tiistai 6. elokuuta 2019

Tiilikkajärven kansallispuisto



Pari viikkoa sitten vietettiin Vilpun, kaverini Iinan ja hänen cirnecopentu Huldan kanssa kaksi yötä Tiilikkajärven kansallispuistossa, Savossa. Kauden ensimmäisen yön yli -retken ajankohta venyi ja venyi, kun kevään ja alkukesän viikonloput oli mulla ihan täyteen tungettuja, mutta nyt ehdin pitää pari päivää lomaa ja päästiin kunnolla luontoon. Olipas kyllä ihanaa! Lenni jäi kotiin, kun keli oli aika raskas - reilusti yli 20 lämmintä - mutta jäipähän enemmän käsiä Vilpun handlaamiseen (mikä tuli paikka paikoin ihan tarpeeseen). 

Aikaa ei ollut kahta yötä enempää, mutta onneksi Joensuusta kivenheiton päässä on useampi makea retkipaikka, joissa ei ole vielä tullut käytyäkään - Tiilikkajärvi yhtenä niistä.


Lähdettiin liikkeelle Pohjoislahdesta myöhään tiistai-iltana ja käveltiin pari kilometriä Kosevan telttapaikalle yöksi. Siellä oli useita muitakin majoittautujia, mutta hyvin mahtui rauhassa olemaan. Kokkailtiin ja nautittiin hiljaisuudesta ennen yöunia. Koiratkin nukkuivat hyvin ja yö, niin kuin seuraavakin yö, oli mukavan lämmin. On siinä vain jotakin niin hienoa nukahtaa telttaan, herätä jossain välissä jonkun tuntemattoman linnun huutoon ja herätä aamulla aivan järven rannalta.

Seuraavan päivän reittinä oli Koseva-Tiilikanautio-Uiton kämppä-Sammakkotammi-Venäjänhiekka, josta käytiin vielä teltan pystyttämisen jälkeen Kalmoniemessä iltalenkillä. Yhteensä keskiviikkona tuli kävelyä reipas 20 km. Koirat jaksoivat erinomaisesti ja juoksentelivat vielä iltakiepillä vielä tyytyväisenä; mulla otti vähän varpaisiin kun menin iltapäivällä laittamaan kengät uinnin jäljiltä kosteisiin jalkoihin. 

Auringonlasku oli hipihiljaisessa Kalmoniemessä upeaa katsottavaa. Käytiin tsekkaamassa, olisiko Kalmoniemen ja Pohjoisniemen välin voinut kahlata ja varmaan olisikin, mutta kastunut siinä kyllä olisi. Venäjänhiekan pitkä ja leveä hiekkaranta oli myös ainutlaatuisen hieno yöpaikka, vaikka sielläkin oli useita muita seurueita.



Torstaille oli jäljellä vain 8 km matka takaisin autolle. Väsynyttä koiraa oli helteessä kävelyn, uimisen ja vahtimisen jäjiltä. Vilppu on vuodessa kovasti asettunut ja ohittaa vastaantulevat ihmiset metsässäkin kauniisti, vaikka vähän epäilyttäisikin, mutta kyllä se pirusti vahtii, kun asetutaan aloilleen. Uskoo, kun kiellän, mutta kieltämään joutuu. 

Tiilikkajärveä voin kyllä suositella retkikohteena! Maisemat olivat kauniita ja vaihtelevia - suota, rantaa, metsää. Koiran kanssa helppo kulkea ja eksymään ei pysty. Yksin ei saa tai tarvitse olla, mutta telttapaikkoja on kyllä hyvin kaikille kulkijoille. Oli ihana, rentouttava reissu ja into lähteä pidemmälle kyllä tuli ja jäi! Nähtiin lintuja, sisiliskoja, lakkoja, sudenkurentoja ja myös yksi iso kyy, jonka päälle Vilppu käytännössä käveli Pohjoislahden ja Koirakiven välissä. Onneksi ei käynyt mitään.


torstai 27. kesäkuuta 2019

Vilppu jälkikurssilla

Meidän uusi pk-puolen seura on Josepa, ja ollaan saatu maastokausi hyvään vauhtiin pienoisten käynnistymisvaikeuksien jälkeen. Saatiin Vilpun kanssa ryhmäpaikka älyttömän mukavasta hakuryhmästä, jossa ollaan päästy treenaamaan viikottain, joskus kahdestikin viikossa. Lisäksi ollaan päästy käymään porukkatreeneissä kentällä ja osallistuttiin kuun taitteessa myös metsäjäljen alkeiskurssille!

Jälkikurssi oli tiivis, teoria ja neljä treeniä kahden viikon sisällä. Viimeinen kurssikerta meiltä jäi välistä, mutta käytiin korvaamassa se tämän viikon alussa toisen kurssiporukan treeneissä. Pääasiallisesti tehtiin 2-3 lyhyttä jälkeä per treenikerta omille koirillemme - Vilppu sai ajaa myös yhden vieraan tekemän jäljen. Koirat edistyivät huimaa vauhtia, ja päästiin nopeasti etenemään parinkymmenen metrin jäljestä parinsadan metrin jälkeen.

Siellä hän nuuskuttelee
Vilppu on osoittautunut uskomattoman tarkaksi ja huolelliseksi jäljestäjäksi. Se on niin ahne, että huonokin namppa (=omat kuivanappulat) saa sen etenemään nenä ihan maassa ja tarkastamaan jokaisen askeleen. Se ei yhtään sahaa edestakaisin, vaan etenee täsmällisesti ja varmasti. Toki se on sitten myös hidas, mutta vauhtia tullee lisää, kun namit jää pois ja itsevarmuus kasvaa. Nyt viimeisimmillä jäljillä Vilpulla on ollut jälki normaalikävelyaskelin ja nami n. 15 askeleen välein - vähemmänkin riittäisi, niin se ei jäisi niin tarkastelemaan jokaista mätästä. 

Viimeisellä kerralla otettiin noin vaan mukaan myös yksi ysikympin kulma ja keppi, ja molemmat menivät Vilpulta kuin vanhalta tekijältä. Keppi-ilmaisua sille on vähän tehty viime kesänä ilman varsinaista jäljestämistä, ja luulen että maahanmenot kepeille muistuu mieleen ihan parilla treenillä. Selvästi se jäi nuuskuttelemaan nytkin, palkkasin ruualla ja leikittiin kepillä vähän. Kulman Vilppu meni kuin juna, ei pyörinyt tarkastuskierroksia.

Lopussa keko ruokaa ja silityksiä



Mulle Vilpun luontainen taito ja rauha jäljestää tuli kyllä yllätyksenä! Se ei lenkeillä ole kovinkaan kiinnostunut hajuista ja olen aina pitänyt sitä enemmän ilma- kuin maavainuisena koirana, ja toki se on tehnyt tähän ikään mennessä jo aika paljon hakua. Vaikutti kuitenkin siltä, että Vilppu voisi olla itse asiassa luontaisempi jälkikoira kuin hakukoira. Ei toki tässä vaiheessa vaihdeta, mutta otetaan jälkikin mukaan kuvioihin epäsäännöllisen säännöllisesti. Kiva laji, kun pystyy tekemään yksinkin. Rohkeasti vaan pidentämään matkaa, vähentämään ruokaa ja lisäämään mukaan keppejä ym. tapahtumia.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Leireilyä Ähtärissä ja Hollolassa



Alkukesän viikonloppuina on tullut taas jonkun verran reissattua. Ostin alkuvuodesta auton ja voin sanoa, että ilmastoimaton kolmiovinen Punto ei ole hyvä koira-auto mitenkään päin ja auttamattoman pieni kahdelle koiralle, vaikka kuinka on takapenkit kaadettu, mutta selvitty ollaan. Nämä kesäreissut ollaan kuitenkin tehty Vilpun kanssa kahden, jotta ollaan mahduttu hitusen paremmin olemaan. Seuraava auto tulee kyllä olemaan sitten jotain muuta kuin pieni viistoperä. 

