sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Vilppu ja Vilpun rähinäongelmat

Vilppu, tai varmaan aussiet ylipäätänsä, on lähtökohtaisesti huomattavasti reaktiivisempi kuin tolleri ja siten reaktiivisempi kuin mihin olen tottunut. Vilppua kiinnostaa ympäristö ihan eri tavalla kuin Lenniä on koskaan kiinnostanut. Lenni haistelee, Vilppu silmäilee: se katselee koko ajan ympärilleen ja reagoi enemmän ja isommin. Sillä nousee kierrokset nopeammin. Se on vietikkäämpi ja räväkämpi, ja se kiihtyy.

Vilppu ei ollut pikkupentuna ollenkaan kiinnostunut toisista koirista. Yritin olla tekemättä ohituksista mitään numeroa, kun siitä niin kovasti ympäri nettiä varoiteltiin, enkä siten myöskään juurikaan vahvistanut pennun nättiä käytöstä ohitustilanteissa. Tilanne kuitenkin vähän levisi käsiin, kun Vilppu täytti suunnilleen seitsemän-kahdeksan kuukautta ja sitä alkoikin kiihdyttää ja jännittää muu maailma. Se alkoi huutaa toisille koirille ja nostaa kierroksia niitä nähdessään sekä heittää kärrynpyörää hihnan päässä. Samaan aikaan se mörköili kaikkea muutakin kohtaan, mutta vaikka kuukausien saatossa turhimmat kiihkoilut jäivät pois, toisille koirille räjähtely jäi.

Aloitin toki asian työstämisen saman tien, ja alusta saakka ollaan treenattu pääasiassa LAT-tekniikalla ja vastaehdollistettu. Välillä homma on mennyt eteenpäin ja välillä taakse. Tällä hetkellä Vilppu ei viitsi reagoida enää outoihinkaan ohikulkeviin ihmisiin (humalaiset, huutavat lapset, rullaluistelijat...) mutta toisille koirille se räjähtelee edelleen niiden koosta tai muusta ominaisuuksista huolimatta. Myöskään mulle puhumista kesken lenkin se ei juuri kestä ja jos ollaan pysähdytty johonkin muutamaa minuuttia pidemmäksi aikaa, Vilppu ottaa tontin vahtimisen heti hoitaakseen.

Täytyy sanoa, että epäonnistumisen tunne on välillä tosi kova. Virheitä olen ihan taatusti tehnytkin. Olen varmasti vahvistanut Vilpun reaktiivista käytöstä reagoimalla itse etenkin silloin kun se oli vielä mörköiässä, olen käyttäytynyt epäjohdonmukaisesti ja ollut koiralle joskus epäreilukin.

Samaan aikaan olen kuitenkin tehnyt ihan älyttömästi töitä. Vilppua on sosiaalistettu paljon, se on kulkenut ihan joka paikassa mukana. Se ei ole koskaan tervehtinyt vieraita koiria hihnassa, mutta sillä on koko ajan ollut tuttuja juoksukavereita, eikä se ole koskaan saanut negatiivisia kokemuksia toisista koirista. Olen vahvistanut kontaktia tuhansia kertoja, käynyt sitkeästi kentällä ja harrastanut. Ihan rehellisesti voin sanoa, että näillä resursseilla olen tehnyt aika lailla kaikkeni. Yrityksen puutteesta mua ei ainakaan pääse syyttämään, ja jos nyt voisin aloittaa pennun kanssa alusta, niin en tekisi mitään merkittävästi toisin.

© Aija Tanskanen


Voi olla, että olisin saanut tehtyä mistä tahansa koirasta jonkinlaisen kiihkopyörteen. Voi olla, että Vilppu olisi kenen tahansa muun koirana täysin mutkaton koirakansalainen. Voi myös olla että olisin onnistunut jonkun toisen koiran kanssa paremmin, tai että Vilpulla olisi samoja haasteita paljon osaavammissakin käsissä. Sitä ei saa koskaan tietää ja siksipä sitä on turha miettiä. Mutta toki turhauttaa, että vaikka minkä muun asian pystyn opettamaan Vilpulle treenissä tai kahdessa, niin toisten koirien kaunista ohittamista en ole osannut opettaa sille sadoilla ja taas sadoilla toistoilla.

