tiistai 14. elokuuta 2018

Collieleirillä hakuilemassa

Viime viikonloppuna collieihmiset järjestivät tuossa lähellä Ilmajoella Collie tuloo ja teköö -harrasteleirin, jonne me lähdettiin hakuilemaan, kun paikkoja jäi muunrotuisillekin. Paikalla oli varmaan nelisenkymmentä ihmistä ja tietysti jonkun verran enemmän koiria, mutta hyvin mahduttiin kaikki, sen verran tilava paikka oli! Meidän hakuporukassa oli muistaakseni seitsemän ihmistä ja yhdeksän koiraa, eli koko päivän sai kyllä metsässä viettää kun kaksi kierrosta tehtiin. Vaan mikäpäs siinä oli viettäessä, kun oli mukavia treenikavereita, hienoja koiria ja huippuhyvä leireilysää (aurinkoinen alta 20 astetta) sekä kunnon ruokakin leirinjärjestäjien puolesta. Haku oli lajeista se joka oli vetänyt aika vähän collieita puoleensa, joten rotukirjoa löytyi ja oli mukava nähdä erityyppisiä ja eritasoisia koiria hommissa. Kouluttajana toimi bortsuharrastaja Arja Paloniemi, joka oli ihanan kannustava ja mukava, tykkäsin kovasti.

Lauantaiaamuna tallattiin reilut 150 metriä pitkä hakurata, syvyyttä ei ollut varmaan ainakaan paljoa yli viidenkympin. Maasto oli paikoin tosi vaikeaa, ryteikköistä, pientä puustoa jne, hyvin erilaista kuin missä ollaan Jyväskylässä treenattu. Pieni aukeampikin alue oli, mutta pääsääntöisesti näkyvyyttä ei ollut sivurajoille ollenkaan. Hyvä oli päästä tekemään haastavammassakin maastossa, vaikka tietysti se koiralle tarkoitti sitä että edessä oli paljon uusia juttuja. Vilppuhan ei ollut viime lokakuun jälkeen tehnyt vierailla maalimiehilläkään ollenkaan ja oli silloin aika varovainen vieraiden maalimiesten kanssa. Sittemminhän siitä on kasvanut vieraita ihmisiä kohtaan varsin välinpitämätön, mutta toki maalimiesmotivaatio sillä pitäisi olla kohdallaan enkä siksi ollut niinkään huolissani uusista tyypeistä.

Treenikuvat ottanut taas Teemu Korpela, kiitos!

Olin ottanut viikonlopun tavoitteeksi että päästään tekemään lähetyksiä valmiille maalimiehille. Leiriolosuhteissa on aina se hankaluus, että juuri oikean tasoisten treenien tekeminen voi olla vähän haastavaa, kun koira saattaa toimia hyvinkin erilailla kuin omassa porukassa eikä kouluttaja saa välttämättä selvyyttä koiran tasosta ohjaajan selitysten perusteella. Eka kierros onkin aina vähän kokeilua, ja me päädyttiin testaamaan jo saman tien miten ne valmiit nyt toimii, niin voitiin loppuja treenejä katsoa sen perusteella. Otettiin neljä pistoa valmis-ääni-ääni-valmis siirtyvillä maalimiehillä ja Vilppu oli niin taitava!! Lähti kuin ohjus keskilinjalta suoraan ja teki erittäin sitkeästi hommia, vaikka joutui vaikeassa maastossa työskentelemään tarkennuksen eteen. Tosi hyvä ettei se päässyt koko viikonloppuna oikeastaan juoksemaan silmällä, koska viimeisimmissä hakutreeneissä Jyväskylässä sitä oli taas selvästi nähtävissä.

Toisella kierroksella iltapäivällä otettiin sama setti aamuisten muistikuvien perusteella valmis-valmis-ääni-valmis eikä siinäkään ollut mitään ihmeellistä korjattavaa. Pistot on suoria ja vauhdikkaita, Vilppu spottaa hyvin ohjaajan osoittamaan suuntaan ja lähtee sinne tarmokkaasti. Maalimiehiä se ei vierastanut tosiaan yhtään ja palkkautui oikein hyvin. Oli ihana nähdä miten tyytyväisenä se kiemurteli treenin lopuksi muiden rapsuteltavana ja tiesi olleensa tosi taitava pikkutyyppi.