Punton ja Vilpun kanssa käytiin toukokuun lopulla, 25.-26.5. Empathica's -leirillä Ähtärissä. Oltiin metsän keskellä metsästysmajalla, joten maastolajit valikoituivat luonnollisesti viikonlopun teemaksi. Vilppu teki lauantaina ja sunnuntaina hakua ja sunnuntaina myös esineruututreenit. Haussa se olisi voinut olla parempikin, vähän erikoisia pistoja osa, mutta mukava oli taas saada treenata osin vierailla maalimiehillä ja uudessa maastossa. Otettiin risteilyharkkaa molempina päivinä, sitä pitäisi tehdä lisää, yliheitot ei tule luonnostaan vaan Vilppu mieluusti pysähtyy keskilinjalle mun luo ja lähtee vasta uudella lähetyksellä. Esineruututreeni oli hyvä, irtosi kivasti siihen nähden että sitä on tehty hyvin vähän ja lähes aina alimittaisella alueella. Ehdottomasti pitäisi vaan tehdä jatkossa vieraiden esineillä - Vilppu epäröi esim. toisten koirien hajuisten lelujen ottamista ja saattaa siirtää, mutta jättää ne etsiäkseen omanhajuista. Kivasti pääsin kuitenkin nyt palkkaamaan, kun otti ja toi vieraan. 

Oli oikein rentouttava viikonloppu hyvässä seurassa! Nelikuisia S-pentuja omistajineen oli paikalla mukava määrä, ja oli hauskaa päästä nähdä näkemään pupseja aloittelemassa pk-uriaan. Vilpun lempisisko Freya oli myös paikalla ja mustikit pääsivät painimaan sydämen kyllyydestä. Tietysti on harmi, ettei Vilppua muuten voinut ottaa yhteislenkeille mukaan, mutta ihanaa että edes siskon kanssa se viihtyy hyvin!

Emppuleirin perinteiset poseeraukset, kuvat ottanut Aija T! Vilppu 2v 4kk.

Hollolan koiraharrastajat taas järjesti pk-leirin viime viikonloppuna 8.-9.6., ja sinne matkattiin Aijan ja hänen koiralaumansa kanssa. Lajeiksi valitsin Vilpulle haun ja tottiksen, joita molempia tehtiin puoli päivää sekä lauantaina että sunnuntaina. Hakua kouluttamassa oli Tiina Mielivaara ja tottista Saara Alasilta. Keli oli tosi raskas etenkin lauantaina, lähemmäs 30 astetta, mutta hienosti Vilppu jaksoi vaikka toki koiran huoltaminen on aina vaivalloisempaa kuumalla säällä. 

Tottiksessa oli ihanan heittäytyvä ja rento kouluttaja, joka panosti tottiksessa vietikkääseen tekemiseen ja hyvään suhteeseen koiran kanssa. Mä aloitin treenin ruokapalkalla, mutta sain heti alkuun käskyn vaihtaa leluun ja sillä tehtiinkin sitten lopputreenit. Vilpun leikkimisessähän ei ole mitään vikaa, se saalistaa hyvin ja taistelee kohtuullisesti ja palkkautuu leikkimisestä kyllä, joskaan ei ole mitenkään leluhullu tai pallofanaatikko. Itselle leikkiminen on vain edelleen jotenkin työlästä ja usein tulee tehtyä tottikset namipalkalla sen kummemmin asiaa miettimättä. 

Tehtiin tottiksissa lyhyttä pätkää seuruuta, jääviä, asennonvaihtoja ym. pientä lelupalkalla ja haettiin lisää viettiä tekemiseen. Vilppu teki ihan kivasti, vähän pikkusievää, mutta tarkkaa ja huolellista työtä ja saikin suorittamisestaan kehuja. Lisäksi otettiin ihmisryhmää molempina päivinä ja keskityttiin siihen, että koiran fokus ei valahda, jos se ottaa painetta ihmisistä. Itse pitää muistaa kävellä reippaasti, mikä vähän nostaa koiraa, ja pitää palkan suunta mielessä. Muihin häiriötreeneihin kouluttajalla oli vähän eri näkemys kuin mulla on nyt ollut, joten ei niitä hinkattu viikonloppuna sen ihmeemmin, mutta voisi olla hyvä tehdä häiriöharkkojakin lelupalkalla ja katsoa miten se vaikuttaa viretilaan ylipäätänsä. Vähänhän Vilpun kanssa on ollut nuorempana ongelmaa, että kun sitä nostaa, se saattaa alkaa räjähdellä mihin suuntaan hyvänsä, mutta ehkä se nyt jo sen kestäisi ja osaisi purkaa tekemiseen. 



Hakukouluttaja oli aivan ihana, ja oon vieläkin onnessani siitä miten kivoja treenejä saatiin aikaiseksi! Maasto oli vaikea ja peitteinen, mutta Vilppu teki hyvin töitä siitä, helteestä ja vieraista maalimiehistä huolimatta. Se taas vähän varoi maalimiehiä, joskaan ei läheskään edes niin paljon kuin Leppävirralla, mutta tämä kouluttaja oli taas sitä mieltä että asialle olisi hyvä tehdä joitain. Ei niinkään tehdä siitä numeroa, mutta suunnitella treenit niin, että Vilppu tekee mahdollisimman motivoituneesti ja vapautuneesti ja onnistuu. Lauantaina otettiin kaksi lyhyttä kierrosta, niin että Vilppu näkee kun ukot lähtevät etukulmiin, sitten valmiita löytöjä ja taisi olla jotain ääniapujakin. Sunnuntaina taas laitettiin kertaheitolla irtorullat radalle ja tehtiin siirtyvillä maalimiehillä kuusi pistoa ilmaisuketjun kanssa. Vilppu oli hirveän pätevä! Kokemattomuus vähän näkyi rullantuonneissa vaativassa maastossa, mutta Vilppu sai kehuja tekniikasta ja työskentelystä. Kyllä siitä kuulemma on peli tulossa - toivotaan näin!

Ajatuksia hakutreeneistä jatkoon:
  • Vilpulla on motivaatio on etsiä ja löytää, mutta ei niinkään jäädä maalimiehelle -> itse reippaasti perään, koira haetaan maalimiehiltä aina
  • Ilmaisu nopeasti metsään, tuo koiralle itseluottamusta, kun tietää kuvion. Löytää, käväisee maalimiehellä hakemassa rullan, mennään yhdessä näytölle -> motivoi, kun saa näyttää mulle. Irtorullilla esim. tämä kausi ja syksyllä jo kiintorullalle
  • Jos maalimies on kokematon tai koira ei muusta syystä viihdy piilolla yhtään, ohjaaja varautuu palkkaamaan itse
  • Ei ylimääräistä virpomista, hetsaamista tai kutsumista, koira menee epäluuloiseksi. Näytölle tullessa mm voi kehua iloisesti, kun koira on tulossa
  • Ohjaaja muistaa liikkua keskilinjalla ja kutsulla auttaa koiraa tulemaan suoraan luokse, vältetään neulanpistot. Selkeässä maastossa alkuun treeniä, jotta koira näkee missä ohjaaja menossa
  • Rullantuonti aina sivulle, ei saa pudottaa ilman käskyä, pitää vaatia kun koira jo kyllä tuoda
  • Paljon risteilyä, yliheittoja ym. vauhdikasta mukavaa ennen kuin tyhjiä enempää mukaan
  • Hallintaa pienissä paloissa; jos koira ei koskaan karkaa, on todennäköisesti hallintaa liikaa :) 
  • Ei opeteta koiraa reaktiiviseksi vaan aktiiviseksi: jos lähetetään ilman apuja, sitten tehdään pisto ilman apuja loppuun saakka (mennään lähettämään vaikka syvemmältä) ja seuraavalle sitten helpompi

Älyttömän mukava leiri oli tämäkin, hienoja koiria, hyviä kouluttajia ja mukava tunnelma. Oli ihanaa viettää viikonloppu maalaismaisemassa ja keskittyä vain koiraharrastuksiin. Se olikin sitten viimeinen varma leiri tälle kesälle, joskin saattaa olla että niitä vielä jostakin ilmaantuu. Lievää reissuväsymystä ehkä on havaittavissa niin mulla kuin koirallakin, mutta eiköhän juhannuksen jälkeen jaksa taas. Ihanaa on kuitenkin ollut päästä erilaisten koutsien oppiin ja saada monipuolisesti ajatuksia jatkoon!