Tilanne on myös se, etten ole aiheeseen liittyen enää pitkään aikaan lukenut tai kuullut mitään sellaista mitä en jo tiedä. Teen teknisesti kaiken oikein, tietääkseni. Silti mitään konkreettista edistymistä tai suurta läpimurtoa ei vain tapahdu. Onko tulkittava, ettei tämä menetelmä toimi minun koiralleni, vai kannattaako jatkaa sitkeästi harjoituksia ja uskoa, että se on oikea tie?  Neuvoja ja koulutusmetodejahan piisaa laidasta laitaan, kaikilla varmasti koulutettu toimivia koiria, mutta on vain yksi Vilppu ja pitäisi tietää mikä sille on paras. Mihinkään menetelmähyppelyynkään en kuitenkaan halua lähteä.

Kävin joskus loppuvuodesta ohitusluennolla ja sain kuulla, että ohitusharjoittelu on puolet tunnetta ja puolet tekniikkaa. Jos tekniikka on hallussa, niin sittenhän se mitä multa puuttuu on tunne. Siinäpä sitä sitten ollaan. Jos päällimmäiset mielessä pyörivät tunteet ovat turhautuminen, epäonnistuminen, häpeä ja stressi koiran stressistä, niin mitä jää jäljelle? Yritän kaivella ohitustilanteisiin itsevarmuutta ja rentoutta, mutta eipä niitä aina vain löydy. Silloin on yleensä ollut parempi vaihtoehto mennä äkkiä kotiin ja kokeilla myöhemmin uudelleen.

Toki aika usein ajattelen vain, että kyllä se siitä. Vilppu on todella nuori ja elää aika kiihdyttävässä ympäristössä. Ehkä se ei vaan kykene hillitsemään vielä itseään. Ehkä joskus kahden ikävuoden jälkeen yhtäkkiä helpottaa ja kun se on neljä tai viisi, voin huvittuneena muistella miten stressaantunut tästä olin.

Ja siis tällä hetkellä meillä menee ihan hyvin. Otetaan etäisyyttä sen mukaan mitä tarvitsee eikä mitään rähjäystilanteita satu läheskään päivittäin tai edes viikottain. Silti toisen koiran kauniisti ohittaminen kävelytiellä (ilman että  esim. imutan Vilppua mukana) on vielä mahdoton ajatus. Toki toivon ja odotan sitä päivää, että voin käydä lenkillä "ihan normaalisti". Selviän kyllä, jos sitä päivää ei lähiaikoina tai koskaan tule. En oletakaan että Vilpusta tulee koira, jota voi ulkoiluttaa pikkusormella tai mitään ajattelematta; voi olla mun pitää aina huomata asiat sitä ennen kuitatakseni ne tai että sen tarvitsee olla käskyn alla ohituksissa hamaan loppuun saakka. Mutta toki kun on (kisa)tavoitteitakin, niin toivoisihan sitä, että jossain vaiheessa voin luottaa siihen että koira on hallinnassa tilanteessa kuin tilanteessa eikä räjähtele kaikkiin ilmansuuntiin säännöllisin väliajoin.

Pystyn kuitenkin tekemään kaupan pihassa tottista t. Vilppu

Olen parhaillani Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston kurssilla, jossa työstetään ohitus- ja muita ongelmia vähän erilaisilla menetelmillä kuin mitä olen aiemmin käyttänyt. Kahden kerran jälkeen en voi sanoa oppineeni varsinaisesti mitään uutta, lähinnä saanut vahvistusta ajatuksille joita mulla jo oli. Vilppu on tehnyt treeneissä nousujohteisesti töitä, mutta kirjoitan kurssista erikseen sen päätyttyä. Välillä Vilppu on täällä Seinäjoella ollut myös lenkeillä aivan huipputaitava, välillä ihan hirveä. Uskon että stressitasojen laskulla rauhallisemman ympäristön myötä on ollut asiaan vaikutusta ja odotan mielenkiinnolla, millainen tilanne on elokuun lopulla. Silloin ollaan treenattu ohituksia kutakuinkin se vuosi. Nyt viime aikoina on tuntunut että ohitusongelmat voivat ratketa suunnilleen minä päivänsä hyvänsä, niin kovasti me molemmat selvästi yritetään ja harjoituksia on uskaltanut vaikeuttaa merkittävästi. Mutta hyvien päivien vastapainoksi on tosiaan niitä ihan karseita lenkkejä, jolloin Vilppu kiehuu jo etäisistäkin ärsykkeistä ja purkaa ottamalla mua jalasta kiinni. Pitää nöyränä.