Sunnuntaina kouluttaja ehdotti, että kokeillaan tyhjää pistoa. Siis ensimmäistä kertaa ikinä! Tehtiin kolme valmista löytöä-tyhjä-valmis eli jo ihan isojen poikien juttuja, ja voi että miten tuntui hyvältä kun Vilppu oikeasti osasikin ja näytti, että sillä on perustaidot varsin hyvällä mallilla. Tyhjä pisto nyt ei ollut mitenkään kaunis, enemmän lusikan mallinen kuin laatikko, mutta Vilppu upposi riittävän syvälle, kääntyi eteenpäin ja tuli pois kun ei saanut hajua. Ohjeeksi saatiin jatkaa näitä tyhjien harjoittelua suunnilleen yksi tyhjä pisto per treeni -tahtia, riittävän aukeassa maastossa ja niin, että oikeasti etenen reippaasti keskilinjalla ja kerron aluksi koiralle missä menen, jotta se osaa tulla oikeassa linjassa pistolta pois. Sunnuntaipäivän lopuksi tehtiin vielä kahden oton verran ilmaisua, sekin etenee hyvin.


Oli kyllä kiva viikonloppu ja hurjasti tuli taas motivaatiota jatkaa treenejä. Otettiin (mulle) iso askel harjoituksissa eteenpäin enkä malta odottaa Jyväskylään paluuta, jotta päästään säännöllisesti metsään! Haku on kyllä niin huippukiva laji, että ei voi kuin olla onnellinen että hakuryhmäpaikkaa tultiin suunnilleen kotiovelle tarjoamaan jo ennen kuin Vilppu oli edes kotiutunut. Sen verran vaikeasti lähestyttävältä jutulta pk-puoli oli musta aiemmin tuntunut että taatusti en olisi itse lähtenyt aktiivisesti hakemaan oppia yhtikäs mistään.

Vilppu käyttäytyi koiravilinässä oikein kivasti. Sillä on tuo tyypillinen tapa että kun koiria on riittävästi ympärillä, ei kenellekään niistä tarvitse rähjätä. Autossa se kyllä jaksoi paukuttaa aika pitkiä pätkiä (ja nikersi myös pelkääjänpaikan niskatukeen reiän), mikä on kieltämättä ärsyttävää. Suunnittelin vähän josko investoisin vaikka joululahjaksi itselleni namiautomaattiin ja opettaisin sillä Vilpun rauhoittumaan autossa. Sen lisäksi ainoa mieleen tullut idea tuon pois kitkemiseksi on tyyliä sitruunapanta, ongelma kun on se että räksytys alkaa kun poistun näköpiiristä. Olisi kiva jos Vilppu osaisi levätä reissussa. Mutta päätin että pohdiskelen asiaa myöhemmin ja keskityn nyt hetken nauttimaan siitä fiiliksestä kun on oppinut paljon uutta ja havainnut että oma pieni juniori on niin taitava hakukoiran alku! Lenni oli mukana humppaamassa ja nautti vilinästä. Sillä ei ole mitään ongelmaa ottaa nokosia takapenkillä vaikka pikkuveikka huutaisikin vieressä, onneksi.



tiistai 31. heinäkuuta 2018

Loman loppu

Niin se meni - kuukauden kesäloma! Olipas kyllä ihan mahtavaa olla ihan täysin lomalla pitkästä aikaa, ilman että tarvitsi miettiä sen paremmin työ- kuin koulujuttujakaan.

Suunnitelmista poiketen oltiin melkein koko heinäkuun Joensuussa. Omakotitalo on väkisinkin viileämpi kuin kerrostaloasunto keskustassa, lenkille pääsi paremmin metsään ja koirille oli helpompi järjestää uintimahdollisuuksia. Jos sattui vähänkin tuulemaan, pihalla varjossa oli ihan kohtuullisen hyvä olla ja lenkit hoidettiin aamusta ja illasta. Treenaaminen jäi vähiin kun paahteinen kenttä ei houkutellut, mutta lenkkeillä pystyi suhteellisen normaalisti kun vähän katsoi mihin aikaan lähti. Lenni ja Vilppu kestävät onneksi kohtuullisesti kuumaa eikä niitä ole ollut tarvetta mitenkään erikseen viilentää.