Rullaharkkoja kentällä


tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kesän eka leiri: Hakukauden avaus

Nämäkin kuvat tottispäivästä ottanut Noora Luukkainen, kiitos!

Pari viikkoa sitten SPL Savo-Karjalan kevätleirillä jatkettiin sunnuntaina haun parissa. Kouluttajana toimi Tiina Seikkula Etelä-Suomesta ja treenaamassa oli iso ryhmä, muistaakseni kymmenen koiraa. Hakurata oli reilun mittainen ja maasto alkuradasta helppoa, mutta tiheni loppua kohden, jossa maastossa oli myös vähän suomaista aluetta ja ojien ylityksiä. Pääsääntöisesti kuitenkin helppoa ja kivaa, mikä sopi hyvin meille. Nyt ollaan alustavasti saatu Joensuustakin jo hakuryhmäpaikka, mutta tuolloin leirin aikaan kautta ei oltu vielä avattu, joten tiedossa oli vuoden ekat hakutreenit!

Vähän jännitti miten Vilppu suhtautuu vieraisiin maalimiehiin pitkän tauon jälkeen. Pääsääntöisesti sen suhtautuminen vieraisiin ihmisiin on mielestäni talven aikana entisestään vähän terävöitynyt enkä sanoisi sitä kovinkaan sosiaaliseksi arjessa, vaikka pahin ylireagointi on jäänyt taakse. Haussa tämä ei ole varsinaisesti aiemmin näkynyt; taputtelua Vilppu ei metsässä halua,  mutta menee maalimiehelle asti ja palkkautuu hyvin ainakin ruoalla. Nytkin Vilppu kyllä tiesi välittömästi valjaat päälle saatuaan, mitä ollaan menossa tekemään ja lähti iloisesti ja innokkaasti hommiin. Annettiin sen katsoa, kun maalimiehet lähti etukulmiin ja siitä sitten nopeasti lähetykset peräjälkeen. Ensimmäinen maalimies oli miespuolinen ja sinne Vilppu meni mun mielestä vähän varovasti perille, mutta viihtyi kuitenkin piilolla hyvin eikä siinä sikäli ollut mitään ihmeempää.


Tehtiin ekalla kierroksella kuusi löytöä, muutama ääniavuin ja muutama valmiita. Vilppu teki tosi hienosti töitä, lähti kovaa ja suoraan ohjauksen suuntaan keskilinjalta. Välillä se joutui työstämään tarkentaakseen hajun ja löytääkseen maalimiehen, mutta teki sitkeästi hommia. Toiseksi viimeisellä pistolla jätin koiran maalimiehelle, kutsu+yliheitto viimeiselle. Risteilyä ei ole juurikaan tehty, pitäisi kyllä tehdä, mutta tuo toimi hyvin.

Toisella kierroksella otettiin vain rullantuontia, keli oli sen verran kuuma että mitään uutta ja vaikeaa oli turha enää suunnitella. Otettiin kolmen-neljänkymmenen metrin matkalta helppo pisto, mutta Vilpun mielestä se ei ollut yhtään niin helppo kuin oltiin suunniteltu. Vipa ampui maalimiehen ohi reilusti yli alueesta ja työsti pitkään ja innokkasti, mutta ei saanut hajua. Kutsuin pois, tuli hyvin, ja lähetin uudelleen. Ei löytynyt vieläkään ennen kuin vasta kolmannella lähetyksellä, ja kun löytö lopulta tuli, Vilppu oli tyystin unohtanut mitä rullalla pitikään tehdä. Pyysin tuo-käskyllä ja toihan se, näyttö ok. Korjaussarjana toinen samanlainen rullantuonti ja se olikin helpompi.


Molempien kierrosten jälkeen Vilppu sai laumapalkkaa keskilinjalla, ja vaikka ensimmäisellä kierroksella se ei ollut yhtään kiinnostunut hengailemaan vieraiden kanssa sen jälkeen kun se oli syönyt tarjotut namit, toisella kierroksella kelpasi jo hännän päältä rapsuttelutkin. Kiva, että koira rentoutui hyvin treenin päätteeksi ja sille jäi mukava fiilis olla vieraiden kanssa. Arkahan Vilppu ei ole eikä sen kanssa ole ikinä ollut ongelmaa, että maalimiehelle ei mentäisi perille saakka tai sieltä edes poistuttaisiin ilman kutsua tai rullaa, mutta aina parempi jos sen saa viihtymäänkin ihmisporukassa. Vähän vaatii maalimiehiltä heittäytymistä ja koiranlukutaitoa ja itseltäni myös malttia.

Ohjeeksi tuli jatkaa irtorullien viemistä metsään ja treenata rohkeasti tyhjiä ja pidempiä ratoja. Itselle on jäänyt täysin päälle jonkun 4-5 piston jankkaaminen ja täydellisen suoran piston hakeminen, kun tärkeämpää olisi että koira etsisi ja löytäisi. Kouluttaja myös sanoi, että olisi hyvä pian ottaa useampaa tyhjää radalle, niin koira oppii säätelemään työskentelyä eikä juokse itseään läkähdyksiin ekalla pistolla, vaikka rataa olisi vielä vaikka kuinka. Läpi päivän treeneissä korostui myös vaihtelevuus: ei saa tylsistyttää koiraa vaan varioida harjoituksia sopivasti. Erilaisia piiloja, apuja, maastoja, sisääntuloja, suoraa/eteenpäin kääntyvää, maalimiestä lähellä ja kaukana, risteilyä, koiralle vaikeaa ja koiralle helppoa sopivassa suhteessa. Epäonnistumisia (= huonoja pistoja ja uudelleenlähetyksiä) on turha pelätä, sillä niitä tulee joka tapauksessa ja kun koiralle tulee eteen haaste ja se selvittää sen, oppimista tapahtuu taatusti. Siihen nähden, että haussa on ihan valtavasti treenattavia asioita, joita varioida, Vilppu on tehnyt aika paljon samantyyppisiä harjoituksia. Rohkeasti siis vaihtelua elämään jatkossa!


maanantai 27. toukokuuta 2019

Kesän eka leiri: Jari Kantoluodon tottispäivä

Jari Kantoluoto on yksi niistä kouluttajista, joiden oppiin olen halunnut päästä kauan, joten ilmoittauduin mukaan saman tien, kun huomasin SPL Savo-Karjalan järjestävän pk-leirin 17.-19. toukokuuta ja Kantoluodon saapuvan kouluttamaan yhtä ryhmää. Koko viikonlopun tottisryhmä oli jo täynnä, mutta päästiin mukaan haku+tottis-kombolla, eli treenattiin lauantaina tottista ja sunnuntaina hakua. Onneksi niin, oli nimittäin ihan superhyvät treenit molemmissa lajeissa ja aivan ihana leiri muutenkin. 

Leiripaikka oli luonnon helmassa Leppävedellä, puitteet oli kohdallaan ja ruoka hyvää, porukka ystävällistä ja vastaanottavaista ja tunnelma mukava. Vielä kun sattui aurinkoiset, jopa vähän turhan kuumat kelit, niin mikäs siinä oli leireillessä! Treenejä oli neljässä ryhmässä (tottis, haku, 2x metsäjälki) ja saksanpaimenkoiria vilisi silmissä, mutta vääränrotuisetkin otettiin hyvin mukaan. Tykkään treenata sakemanni-ihmisten kanssa, tunnelma on aina heidän treeneissään sellainen rennon rempseä ja vertaistukea riittää. Oli myös kiva nähdä mielettömän hienoja käyttöpuolen sakemanneja hommissa, melkeinhän tuo mullekin yksi sellainen mahtuisi.

