä, ihan totta!

    VastaaPoista