Jyväskylään palattiin viime viikon loppupuolella ja täällä tilanne on toki aivan toinen: asvaltti ja betoni kuumenee nopeasti ja hohkaa lämmintä pitkälle yöhön. Asvaltti on polttavan kuuma omiin jalkoihinkin jopa kengänpohjien läpi, joten ei puhettakaan että pidemmälle citylenkille voisi lähteä edes alkuillasta. Pääasiassa päivät onkin vietetty sisällä pimennysverhot kiinni ja vaikka sisälläkin on varmasti yli 30 astetta, selvitty ollaan. Tietysti nyt MM-ralliviikonloppuna ei keskustassa olisi tullut koirien kanssa liikuttua päivisin muutenkaan, eli samakos tuo.



Loman aikana kävin pyörähtämässä pari päivää Frankfurtissa ja koirat olivat sen aikaa vanhemmilla hoidossa. Hyvin olivat pärjänneet, Vilppukin, vaikka sen jättäminen muiden vastuulle vähän jännitti. Vilppu on muuten oppinut nyt myös uimaan! Ei se edelleenkään mikään vesipeto ole ja vaatii aika hyvän rannan uidakseen, mutta osaa nyt kuitenkin uida oikeassa asennossa ja hakee esim. keppiä vedestä jonkun verran. Hyvää liikuntaa kuumilla säillä.

Jyväskylässä ollessamme ollaan käyty hakutreeneissä kahdesti ja hakuporukalla tottistelemassa kahdesti. Vilppu on tehnyt ihan kivasti hommia metsässä, nyt pitäisi vaan päästä avuista pikkuhiljaa eroon niin päästäisiin hakutreeneissä eteenpäin. Ollaan menossa elokuussa hakuilemaan collieleirille, toivottavasti siellä saadaan vinkkejä miten jatkaa. Tottikset ovat menneet tosi hyvin eteenpäin! Seuraaminen alkaa muotoutua pikkuhiljaa, siinä alkaa olemaan ihan hyvää sitkeyttä ja tarmoa vaikka oikeaa mielentilaa pitää ensin hakea leikittämällä. Jäävät hyvät paitsi istuminen vielä kesken. Luoksari toimii. Nouto sujuu ohjatun kapulalla hienosti kokonaisena liikkeenä, isompaa (450g) palauttaa vähän varoen. Hyppyjä ja hyppynoutoa pitäisi päästä treenaamaan.

Erityisen tyytyväinen olen kuitenkin paikkikseen, sunnuntainakin Vilppu teki 15m liinan päässä hyvin rauhallisen ja keskittyneen paikkiksen samaan aikaan kun treenikaverin uros juoksi mm. luoksareita ja eteenmenoja. Näitä pitäisi vaan päästä tekemään ihan älyttömästi nimenomaan koirahäiriössä. Täytyy varmaan mennä jonnekin puistoon paikkistelemaan.

Treenien lopussa ollaan tehty kolmen uroksen kesken kaikenlaista kasuaalia yhdessä kävelyä, ohituksia ja pienessä piirissä hengailua. Hirveän hyvää tekee itse kullekin harjoitella sitä, että toisia koiria ja eritoten uroksia voi sietää ihan lähellä eikä niihin tarvitse niin kiinnittää huomiota. Kun on tuttuja koirakoita ja tietää että koirat pysyy kavereilla hanskassa niin on hyvä ollut harjoitella vaikeampiakin juttuja ja tilanteita. Sunnuntaina treenasin myös ekaa kertaa piiiitkään aikaan vauhtiliikkeitä Vilppu irti niin, että kentällä oli myös koira tekemässä paikkiksia. Tietynlainen luotto Vilppuun kyllä uupuu ja tietysti hyväkin olla sen kanssa huolellinen, mutta tällaisissa sopivissa tilanteissa ja sopivassa seurassa on tärkeää päästä ottamaan sen kanssa askelia kohti vaikeampia häiriöitä ja harjoitella samalla sitä hallintaa. Ei Vipsu kyllä ollut nyt aikeissakaan lähteä haastamaan riitaa, en tiedä huomasiko se treenikaveria ollenkaan vai jättikö sen vaan aktiivisesti huomiotta mutta tekeminen tuntui hyvältä ja yhteistyö pelasi. Kiva fiilis.