Kauniit kuvat otti Noora Luukkainen, kiitos!


Lauantaipäivän meidän tottisporukka aloitti sillä, että Jari kertoi vähän periaatteistaan ja ajatuksistaan treenaamisen suhteen. Tärkeimpänä mulle jäi mieleen hänen ajatuksensa siitä, että treenin edellytyksenä on se, että koirakolla on neljä asiaa kunnossa: sosiaalisuus (koiran suhtautuminen muihin elollisiin, ihmiset ja koirat), ympäristöoppi (ympäristön muut mahdollisesti häiritsevät tekijät), suhde ja motivaatio. Jos yksi tai useampi osa-alue ontuu, se on sitten treenin teema sillä kertaa. Vasta, kun kaikki neljä täyttyvät, voi alkaa harjoitella temppuja. Jarin myös painottaa paljon oikeaa tunnetilaa ajatuksenaan se, että koiraa ei liiemmin houkutella tai käskytetä hommiin, vaan oikean mielentilan hakeminen vastuutetaan koiralle: "hoida ittesi hyväksi, saat palkan." Palkan ajoituksella ja laadulla siis pelataan niin, että koira oppii itse tarjoamaan aktiivista, keskittynyttä mielentilaa ohjaajaa kohtaan ja sitä vahvistetaan.

Varsinaiset treenit tehtiin ikäjärjestyksessä nuorimmasta koirasta vanhimpaan, ja koska paikalla oli eniten alle parivuotiaita koiria, Vilppu oli treenivuorossa loppupäässä. Jarin tyyli kouluttaa oli sellainen, että hän ohjeisti koirakkoa varsin tarkasti ja naksutteli kohdat, joissa koira palkataan. Kunkin koirakon jälkeen ja tarvittaessa välissäkin purettiin treeniä yhdessä kuunteluoppilaiden kanssa. Näin oppia sai valtavasti muidenkin treeneistä. Tyyli sopi mulle, sillä ohjaajan rooli jäi suhteellisen vähäiseksi; seurata ohjeita ja palkata naksusta. Mullahan on iät kaiket ollut ongelmana se, että kun jännitän vieraita treenitilanteita tai keskityn tiiviisti koiraan, lakkaan kuulemasta ja ymmärtämästä ohjeita. Näissä treeneissä ei sitä ongelmaa pääsääntöisesti tullutkaan esiin, joskin vaikka Jarin ohjeet olivat yksityiskohtaisuudessaan luokkaa "siirrä oikeaa jalkaa askel eteenpäin", jouduin välillä pitkään miettimään kumpi on oikea...

Kaikkien koirakoiden kanssa tsekattiin ensin, että edellämainitut treenaamisen edellytykset täyttyvät, ja sitten vasta tehtiin liikkeitä tai liikkeiden osia, jos tehtiin. Vilpun kanssa käytettiin aikaa kahteen teemaan: häiriöihin ja motivoituneeseen perusasentoon ja seuraamiseen. Seuraamiseen haettiin lisää motivaatiota ja intoa vahvistamalla paljon ryhdikästä perusasentoa, pitämällä kättä tukena ja sitten häivyttämällä sitä pois lyhyiksi seuruupätkiksi. Tämä toimi yllättävän kivasti, ero oli selkeä! Paluu siis perusasioiden äärelle odottaisi, mutta jospa sillä saataisiin sitä kauan kaipaamaani lisäenergiaa seuraamiseen pysyvämmin. Eihän se seuruu huono ole nytkään, mutta varaa parantaa olisi selvästi ja voimaa tarvittaisiin lisää nimenomaan pk-puolta ajatellen.

Palkkaa hyvästä ryhdistä

Käden häivytystä sivulle
Häiriöiden työstämiseen ei oikeastaan saatu mitään uusia vinkkejä. En tiedä pitäisikö sanoa ennemmin valitettavasti vai onneksi. Käytännössähän Vilpulla on sosiaalisuuden kanssa ongelmia aina, kun muita on paikalla, koska se on voimakkaan epäsosiaalinen koiria kohtaan ja varautunut myös vieraita ihmisiä kohtaan - tekemisen laatu kärsii heti kun vieras seisoo vieressä. Tällä hetkellä tilanne on se, että Vilppu pystyy aika pitkälti tekemään hommia vieraiden koirienkin läsnäollessa ja varsin kohtuullisilla etäisyyksillä, kunhan pyydän. Nätisti pyytäminenkin riittää, mutta jos Vilpun ottaa kentälle muiden koirien sekaan muuten kuin hallinnassa ja treeniin jää tyhjiä hetkiä, niin se rähjäisi toisille taatusti. Esimerkiksi vapaa tarjoaminen koiraseurassa meiltä ei onnistu vieläkään. Kysyinkin, kannattaako näin treenata ollenkaan, vai pitäisikö etäisyys vain kasvattaa sellaiseksi että koira itse valitsee kontaktin vaikka se ei käskyn alla olisikaan. Jari sanoi, että hän ei treenaisi - se ei vie eteenpäin liikkeitä eikä häiriönsietoa.

Käytännössähän tämä tarkoittaisi, että Vilpun kanssa ei esimerkiksi Haukkuvaarassa voisi treenata porukassa ollenkaan, siellä ei hallin koko riitä. Nopeasti Vipa kyllä asettuu, jos aloitetaan treeni kauempaa häiriöstä ja hivuttaudutaan pikkuhiljaa lähemmäs, mutta nimenomaan ne luontaiset ensireaktiot häiriöihin on kovin vaikeita. Enpä sitten tiedä. Toki jos pidemmällä tähtäimellä siitä olisi hyötyä, että näkisin nyt tämän vaivan, niin kannattaahan se. Tällä hetkellä tuntuu vain ihan uskomattoman turhauttavalta palata taas ihan alkuun treeneissä, kun nyt on jo pidempään tuntunut siltä, että voidaan tehdä muutakin kuin yrittää päästä kentälle ilman hermojen menetystä. Mutta tottahan se on, että ei Vilpulla ole Jarin määrittelemät treenaamisen edellytykset kunnossa nimenomaan juuri sosiaalisuuden osalta. Täytyy vielä pohtia ovatko ne myös mun treenaamisen edellytykset vai voinko elää sen kanssa, että koira haluaisi välillä rähjätä mutta ei rähjää, koska pyydän siltä muuta ja myös koska hyökkiminen nyt vain on kiellettyä.



Koska Jarin mukaan myös ns. mikrohäiriöiden käsittely kannattaa, työstettiin LAT-tyyppisellä tekniikalla (rauhassa katsomisesta palkkaa) Jarin läsnäolon aiheuttamaa painetta sekä muutamia ohikulkevia koiria ja saatiin ihan hyvää vastetta, niin kuin Vilppu on nyt antanut jo pidemmän aikaa. Jari kysyikin, onko nämä pitkälti niitä asioita, mitä ollaan jo tehty. Ja ollaanhan me, kahden vuoden ajan niin paljon että täysipäiväisestä työstä kävisi. Vastasinkin, että valitettavasti joo eikä silti olla tämän pidemmällä. Siihen Jari sanoi ehkä loppuviimeksi päivän tärkeimmäksi opiksi jääneen pointin: tai voisi myös ajatella, että ollaan päästy jo näin pitkälle.

Niinhän se on, että tämäntyyppiset haasteet voivat iän myötä helpottaa, ja sitten voi myös olla, että määränsä enempää niille ei pysty tekemään. Pärjään Vilpun kanssa oikein hyvin, enimmäkseen sen kanssa pystyy tekemään normaaleja asioita (käymään lenkillä ja treenaamaan) suhteellisen normaalisti, mutta tuleeko sille toiset koirat olemaan aina enemmän tai vähemmän vaikea paikka, niin sen näkee sitten. Todennäköisesti kyllä, ja se mitä Vilpun kanssa loppuviimeksi pystyy tekemään on kiinni siitä(kin) millaisen hallinnan sille osaan rakentaa. Tavallaan on ollut kiva kuulla nyt jo useammalta ammattilaiseltakin, että oikeita asioita olen Vilpun kanssa tehnyt, mutta tavallaan melkein jo toivoisi että saisin kuulla olevani treenannut ihan väärin - koska silloinhan asian voisi korjata.