Se täytyy kyllä vielä sanoa, että erityisen tärkeäksi koen, että olen koko tämän ajan käynyt Vilpun kanssa treeneissä. Vaikka en tällä hetkellä uskalla sitä pitää muiden kuin ihan täysin tuttujen koirien seurassa irti kentällä, ollaan treeneissä saatu rakenneltua kuplaa jossa on vain minä ja koira. Välillä kupla rakoilee ja välillä se räjähtää tuhannen säpäleiksi. Välillä se kestää koko tunnin mittaisen tokotreenin. Kun Vilppu on töissä, se on sitten ihan oikeasti töissä ja sitä asiaa arvostan aivan järjettömästi. Toivon, ja uskonkin, että jossain vaiheessa se pystyy yleistämään vastaanottavaisen ja yhteistyöhön kykenevän treenimoodin vaikeisiinkin tilanteisiin arjessa.

Olen kirjoittanut tätä tekstiä pitkin vuotta aina silloin tällöin, kun ohitusongelmat ovat pyörineet erityisen sitkeästi päässä. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki se julkaistakin. Toivottavasti voin vuoden tai parin päästä, jos/kun nämä haasteet ovat jo mennyttä elämää, tulla kertomaan lisää siitä mikä meille toimi tai ei toiminut. Tässä on ei nyt lähtötilanne, mutta keskeneräinen tilanne. Otan kyllä edelleen vastaan vinkkejä, jos jollain lukijalla niitä on antaa. Ei niistä koskaan haittaakaan ole!

8 kommenttia:

  1. Remmijuttu kuulostaa niin tutulta. Hupi on samanlainen ja en yhtään tiedä, missä ja mikä on mennyt vikaan. Mielestäni olen ihan normaalisti toiminut tilanteissa, kuten Ilonkin kanssa. Nyt on alkanut välillä tulla pieniä onnistumisia ja täytyy iloita niistä. Vaikeaa on ollut ja vaikeaa on. Äsken lenkillä nosti kierrokset ihan tuoreesta koiran hajusta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sepä juuri. Kun olisikin joku tietty juttu minkä tietäisi mokanneensa, niin osaisi täsmäkorjata sitä tai ainakin tehdä seuraavalla kerralla paremmin, mutta kun ei vaan ole. Voi vitsi, harmi kun ette asu lähempänä niin voisi treenata tuhmisaussieiden kanssa porukalla :D

      Poista
  2. Pystyn samaistumaan tuohon epäonnistumisen tunteeseen. Mulle on ihan sama vaikka Koda rähjäisi muille koirille lopun ikäänsä, mutta kun saisi edes ne ihmisohitukset ja ylipäätään vieraat ihmiset sille positiiviseksi asiaksi, ettei tarvitsisi koko ajan olla lenkillä silmät selässä. Tässä on nyt kohta kaksi vuotta sen kanssa tapeltu ja vaikka ongelmakoirakouluttajankin mukaan teen kaiken ihan oikein niin silti tuntuu ettei se ole tarpeeksi, vaikka tiedän että me ollaan menty myös ihan hurjasti eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä! Kurja fiilis, mutta kuten tuossa Jennykin ylempänä sanoi niin pitäisi muistaa iloita pienistäkin onnistumisista. Sekin vaan vaikeaa välillä...

      Poista
  3. Kiitos kirjoituksesta! Monet asiat, kuten hidas edistyminen ja omat epäonnistumisen tunteet, ovat tuttuja... Ja minulla oli sentään aiemminkin haasteellisena pitämäni koira.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu! Niin se taitaa mennä että kullakin koiralla haasteensa, eipähän pääse liian helpolla tämän harrastuksen kanssa...