1.5 vuotta

Verijälkeä tehtiin Joensuussa jopa viitisen kertaa, sen kun kävi aamulla ajamassa niin väsytti sopivasti koiria ja aivot saivat ajateltavaa ilman niin hurjaa fyysistä rasitusta. Tein joidenkin satojen metrien mittaisia jälkiä parilla kulmalla, Lenni ajoi jäljen ensin n. 12 h vanhana ja sitten Vilppu heti siihen perään. Vilppu toki enemmän jäljesti mun ja Lennin jälkiä kuin verta, mutta samakos tuo kun lähinnä ajatuksena oli aktivointi enkä jaksanut tehdä sille omaa puhdasta jälkeä. Kyllä se kuitenkin makaukset otti huolellisesti, jopa huolellisemmin kuin Lenni, ja on äärimmäisen tarkka ja rauhallinen jäljestäjä ollakseen ihan aloittelija. Metsäjälki voisi sopiakin sille, jos vaan itse tietäisi lajista jotakin. Lenni muisti myös mitä jäljelle ollaan menossa tekemään ja työsti hyvin, joskin sen tyyli on vähän seilaava ja kulmat olivat paikoin vaikeita.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kolmas kerta toden sanoo, paitsi paimennuksessa

Kuvat toukokuulta, ottanut Aija Tanskanen/Linda Siekkinen, kiitos!

Toukokuisen paimennusviikonlopun jälkeen Vilppu on päässyt kertaalleen paimentamaan Seinäjoella kesäkuussa ja kertaalleen täällä Keski-Suomessa heinäkuussa. Mielenkiintoista ja opettavaista on taas ollut, mutta saa kyllä tämän kesän paimennukset olla tässä, on se vaan niin kallista ettei säännöllisesti pysty harrastamaan. Keskitytään me vaan siihen tokoon toistaiseksi. 

Seinäjoella paimennettavana pyöröaitauksessa oli ehkä kahdentoista pienen ahvenanmaanlampaan lauma, joka oli huomattavasti vähemmän liikkuvainen kuin nuo paimennusviikonlopun isommat suomenlampaat. Vilppu oli taas kovasti menossa. Kouluttaja näki siinä paljon epävarmuutta lampaita kohtaan, ja rauhaa hakeaksemme lähdettiin tekemään ihan vain lampaiden lähestymisiä. Otin Vilppua pannasta kiinni ja edettiin sen kanssa yksi askel kerrallaan kohti lampaita, koiraa silitellen ja kehuen joka välissä. Ajatuksena oli opettaa koiralle ettei sen tarvitse pinkaista lampaita kohden saadakseen ne liikkeelle vaan että se voi kontrolloida itse tilannetta etäisyydellä ja että lampaat liikkuvat kyllä kohtuullisestakin paineesta, niitä ei tarvitse räjäyttää. Nämä lampaat vaan päästivät koiran niin lähelle, että kun ne sitten lopulta lähtivät (reippaasti) liikkeelle, Vilppu vaihtoi saaliille ja meinasi vähän kiihtyä. Ja kiihtyikin. 

Kouluttaja kuitenkin kehui Vilppua kovasti siitä, että se pystyy todella hyvin rauhoittumaan sitten kun ei ole kiihkoilun aihetta. Esimerkiksi vielä neljän-viiden askeleen päässä lampaista se katseli niitä hyvin tyynesti istuviltaan ilman kiljumista tai haukkumista. Kuulemma Vilpun tyyppinen koira on yleensä sitten kiihkeä koko ajan lampailla ollessaan. Kouluttaja sanoi myös, että monet hänen tuntemansa aussiet ovat paimennuksessa vähän sitä mieltä, että ohjaaja on lähinnä tiellä ja yhteistyö saattaa siten olla hitusen vajavaista. Tunnistin itseni.

Lisäksi tehtiin kuljetusta. Sain ensimmäistä kertaa kepin käteeni, ja en tiedä ottiko Vilppu kuitenkin siitä niin paljon painetta vai ehtikö se vain väsyä, mutta joka tapauksessa koira meni vähän sijaistoiminnoille. Vaihdettiin sitten niin että kouluttaja otti Vilpun ja minä lampaat ja siinä kohtaa löytyi taas kummasti vauhtia. Päästiin lopettamaan hyvään tasaiseen ajoon jossa ei tarvinnut roikkua liinassa. Kouluttaja sanoi että kokeilisi minuna ensi kesänä tätäkin lajia uudelleen, kun koira on jo kypsempi ja ehkä vähän vähemmän räiskyvä liikkeissään. Hyvä treeni kyllä ja tykkäsin kouluttajasta kovasti.