Mutta näilläpä mennään nyt, ja vaikka treenivinkkejä ei järjettömästi tullutkaan, niin sitäkin enemmän ajatuksia tottiksesta ja koirankoulutuksesta ylipäätänsä. Näissä treeneissä erinomaisesti korostui koirankoulutuksen perusheitto "sitä saat mitä vahvistat" käytännössä. Oli mahtavaa nähdä ja itsekin kokea, miten koirat menevät eteenpäin yhdessäkin treenissä, kun ohjaaja oivaltaa juttuja, treeni on jäsennelty ja palkkaus on oikea-aikaista. Vielä kun saisi jonkun naksuttelemaan ja ohjeistamaan mulle joka treenit!


maanantai 15. huhtikuuta 2019

Palailua harrastusten pariin

Pimeimpien talvikuukausien jälkeen olemme Vilpun kanssa tehneet paluuta harrastuskentille. Tauko tuli kyllä monelta osin hyvään saumaan, paikoin tuntuu että koira on ihan oikeasti kypsymässä! Paikoin on kovastikin hakemista, mutta tällä hetkellä olen todella innoissani lähdössä tulevaan kesätreenikauteen. Tiedossa on viikottaisten ohjattujen ja itsenäisten treenien (aksa, toko/tottis, toivon mukaan haku) lisäksi myös ainakin jälkikurssi ja muutamia leirejä. 


Treenivuosi aloiteltiin helmikuussa joensuulaisen Koirakoulu Napakan rallytokon alkeiskurssilla. Niinan koulutuksessa olen muutamia kertoja käynyt Lennin kanssa aikoinani ja tykännyt paljon, joten oli kiva päästä Vilpunkin kanssa valvovan silmän alle. Kurssi sinällään oli meille turhan helppo, kun kyseessä tosiaankin oli alkeiskurssi ja muilla ei juuri harrastustaustaa tainnut olla, mutta häiriötreeniä me tultiin tekemäänkin ja sitä kyllä saatiin. Lisäksi Niinalla oli antaa hyviä vinkkejä tekemiseen kunkin tason mukaan ja ehdittiin vähän vaihtaa ajatuksia Vilpun rähjäämisestäkin. Siitä oltiin samalla aaltopituudella ja pystyin Vilpun kanssa toimimaan miten parhaaksi näin; saatiin esimerkiksi tulla halliin viimeisenä ja ottaa vähän ekstratilaa tarvittaessa.

Pienet mutta meille tärkeät erityisjärjestelyt tulivat pitkän tauon jälkeen tarpeeseen, sillä vaikka viiden kerran kurssin saldo oli suunnilleen kolme haukahdusta eikä yhtään räjähdystilannetta, omaan käteen Vilppu oli todella liipasinherkkä erityisesti pari ensimmäistä kertaa. Se ei niinkään näy ulospäin, jos ei tämäntyyppisen koiran elekieli ole tuttu, ja kerrankin kurssikaveri vilpittömästi ihmetteli miksi otetaan tilaa, kun koirani on niin älyttömän rauhallinen ja osaa odottaa nätisti. Mutta itse kun koirani tunnen, niin tiedän että se ottaa kipinää helposti ja salamannopeasti, ja ensimmäiset kaksi kertaa olikin aika tarkkaa tasapainoilua häiriöihin reagoimisen ja yhdessä tekemisen välillä. 

Toisen ja kolmannen kurssikerran välissä käytiin Jyväskylässä yksityisopetuksessa hakemassa vähän vauhtia ohituspulmiin, ja se ratkaisi ainakin loppukurssin ajaksi monta tunnetilaongelmaa myös kentällä. Vilppu oli rennompi kuin aikoihin, joten päästiin mukavasti työstämään mm. taukokäytöstä ja niitä häiriöitä. Lisäksi korjailtiin Vilpun liian edessä olevaa perusasennon paikkaa, eteentuloa, saksalaista täyskäännöstä ja muita pieniä ja hyödyllisiä juttuja. Ihan hirveästi en usko jaksavani laittaa energiaa rallyn pienten nyanssien opetteluun ja kylttien hienosäätöön, mutta pidetään kuitenkin alon tehtävät mielessä mahdollista kisauran korkkausta ajatellen.



Huhtikuun alussa taas päästiin aksaamaan! Kuten aiemmin sanottua, olin jo luopunut ajatuksesta harrastaa Vilpun kanssa agilitya lähitulevaisuudessa/koskaan, mutta kun tuli mahdollisuus päästä mulle tuttuun halliin ja tutun kouluttajan oppiin, niin tartuin sitten siihen. Sisukas-koulutuksen Heidi oli mun ja Lennin ihkaensimmäinen aksakoutsi yhdeksän vuotta sitten, joten hauskaa että nyt päästiin Vilpunkin kanssa Heidin oppiin! Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että agility nyt vaan on ihan sairaan hauskaa sekä mun että Vilpun mielestä. Jatkossa siis treenailemme sitä kerran viikossa jatkuvassa valmennusryhmässä.

Kahden agilitykerran jälkeen olen älyttömän innoissani tulevasta treenikaudesta ja mielettömän onnellinen Vilpun hyvästä käytöksestä. Vuosi takaperin se ei sietänyt aksahallilla vilaustakaan toisista koirista näköpiirissään, meni ensimmäisestä epäonnistumisesta sijaistoiminnoille, ei kestänyt ollenkaan toistoja ja kävi kaiken hyvän lisäksi paikoitellen niin kuumana, että saatoin saada hampaasta halliin tullessa. Toki Vilppu oli jo silloin ihanan vauhdikas, hyvin irtoava ja suhteellisen kuuliainen ohjattava, mutta meillä meni niin paljon aikaa ja energiaa kaikkeen ylimääräiseen säheltämiseen, että koko laji alkoi tympiä.

Nyt Pärnävaaralla Vilppu ei ole rähissyt vielä kertaakaan millekään eikä poistunut paikalta omatoimisesti kesken treenin tai tauon, ja on jaksanut hyvin toistoja ja tehnyt ihanasti yhteistyötä. Häiriönsiedon kanssa on toki vielä työtä, mutta noin pääpiirteittäin treenaamisen edellytykset ovat kasassa ihan eri tavalla kuin vuoden ikäisen Vilpun kanssa. Treenit teknisesti ovat tuntuneet musta yllättävän vaikeilta ja nykyaikaisten ratojen lukutaito on päässyt vähän heikentymään tauon aikana, mutta on ollut ihana päästä taas juoksemaan aksaa. Kovasti odotellaan taas seuraavia treenejä!


Viime lauantaina päästiin myös ensimmäisille tokotreeneille ulkokentälle. Tehtiin vähän seuraamista, ihmis"ryhmää" yhdellä ihmisellä, merkinkiertoa ja häiriötreeni urossakemannin kanssa. Merkki ei alkuun meinannut löytyä ja seuruun paras terä on talven aikana uhrattu arjen toiminnoille, joten sitä pitää vielä viilata, mutta muuten oli hyvät treenit! Erityisen tyytyväinen olen Vilpun rentouteen ja keskittymiseen häiriötreenissä, vaikka parina oli ihan vieras koira ja välimatkakin hyvin kohtuullinen. 