      Poista
  4. Nyt on pakko kirjoittaa pari sanaa, vaikka tämä ei varmasti juurikaan tuossa teidän tilanteessa lohduta. Älä ainakaan syytä itseäsi! Nämä ovat vaikeita asioita ja varmasti oot ihan kaikkesi tehnyt ja ihan oikein. Itse ajattelen, että jotkut koirat vaan ovat haastavampia kuin toiset vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi toimia oikein. Koirat ovat niin erilaisia ja me ollaan. :)

    Ihan täysin samanlaisia fiiliksiä olen kokenut niin paljon Romeon kanssa... Olin ihan varma Romeon ollessa teini, että mulla on melkoinen ongelmakoira käsissäni kun se murisi kaikkien koirien (sukupuoleen katsomatta) lisäksi myös ihmisille. Pyrki myös hyökkäilemään kohti ja esim. treenikentällä katteli pallon sijaan muristen seuraavaa treenaajaa. Tossa kohtaa en ihan olisi uskonut, että siitä tulee vielä ihan tervepäinen ja hienoluonteinen jalostusuros! Oli koitettu ratkoa asioita hyvällä, oli koitettu vähän pahalla. Mikään ei auttanut ja oli hyvin epätoivoiset fiilikset kun aloin hakemaan apua tilanteeseen kokeneilta holskukasvattajilta. Se mikä oli kaikkein käänteentekevin muutos on ollut minun oma käytös ja sen täydellinen muuttaminen. Ei ollut helppoa ns. sisuuntua, kun oli 30 kg vihaista koiraa narun päässä, enkä ilman holskukasvattajien tukea olisi itse selvinnyt. Piti miettiä kuinka itsevarma milloinkin ja missäkin tilanteessa olen? Paimenet ovat valtavan hyviä tulkitsemaan tunteita, eikä niitä huijata. Jos olin yhtään epävarma, Romeo otti välittömästi tilanteen "haltuun". Mietin oikeesti tyyliin kauppalistaa tai sitten oli niin kiukkuisen itsevarma, ettei koiran pöllöilylle jäänyt sijaa. Romeoon rentous löytyi vasta kun se ymmärsi, ettei sen tarvitse päättää mistään yksin, ei vahtia mua vaan se saattoi luottaa täydellisesti muhun. Olla vaan koira. Aika paljonhan sille on tullut vanhana poikana (nyt siis 9-vuota) noita samoja piirteitä esiin, mutta se uskoo helposti, jos sitä kieltää.

    Meillähän ongelma räjähti käsiin siinä vaiheessa kun aloitettiin tokossa nuoren koiran kanssa luoksepäästävyysharjoitukset. Romeo oppi hyvin äkkiä, että ihmiset pelkäävät sitä ja tämä kehitys ruokki itseään kun jokin tilanne ei sitä itseään miellyttänyt tai/ja se oli epävarma ja pelokas. Murise ja tilanteesta pääsee pois. Palattiin alkuun, eli käsiteltävyys ei ollutkaan enää mikään ns. temppu josta saa paljon nakkia, vaan se piti vaan hyväksyä. Pari holskukasvattajaa teki Romeolle selväksi (ei millään tavalla fyysisesti!), että käsittely pitää vaan sietää ja koira pääsi tilanteesta pois kun se ensin rauhoittui käsiteltäväksi ja pääsi täysin epävarmuutensa/pelkonsa yli. Tämän jälkeen käsiteltävyys ei ollut enää Romeolla jatkossa mikään ongelma ja murina jäi kokonaan pois. Tuossakin piti todella tietää mitä tekee, ettei käsittelyä esim. lopeteta silloin kun koira epävarma vaan vasta silloin kun koira on rento ja luottavainen ja huomaa, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan.

    Tsemppiä kovasti. Ihan varmasti löydätte vielä sen hyvän yhteisen sävelen niin kuin meillekin sitten lopulta kävi. Haastavimmat koirat ovat loppujen lopuksi kuitenkin niitä parhaita ja niistä oppii myös kaikkein eniten. Rapsuja Vilpulle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hurjasti Anne ihanasta kommentista! Kyllä tämä lohdutti kovastikin. Vilppu tosiaankin lukee mua kuin avointa kirjaa ja usein sellaisiakin asioita, joita en tiennyt sille viestittäväni. Tämä on myös sellainen asia johon ei noutajan kanssa kyllä opi... Periaatteessa juurikin tiedän että omasta rentoudesta, itsevarmuudesta ja kehonkielestä ohitustilanteiden onnistuminen on kiinni, mutta vaikeaa on muuttaa omaa käyttäytymistä kun vähintään alitajuntaisesti vaikeita tilanteita kuitenkin jännittää. Jatketaan sisukkaasti harjoituksia ja toivotaan tosiaan että yhteinen sävel tässä asiassa löytyy ennemmin tai myöhemmin :)

      Rapsutukset myös sinne koirille! <3

      Poista