Heinäkuussa oltiin samassa paikassa kuin toukokuussa. Koska olin ainokainen treenaaja, tehtiin ainoastaan yksi pidempi pätkä. Treeninä ihan vaan kuljetusta ja vähän hakukaarille lähtöä. Oli suhteellisen karsea sää, satoi aivan kaatamalla (just ja just uskalsi ajaa autoa pois lähtiessä) ja Vilppu haukkui turhaumaa todella paljon. Kouluttaja sanoi että pitäisi antaa sen vaan reippaasti ajaa, mutta sitten se yritti rynniä ihan lampaisiin kiinni eikä niinkään oikein voi tehdä, ja sitten kun haukku kuitenkin alkaa niin en halua että se rääkymällä pääsee etenemään. Enpä tiedä. Hakukaaria se työsti aluksi tosi hyvin, mutta sitten väsähti ja vaihtoi ryntäilyyn kun keskittymisaivosolut oli kulutettu sillä erää loppuun.

Kouluttajan mielestä oli kivaa, että Vilppua ei tarvitse sytytellä vaan voi heti tehdä isojen poikien juttuja. Minusta oli aika hirveää :D Toisaalta koutsi myös lohdutteli että tämä todennäköisesti on se korkein vire missä tulen koiraa koskaan näkemään. Oli miten oli, jätämme tämän lammasasian hautumaan ja jatketaan harjoituksia kenties ensi vuonna.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Tämän vuoden mökkiloma



Vaikka kellään meidän perheestä ei kesämökkiä vieläkään ole, järjestyi tänäkin kesänä yksi viikonvaihde mökkiolosuhteissa - tällä kertaa vuokramökillä Kiteellä. Viime viikonloppu vietettiin siis paitsi futista katsoen myös uiden, saunoen ja maalaiselosta nauttien. Koirilla oli kivaa, kun saivat juoksennella vapaana pari päivää ja makoilla varjossa ulkona. Helteistä selvittiin ihan hyvin niin kuin on nyt muutenkin selvitty. Lähin mökkinaapuri oli joen toisella puolella ja hekin vain käväisivät toisena aamuna mökillään, joten rauhassa sai olla eikä koirien (Vilpun) tarvinnut vahtia kulkijoita. Tosi väsyneitä koirat kyllä kaikesta touhuilusta olivat ilman sen kummempia aktivointeja. Vilppu jatkoi uimaharjoituksia ja on jo aika etevä.

Otetaan vastaan kesämökki, jos jollain lojuu ylimääräisenä... Mä niin tykkäisin. Vaikka on siinä kuulemma hommaakin.

Kanoottikin löytyi. Lenni on konkari kanootissa, Vilppu ei ollut ihan varma tästä kulkemismuodosta mutta pysyi kyydissä.




Vilppu tosin oli molempina iltoina ja öinä vähän kipeä. Se läähätteli tiiviisti, kuljeksi ja oli tosi levoton. Ensimmäisenä yönä ajattelin sen johtuvan kuumuudesta mutta kyllä kyseessä oli kuitenkin jotain muuta. Jälkimmäisenä iltana huomasin, että Vilpun silmänympärykset olivat vähän turvonneet, se ravisteli päätään ja muutenkin käytös kieli selvemmin kipuoireista. Ötököiden pistot olivat aiheuttaneet sille muutamia punaisia ja ehkä vähän turvottavia isojakin läiskiä vatsan alle, mutta ei läheskään mitään samankaltaista kuin kesäkuussa. Onneksi koiran tukala olo meni kuitenkin ohi suhteellisen nopeasti ja saatiin kaikki nukuttua yö.

Erikoinen juttu kaiken kaikkiaan, ehkä täytyy vaan uskoa että Vilppu on jollekin lentävälle hyönteiselle allerginen. Vielä kun tietäisi että mille niin osaisi suojautua... Toisaalta sen kivesepisodin ja tämänkertaisen välillä Vilppu ei ole oireillut ollenkaan ja kyllä se mökilläkin pistoja taatusti sai pitkin päivää, mutta reagointi alkoi vasta illalla. Nyt Lehmoon vanhempieni luo palattuamme itikkaa ja mäkrää on ollut etenkin iltaisin ihan riittävästi eikä täälläkään mitään oireita. 



keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Seinäjokiset treenikuulumiset

Kuvat edelleen Teemu Korpelan ottamia, kiitos!