Tuntuu, että tämän kauden toko/tottistreenin painopisteenä voisi nyt lopultakin olla mielentila- ja vireasiat sekä häiriöt vieläkin vahvemmin kuin mitä ne nyt ovat olleet. Tuntuu, että tekniikkaa ja liikkeitä on ihan turha viilata määräänsä enempää etenkään jos se tarkoittaa kompromisseja työskentelyasenteen suhteen. Koevalmiilla liikkeillä en tee hirveästi mitään, jos koevalmista ilmettä ei näy mailla halmeilla. Kaipaisin Vilpulle intensiivisempää ja iloisempaa otetta, vieläkin vahvempaa yhteistä kuplaa ja vapautuneisuutta tehtäviin. Nyt se joutuu vähän pinnistelemään selvitäkseen häiriöistä ja välillä en ole ihan varma, onko sillä hauskaa - tai ainakin mielestäni voisi olla vieläkin hauskempaa. Haluaisin että Vilppu olisi nykyistä hitusen aktiivisempi ja ehkäpä motivoituneempikin. Käydään hakemassa uusia ajatuksia tähän asiaan Jari Kantoluodon koulutuksesta ensi kuussa ja toivotaan että löydetään sieltä tekemistä loppuvuodelle. 

Kaiken kaikkiaan on ollut positiivinen alku koiraharrastusvuodelle, vaikka se hitusen hitaasti onkin käynnistynyt. Toivotaan, että hiljaa hyvä tulee.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Koirien ja korkeakouluopintojen yhdistelmä

Aika usein tulee mm. Facebookin koiraryhmissä vastaan kyselyitä, joissa tiedustellaan kokemuksia koiranomistajuuden ja korkeakouluopintojen yhdistämisestä. Harvemmin tulee sellaisiin vastattua mitään, mutta ajattelin, että voisin tänne blogin puolelle koota jotain ajatuksia aiheesta. Aloitin itse yliopisto-opinnot Jyväskylässä syksyllä 2013 ja opiskelin pari vuotta ilman koiraa, kunnes vaihtojaksoni jälkeen tammikuussa 2016 Lenni muutti mun luokse vakituisesti. Keväällä 2017 tuli Vilppu. Nyt olen pikkuhiljaa siirtymässä opiskelijasta työssäkäyväksi. Olen siis ehtinyt opiskeluaikanani elää ilman koiraa, yhden aikuisen koiran kanssa, pennun ja aikuisen kanssa ja vielä nyt kahden aikuisen kanssa.

Vilppu vappuhulinoissa 2017
Noin ylipäätänsä olen sitä mieltä, että ihan täydellistä aikaa koiran hankkimiselle ei varmastikaan ole olemassa, mutta on huonompia ja parempia aikoja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että ensimmäinen opiskeluvuosi tai aika juuri ennen sitä on vihonviimeinen kohta ottaa koiranpentu. Opintojen aloittaminen tuo mukanaan tyypillisesti niin ison määrän muutoksia, että on aika hurja ratkaisu tuoda vapaaehtoisesti pentu sellaisen härdellin keskelle. Omannäköisen elämän ja etenkin sosiaalisten ympyröiden rakentaminen uuteen paikkaan on aika monelle aika raskasta. Mullekin korkeakouluopintojen aloittaminen merkitsi muuttoa kauas pois kotoa uuteen kaupunkiin, jolloin taakse jäivät kaikki ystävät lukuunottamatta (nykyistä ex-)kämppistäni ja elämää piti alkaa rakentaa alusta yksin. Olin tosi ujo 18-vuotiaana ja muuttoon liittyi kovasti stressiä asunnon löytämisestä opinnoissa pärjäämiseen ja ystävien löytämiseen. Vaikka jouduin alunperin jättämään Lennin vanhemmille siitä syystä, etten yksinkertaisesti löytänyt vaaditussa aikataulussa kämppää johon koiran olisi saanut tuoda, oli se näin jälkikäteen katsottuna oikeasti ihan hyvä ratkaisu ja siksi mulla ei ollut niin kova kiire siitä silloisesta asunnosta poiskaan. Ehdin keskittymään opintoihin, pystyin harrastamaan uusia juttuja, eikä haitannut jos pitkän päivän jälkeen lähdettiin vielä tenttikaljoille tai raahauduin opiskelijabileistä kotiin vasta vuorokautta myöhemmin.

Ja vaikka opiskelijabileet eivät niin kiinnostaisikaan, en voi liikaa korostaa fuksirientoihin osallistumisen ja oman aktiivisuuden merkitystä koko opiskeluajan hyvinvoinnille. Jos nyt itse joutuisin aloittamaan alusta, tämä olisi asia johon panostaisin vieläkin enemmän, vaikka Jyväskylästä omat ihmiseni olenkin löytänyt. Aina on parempi sanoa kyllä kuin ei, ja etenkin jos muuten haluaisi mennä mutta "joutuu" kieltäytymään siitä syystä että koira odottaa yksin kotona, koiranomistajuus voi kääntyä voimavarasta taakaksi, mitä sen ei pitäisi kuitenkaan koskaan olla.

Itselleni kandivaiheen lopun-maisterivaiheen alun tienoilla pennun ottaminen oli hyvä ratkaisu siinä mielessä, että siinä vaiheessa elämä oli jo aika vakiintunutta, luentoja oli hyvin vähän ja omat piirit olivat löytyneet. Toki mulla oli jo yksi koira, joten olin jo sitoutunut koiranomistamiseen ja siitä johtuvaan elämänrytmiin, mutta tuo sauma olisi ollut oikein hyvä pennun ottamiselle muutenkin. Toisaalta taas, kun nyt valmistumisen lähestyessä jälleen muutin, oli se pentu jo aikuinen eikä aiheuttanut niin paljon ns. ylimääräistä vaivaa jälleen uudessa elämäntilanteessa.

Elämä on valintoja, ja minä olen valintani tehnyt - se on nämä koirat ja niiden mukanaan tuoma vastuu. Valinta oli helppo tehdä ja vastuu kantaa, kun tiesi mistä luopui. Pääosin en koe luopuneeni mistään sellaisesta, minkä olisin halunnut pitää, mutta minä olinkin jo kokeillut monia niitä asioita, joille ei koirien tulon jälkeen olisi ollut enää aikaa, rahaa tai energiaa. Jos esimerkiksi en olisi lähtenyt vaihtoon, olisi se aivan taatusti harmittanut myöhemmin, pyörinyt mielessä - entä jos. Siksi en uskalla kenellekään suositella koiran ottamista opiskeluelämän keskelle ennen kuin on kokeillut opiskeluelämää ilman. Moni niin tekee, ja mikäs siinä, tietenkin jokainen saa tehdä niin kuin parhaaksi näkee! Mutta jos kysytään - niin en suosittele.


Vaikka olenkin vuosia ollut identiteetiltäni köyhä opiskelija niin kuin lähes kaikki opiskelijat ovat, tosiasiassa en ole ollut opiskeluaikanani missään vaiheessa ihan hirveän tiukoilla. Mulla on aina ollut sen verran säästöjä, että pystyisin hoidattamaan koirat onnettomuustilanteissakin sillä summalla mikä on minusta järkevää koiran hengissäpitämiseen ylipäätänsä laittaa. Olen tehnyt koko opiskeluajan vähän töitä ja käyttänyt jonkun verran säästöjä. Mutta siihenkin on varauduttava, että sopivan joustavia ja pienituntisia töitä koulun ohelle ei välttämättä noin vaan löydy. Yliopistokaupungeissa ei ole mitään kassaduunia kaikille halukkaille, ja jos onkin, niin sitten pitää laskea, onko sellaiseen koulun ja koiran ohella aikaa ja energiaa. Kannattaa miettiä, mitkä ovat tulot ja mitkä menot ja paljonko jää puskuria. Jos tilanne näyttää siltä, että pienenkin vastoinkäymisen tullen joutuu tinkimään joko omasta tai koiran hyvinvoinnista, niin ehkä parempikin ajankohta koiranpennun hankkimiselle löytyy.

Aikaa opiskelijalla usein on. Minulla ainakin oli, liiankin kanssa. Mutta jos joutuu tekemään säännöllisesti töitä selvitäkseen ja läsnäolopakollisia luentoja on useampi päivässä, ja itsenäisestikin pitäisi ehtiä opiskelemaan, niin tilanne on äkkiä täysin eri. Tämä vaihtelee alakohtaisesti täysin ääripäästä toiseen. Tämänkään takia en ryntäisi pennunhankintaan ennen kuin on selvittänyt ja käytännössä kokeillut, miten oman koulutusohjelman opinnot etenevät.

Käytännön asioista myös asuminen on iso juttu. Moneen opiskelijasoluun ei saada viedä koiria. Opiskelijayksiöihin voi olla reilusti yli vuoden jonot. Yksityisellä voi joutua maksamaan tuplahintaa vastaavaan opiskelijakämppään verrattuna. Etenkin ensimmäisenä opiskeluvuonna voi joutua ottamaan juuri täsmälleen sen asunnon minkä saa, ja se voi olla kaukanakin. "Aina joku löytyy" ei pidä paikkaansa monessakaan yliopistokaupungissa loppukesästä  ja alkusyksystä, jos budjetissa on joku raja. Mä olin onnekas ja sain asua koirien kanssa keskustassa, lähellä koulua, eli kävin usein kotona luentojen välissä. Jos se ei olisi onnistunut, illalla ei oikein olisi voinut lähteä enää mihinkään ilman koiria.

No eikö sen koiran voisi sitten ottaa mukaan? Voihan sen, jos voi. Lennin usein otinkin: istuskelemaan puistoon, ulkoilmatapahtumiin ja kavereille kylään, ja se mahdollisti opiskelijaporukoissa pyörimisen sekä koiralle seuran pitämisen yhtä aikaa. Mutta sen varaan ei voi oikein laskea, sen olen oppinut nyt kun minulla on Vilppu. Sitä ei noin vain oteta mukaan yhtään mihinkään, ja koska koirat eivät kuitenkaan voi olla yksinään määräänsä enempää, joihinkin juttuihin en Vipan tulon myötä sitten ole vain päässyt osallistumaan. Olin asiaan etukäteen varautunut ja sen hyväksynyt, joten ei ole harmittanut. Mutta jos en olisi, olisi voinut harmittaakin.


Kaikessa tässä tulee toki muistaa, että ihmisiä ja tilanteita on erilaisia. Toiset tekevät opiskeluaikana paljon töitä, toiset eivät ollenkaan; joillain on paljon läsnäolopakollisia kursseja ja toisilla niitä ei ole koskaan; jollain on lähtökohtaisesti enemmän rahaa laitettavana elämiseenkin, saati sitten koiriin ja harrastamiseen kuin toisilla. Osa asuu yksin, osalla on esim. kumppani jakamassa aikaansa koiralle. Toisten mielestä opiskeluaika on välttämätön paha, jotta elämässä pääsee eteenpäin, toiset viihtyvät opiskelijana ja perinteisessä opiskelijaelämässä paremmin. Toiset löytävät kaikki haluamansa ja tarvitsemansa ystävät, harrastukset ja ajanviettotavat helposti koirapiireistä tai ne ovat olemassa jo vanhastaan, toiset eivät tai haluavat opiskeluajalta muuta(kin).

Mutta pääsääntöisesti sanoisin koiranpentua miettivälle abille, joka on vuoden sisään muuttamassa opiskelemaan ja ajattelee, että tietenkin ottaa koiran mukaan ja elää sen ehdoilla, että odota vielä. Koiria ehtii kyllä omistamaan myöhemminkin. Niitä ehtii omistamaan niin monen vuoden ajan, että yhden tai kahden ylimääräisen vuoden odottaminen ei tunnu kyllä loppupeleissä missään.

Ja pääsääntöisesti sanoisin opiskelijalle, joka on ehkä jo muutaman vuoden ajan elänyt sitä opiskelijaelämää, ja miettii onko koiran hankkiminen epävarmaan elämäntilanteeseen ihan tyhmä idea, että anna mennä. Jos on harkinnut kunnolla, jos on valmis kantamaan vastuun, jos tuntuu että päivissä on tilaa, jos uskoo että koiran hyvään huolenpitoon on varaa. Täydellistä aikaa tuskin tulee. Jos jää odottamaan vakituista työtä ja omistusasuntoa niin nykyajan nuori aikuinen saa odottaa kauan. Jos on kuin minä, joka on koko ajan vähän epävarma jostakin, sellaista hetkeä ei tulekaan, että olisi satavarma siitä, että koira on hyvä idea. Ja koirien kanssa pitää hyväksyä sekin, että vaikka olisi satavarma, kaikki voi silti mennä päin helvettiä.

Kuten sanottua, elämä on valintoja, ja hyvin usein luopuessaan saa. Jos koirasta on iloinen 360 päivää vuodesta, ja niinä jäljellejäävinä viitenä haluaisi olla jotain muuta kuin koiranomistaja, niin kokonaisuushan on voimakkasti plussan puolella. Minusta tärkeintä on, että on harkinnut huolella. Ettei tule yllätyksenä, mitä koiranomistajuus käytännössä tarkoittaa esimerkiksi ajan- ja rahankäytön kannalta - sillä kyllä se tarkoittaa muutoksia ja priorisointia väistämättä, jos resurssit ovat rajallisia, niin kuin ne opiskelijalla taatusti ovat. 

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan



Alun perinhän muutin takaisin Joensuuhun kahden kuukauden harkkaa varten. Harjoittelua jatkettiin kolmella kuukaudella, ja hyvin todennäköisesti työt jatkuvat vielä lähemmäs loppuvuotta. Niinpä me jäädään nyt toistaiseksi tänne. Muutettiin rauhallisen oloiseen lähiöön Karsikkoon, ja paikka on tuntunut meille oikein sopivalta, koiratkin ovat sopeutuneet taas yhteen muuttoon hyvin. Vilppu pöhisi aika paljon rapusta kuuluville äänille ehdittyään jo tottua omakotitalossa majailuun, mutta nyt viikon jälkeen sekin on asettunut. Kämppä on ehkä mieluisin jossa olen asunut ja lenkkimaastot tosi hyvät, luonnon rauhaakin riittää.

Treenikuvioiden järjestely mieleisekseen kolmatta kertaa vuoden sisään on aiheuttanut pientä päänvaivaa. Alkuvuodesta en kehdannut vielä maksaa jäsenmaksuja ja hakeutua seuroihin treenaamaan, kun en tiennyt ollaanko paikkakunnalla huhtikuuta pidemmälle. Sittemmin (toko)ryhmät ovat olleet täynnä, kun olen asiaa selvittänyt, ja uusi mahdollisuus päästä mukaan lienee joskus kesän taitteessa.

Yksityisiä palveluntarjoajia täälläkin toki on, mutta lähinnä nyt alkuvuodesta bongailin kursseja lajeista, jotka eivät mua niin innosta, tai sitten ihan alkeistason treeniä. Vilpun kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää päästä treenaamaan säännöllisesti muiden koirien kanssa samassa tilassa, mutta toisaalta tuntuisi hölmöltä mennä vaikka jonnekin tokon alkeisiin maksamaan "pelkästä häiriöstä". Tokoa ja tottista treenaisinkin kaikista mieluiten jollain porukalla itsenäisesti. Toivon mukaan kenttäkaudelle järjestyy jostain treeniseuraa tai paikka itsenäisesti harjoittelevassa ryhmässä. Kovasti toivoisin myös, että Vilpun mentävä kolo löytyisi jostain hakuryhmästä, mutta lumitilanne on täällä niin hurja, että kauden alkuun lienee vielä jonkun verran aikaa. Jos ei löydy, niin sitten vaihdetaan maastolaji jälkeen.



Nyt helmi-maaliskuussa ollaan käyty rallytokon alkeiskurssilla, joka on sujunut hyvin - kirjoittelen sititä lisää sen päättyessä ensi viikolla - mutta varsinainen uutinen on se, että aloitetaan huhtikuussa taas agility! Eihän tuosta nyt niin pitkä aika ole, kun ilmoitin että aksa ei ole meidän laji tällä hetkellä, mutta nyt päästään tosi hyvän kouluttajan oppiin viikottain, joten olen innolla herättelemässä agilityharrastusta takaisin henkiin. Ostin auton, ja se kyllä helpottaa Vilpun kanssa harrastamista hurjasti, kun ei tarvitse miettiä mihin koiran saa tauolle tai että miten ylipäätänsä pääsen treeneihin asti ilman säätämistä. 