Mun kesäloma on edennyt pitkälle ja kohtapa palaankin jo takaisin Seinäjoelle, mutta tähän väliin muutama muistiinpano touko-kesäkuun treeneistä. Pohjanmaalla treenitahdiksi muodostui se, että Vilpun kanssa käytiin kerran viikossa Koirakoulu Raikun treeneissä ja toisen kerran SPL Seinäjoen kenttätreeneissä. Lisäksi molemmat koirat tekivät iltaruoalla jotain pientä toko- tai nenänkäyttöhommaa kuten yleensäkin. Jatketaan samalla kaavalla elokuu.

Raikulla on hauska systeemi eli walk-in -ryhmät, joihin voi varata yksittäisiä paikkoja sen verran miten ehtii ja jaksaa. Sitoutua ei siis tarvitse kuin siihen yhteen treeniin! Tarjolla on useana iltana viikossa useita eri lajien ryhmiä, joihin otetaan 4-5 koirakkoa, lähes aina on kuitenkin ollut vähemmän. Ainakin näin kesällä oon mahtunut treenaamaan aina kun olen halunnut, vaikka varaisi tunnin vasta samana päivänä. Raikun kouluttaja Jenni on tosi mukava ja kannustava, treeneihin on aina kiva mennä. Toki kun on tottunut Ellin treeneihin niin on väkisinkin tottunut "vähän liian hyvälle" siinä mielessä, että harvassa ovat sekä koirankoulutuksellisesti että pedagogisesti niin hyvät koutsit joiden koulutettavaksi pääsee joka viikko, mutta kaikkea ei voi saada.

Vilpun kanssa ollaan Raikulla käyty tokossa, rally-tokossa ja muistaakseni kerran myös arkitokossa. Vaikka usein treeni itsessään on Vilpun tekniseen osaamiseen nähden helppo, olen kokenut että parasta Raikun treeneissä on ollut se, että ollaan säännöllisesti päästy tekemään vaihtelevien treenikavereiden kanssa vaihtelevia juttuja hallissa. Vilppu on ollut oikeastaan kaikissa Raikun treeneissä jotenkin vähän löysä, ehkä yritän itse alitajuntaisesti sitä jotenkin hillitä, ehkä pitkä treeni (40min kentällä käytännössä yhteen menoon, sen mukaan miten itse tauotan) on vain liian pitkä vireen kannalta, ehkä kuuma alkukesäkin vaikutti. Toisaalta löysäkin ollessaan se on tehnyt sitkästi ja huolellisesti hommia ja saanut kehuja seuraamisesta, mikä on siis se liike missä tuo fleguisuus tuntuu omasta mielestäni eniten. Enemmän kyse on fiiliksestä kuin niinkään näkyvästä erosta.


Rally-tokossa ollaan käyty alo-tason ratareeneissä ja se on Vilpulle iisiä hommaa, lähinnä haasteena on koiran jatkuva hakeutuminen perusasentoon eli käännöksissä peppu uhkaavasti laskee. Kylteissä ei sinällään ole mitään treenattavaa muuta kuin hienosäätöä, mutta allekirjoittaneen pitäisi opetella rauhoittamaan oma tahti ja keskittymään edessä oleviin tehtäviin. Jos jään jumittamaan kesken askeleen niin Vilppu taatusti ehtii istahtaa. Luulen kuitenkin että tämä on laji jossa päästään ensi vuonna kisaamaan.

Tokossa ollaan käyty pari kertaa harkkaamassa mm. luoksetuloja, merkinkiertoja ja kaukoja. Ollaan myös tehty paikkikset tokotunneilla. Taas on käynyt erittäin selväksi, että Vilppu tarvitsee superselvät ohjeet ja ihan täydellisen treenikuplan päästäkseen yli toisten koirien läsnäolosta. Jos vaikka mennään kentälle vähän sinnepäin hallinnassa tai jätän Vilpun tauolle oman onnensa nojaan (ilman käy siihen -käskyä tmv) sen ajan kun juttelen kouluttajan kanssa, kyttääminen ja kirahtelu toisille koirille alkaa saman tien. Sitten taas sillä ei ole mitään ongelmaa tulla seuruussa paikkikseen kahden metrin päähän vieraasta koirasta, pitää perusasennossa keskittynyttä kontaktia ja tehdä liinanmitan päässä rento ja rauhallinen paikkamakuu. Vilppua ei vaan voi tippaakaan jättää ratkomaan tilanteita yksin, mutta onpa kuitenkin kiva että siltä näinkin vakaa treenimoodi ylipäätänsä löytyy.