Tällä hetkellä olisi taas energiaa ja aikaakin harrastaa enemmänkin kuin kerran viikkoon, mutta jäämme odottelemaan keväisempiä ilmoja, sulia kenttiä ja muutamien seurojen treeniryhmien uudellenjärjestäytymisiä. Eiköhän tännekin saada sopivat treenikuviot järjesteltyä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että jos vapaasti voisi valita, asuisin aivan taatusti edelleen Jyväskylässä, mutta tämä uusi työni on ihan mieletön mahdollisuus oppia ja kehittyä ja ylipäätänsä kaikkea, mitä osaisin työltä tässä vaiheessa toivoa, joten näillä mennään nyt. Uskoisin, että jossain vaiheessa palaan koirineni Keski-Suomeen, mutta sitä ennen ollaan taas joensuulaisia!


tiistai 22. tammikuuta 2019

Vilppu 2 vuotta

Vilppu täytti 12. tammikuuta eli jo vähän yli viikko sitten kokonaiset kaksi vuotta! Toistan itseäni, mutta en voi uskoa miten nopeasti aika menee. Itsehän en ole tässä välissä vanhentunut yhtään, eikä Lennikään, mutta Vilppu se vain pikkuhiljaa aikuistuu.

Paino sanalla pikkuhiljaa: ehkä isoin muutos viime kuukausina on tapahtunut Vilpun fyysisessä habituksessa. Vaihdoin sille ruoaksi Acanan Sport & Agilityn ja se saa myös säännöllisesti raakaa rasvaprosentilla 45, ja nyt siihen on viimeinkin ruvennut tarttumaan ruoka. Luut ei enää törrötä ja lihasta on alkanut tulla ihan eri tavalla kuin aiemmin esimerkiksi selkään, vaikka hoikka poikahan Vilppu on edelleen. Se on myös nyt tosi hyvässä karvassa ja muutenkin kovasti miehekkäämpi kuin vielä pari kuukautta sitten, kuten alla olevasta kuvasta ehkä näkyy - vaikka jalat nyt vähän sinne tänne sojottavatkin. 


Noin muuten Vilppu ei edelleenkään ole kovin aikuinen, mutta kuulemma tämä vuosi saattaa hyvinkin tuoda järkeä päähän - tai olla tuomatta (olkoon tämä kuitenkin viimeinen teksti teiniaika-tunnisteella). Jaksan kyllä odotella, sillä diilaan nykyään aina vain paremmin Vilpulle luontaisen kohelluksen ja salamannopeiden päähänpistojen kanssa. 

Noin yleisesti ottaen se on edelleen vauhdikas, äänekäs, reaktiivinen, hyvin fyysinen, temperamenttinen, hellyydenkipeä, hirveän hauska, nokkela, kiltti ja näppärä. Ja paljon muuta. Hirveästi tulta ja hirveästi rakkautta samassa paketissa. 


tiistai 8. tammikuuta 2019

Tavoitteista - ja tavoitteet vuodelle 2019


Vielä löytyi Teemu Korpelan ottamia kesäkuvia, kiitos!

Vuoden 2019 tavoitteet tuntuvat vaikeilta asettaa. Tällä hetkellä en edes tiedä missä asun syksyllä, saati sitten mitä haluaisin koirien kanssa harrastaa sen verran, että tavoitteiden ylös kirjaaminen tässä vaiheessa vuotta kannattaisi. Terveystarkkeja tai luonnetestejä ei ole tälle vuodelle aikataulutettu eikä tiedossa ole muutenkaan mitään elämää suurempaa.

Koe-/kisatavoitteita ei meillä tälle vuodelle ole. Aiemmissa pitkän tähtäimen suunnitelmissa oli kyllä, koska olin ajatellut Vilpun rähinäongelmien ratkeavan, mutta eivät ne ratkenneet ja jos eivät tänäkään vuonna ratkea, niin tietenkään mihinkään koepaikoille ei meillä ole asiaa. Kokeisiin mennään sitten, kun Vilppu kykenee sietämään vieraita koiria, ja suoraan sanottuna koen että siihen mulla on valitettavasti kovin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa. 

Treenatahan aina voi. Ja treenataankin, totta kai. Viime vuosi kuitenkin osoitti, että mikään määrä treeniä ei tätä asiaa yhtäkkiä, johonkin tiettyyn päivämäärään mennessä, ratkaise. Niin paljon ja niin oikein ei voi, tai minä en osaa treenata, että voisin päättää, että nyt tässä tammikuussa työstetään Vilpun rähjäämisongelmat pois, niin kuin voisin vaikka päättää että tämän kuukauden aikana rakennetaan merkinkierto loppuun. Kaksivuotias urokseni on edelleen niin keskenkasvuinen, että tilanne voi olla kahden vuoden päästä ihan toinen, mutta tässä vaiheessa mun on turha laittaa itselleni mitään painetta niskaan asettamalla jotain henkisiä takarajoja ja deadlineja. Koira kertoo kyllä, kun se on valmis, ja se päivä ei tule kuumeisesti odottamalla.

Tämä on ollut mulle vähän kipeä asia todeta, mutta toisaalta myös aika valaiseva ja helpottava. Ei meillä ole mikään kiire. Ei saa olla eikä voi olla. Välillä on kuitenkin, kun oikealla ja vasemmalla tehdään tulosta ja somemaailmassa kaikki on enimmäkseen täydellistä. Välillä tuntuu turhauttavalta ja motivaation rippeitä saa keräillä jostain kentän pohjalta nakinpalasten seasta. Vilpun haasteethan ovat sen tyyppisiä, ettei sen kanssa yksinkertaisesti voi mennä kokeilemaan ja toivoa parasta, vaan sen kanssa on oltava satavarma joka kerta kun sen päästää irti. Paljon, paljon varmempi kuin tarvitsisi mielestäni olla esim. minkään yksittäisen liikkeen onnistumisesta ensimmäistä kertaa kokeeseen mennessä.

Niinpä kokeisiin mennään sitten, kun voidaan molemmat olla rentoina koiravilinässä ja keskittyä olennaiseen. Jos sellaista päivää ei tule tänä vuonna, niin ehkä vuonna 2020. Jos ei silloin, niin ehkä joskus myöhemmin. Vilppu on mennyt paljon eteenpäin ja kokonaiskäyrä on ehdottomasti nousujohteinen, vaikka aaltoliikettähän tässä tehdään, joten missään nimessä en ole heittämässä hanskoja tiskiin minkään suhteen tässä vaiheessa.


Kun sitten miettii muita tavoitteita, niin ainahan itsensä ja koiriensa kehittämiseen liittyviä toiveita ja suunnitelmia löytyy. En tiedä haluanko kutsua niitä tavoitteiksi vai ennemmin suunnitelmiksi, mutta koska niihin on kiva palata myöhemmin, kirjataan silti:
  • Lisää työkaluja arjen sujumiseen. Monipuolista, liikunnallista ja aktiivista arkea molemmille koirille!
  • Toko: ylempien luokkien liikkeitä hallintaan ja kokonaisuuksi
  • Paljon kokeenomaista, palkattomuuteen ja vireenhallintaan liittyvää treeniä
  • Haku: mahdollisimman säännöllistä treeniä kohti ykkösluokan hakuratoja, ilmaisun yhdistäminen etsintään. Esineruutu valmiiksi
  • Nenähommat: noseworkia, veri- ja/tai metsäjälkeä molemmille

  • (Mini)vaellus tai muutama
  • Vähintään pari ulkopuolisen kouluttajan koulutusta!
  • Vieraita kenttiä ja halleja, vierasta treeniseuraa
  • Leirejä/semmoja/luentoja
  • Treenipäiväkirjan & blogin pitäminen elossa