SPL Seinäjoen treeneissä ollaan tehty tottista. Heillä on huikean hieno, iso nurmikenttä peltojen keskellä ja onpas siellä ollutkin mukava treenata aurinkoisena kesänä. Keskiviikkotreeneissä meitä on käynyt pieni mutta mahtavan kiva porukka - mut ja pikkuaussie otettiin ihanasti mukaan ja Lennikin on ollut enemmän kuin tervetullut treenaamaan. Ollaan saatu hyvin kulutettua kolme tuntia neljän koiran reeniin ja usein tulee juteltua enemmän kuin oikeasti treenattua. Vilppu on kuitenkin tehnyt mm. paljon seuruuta, hyppytekniikkaa ja hyppynoutoa, noutoja, jääviä ja BH-paikkista. Se on ollut kentällä ihan eri tavalla auki mulle ja tehnyt supermakeita seuruupätkiä, siihen on ulkona saatu vähän poweria. Pääasiassa treenataan yksi koira kerrallaan mutta paikkikset koirahäiriön kanssa eikä se ole ollut mikään ongelma, mihin olen supertyytyväinen.

Vaikka treenit ovat itseohjautuvat, ollaan saatu lukuisia huikean hyviä vinkkejä ja vertaistukea kokeneilta sakemanni-ihmisiltä ja valoa todellakin on tunnelin päässä aina keskiviikon jälkeen. Tällaisessa porukassa olisi ilo treenata pidempäänkin kuin yksi kesä. Kun itse on "hitusen" taipuvainen ylianalysointiin ja säätämiseen, on ollut mahtavaa treenata porukassa jossa ei turhia murehdita, suunnitella ja analysoida vaan mennään ja tehdään. Ja toisaalta kun monella on aika haastavat ja täpäkät koirat joiden kanssa hallinnan eteen on joutunut tekemään työtä, on heillä Vilpunkin suhteen ihan eri tavalla ymmärrystä ja konkreettisia vinkkejä kuin jossain toisessa paikassa. Sakemanni-ihmisten maailmaan ja kentälle mahtuu ääntä, kiihkeitä koiria ja vaikka niitä räjähdyksiäkin, ja kun mun ei tarvitse niitä jännittää ja miettiä että mitä ne muut nyt ajattelee jos mun koira rähjää, niin eipäs se sitten rähjääkään. Vilppu esitteli tuolla arkikurssilla kaikki pahimmat puolensa ja oli nyt sitten kesäkuun treeneissä oikeastaan poikkeuksetta hyvässä mielentilassa. Toivotaan saman jatkuvan elokuussakin nyt pidemmän treenitauon jälkeen.


"Taito poika!"

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kun haluaisi harrastaa kaikkea


Huippukivat treenikuvat Seinäjoelta ottanut Teemu Korpela, kiitos!

Kun ensimmäisen kerran otin Vilpun kasvattajaan yhteyttä, muistan kirjoittaneeni sähköpostiin haluavani harrastaa mahdollisen tulevan aussieni kanssa aksaa, tokoa ja rally-tokoa. Kirjoitin myös, että näyttelyt, pk-lajit ja paimennus ei kiinnosta. Kuinkas sitten kävikään... Aksaa, tokoa ja vähän rally-tokoakin tehdään kyllä, mutta sen lisäksi en malttaisi odottaa hakumetsään pääsyä ja kesälle on sovittu jo uusia paimennustreenejäkin. Sen lisäksi koko ajan tekisi mieli kokeilla jotain uutta, puuhata vielä jotain enemmän ja harrastaa yhä useampana iltana.

Ek kiinnostaa ja sen osia olen alkanut Vilpulle jo vähän opettaakin. Metsäjälkeä pitäisi päästä tekemään, ja sitä mejää ainakin Lennin kanssa. Nenälajeista vielä noseworkkauskin huvittaisi hirveästi. Doboa alkaisin harrastella heti, jos se pallo mahtuisi Jyväskylässä johonkin. Koiratanssi on ajatuksen tasolla kiinnostellut jo pitkään, se voisi olla Vilpulle tosi sopiva laji. Juoksuhommia ollaan aloiteltu. Mitähän vielä? Vepe tai noutajien rodunomaiset sentään ei innosta, eikä ne näyttelyt nyt vieläkään.

Etenkin nyt kun on kesä, valoisat illat, superhyvä sää ja auto käytössä, niin ei mitään muuta tekisikään mieli kuin hitokseen koiraharrastuksia. Kaikenmaailman leirit ja koulutukset siellä, täällä ja tuolla houkuttavat älyttömästi. Vähintään joka päivä pitäisi päästä harrastamaan, edes jotakin pientä.


Haasteena on vain se, että resurssit kuitenkin ovat rajalliset ja sekä koira että ohjaaja jaksaa vain tietyn määrän treenejä viikossa ja kuussa. Koiraharrastusbudjettini on vuokran jälkeen suurin yksittäinen kuukausittainen menoeräni ennen omia ruokiakin, mutta sekään ei mitenkään riitä kaikkeen mitä tekisi mieli tehdä (riittääkö kyllä mikään...). Viime aikoina olen pohdiskellut meidän lajivalikoimaa, vuodenkiertoa ja treenimääriä, peilannut niitä tavoitteisiin ja pohtinut, onko tilanne ihan järkevä vai pitäisikö tehdä muutoksia. Pohdinnan tuloksia ei ole vielä saatavilla, kun tilanne kesän osalta on vähän poikkeuksellinen siinä mielessä että aksaa tai hakua ei tosiaan Pohjanmaalla tehdä, mutta syksyä ajatellen alustavaa karsintaa on jo tehty. Kai.

Mutta päällimmäisenä fiiliksenä on ollut, että niitä rajallisia resursseja ja jaksamista pitäisi keskittää vähän paremmin pariin lajiin sen sijaan, että yritettäisiin harrastella vähän kaikkea. Tämä etenkin talvikaudella, kun sitä autoa ei ole ja yleensä omat energialevelit ovat vähän matalammalla. 

Sen olen nimittäin itsestäni havainnut, että vaikka kuinka pelkään ja jännitän kisaamista, mun on aika vaikea motivoitua treenaamaan asioita  järkevästi ilman mitattavia tavoitteita. Lähinnä siis kisa-/koetavoitteita, edes pitkällä  tähtäimellä. En varmastikaan harrastaisi tokoa jos ajattelisin, etten koskaan mene kokeisiin. Kaikista vähiten aksaa aion harrastaa huvin ja urheilun vuoksi, kyllä se vaatii edes teoreettisen mahdollisuuden kisata säännöllisesti (oli se sitten 3 tai 30 kertaa vuodessa) ja edetä harrastuksessa. Paimennusta nyt voi tehdä jonkun kerran kesässä ja nenäjuttuja puuhata paljonkin ihan koiran aktivoinnin vuoksi, mutta säännöllisiin, maksullisiin treeneihin sitoutuminen vaatii kyllä multa sen että tavoite on mitattava, tuloskeskeinenkin. Mielenkiintoista kyllä, koska en koe että muuten olisin kovinkaan tuloskeskeinen ihminen.

Lennin kanssa on ollut vähän vaikea motivoitua harrastamaan tosissaan, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Mutta tyyppi on hyvä humputtelemaan ja osaa hienon pyörähdyksen.


Pohdinta lähti edistymään siitä, kun pari viikonloppua sitten kisattiin agilityn SM-kisat ja tänä viikonloppuna MM-karsinnat. Seurasin livestreamia tiukasti tietokoneen ääressä niin kuin monena vuonna aiemminkin. Aika usein tuli ajateltua, että olisinpa munkin koira joskus tuolla! Pääsisipä kokemaan sen ison kisan fiiliksen oman koiran kanssa. Vielä joskus.

Agilityssa SM-kvaalit ovat varsin kohtuulliset ja mukana on monenlaista treenaajaa monenlaisen koiran kanssa (joskin terävin kärki on jo todella terävä), mikä on hirveän hieno juttu. Vaikka arvokisoihin osallistuminen on ihan mahdollinen tavoite aika tavalliselle harrastelijallekin, vaatinee se vuoden varrella kuitenkin paljon onnistumisia, aika paljon kisaamista, ja kovasti laadukasta  treeniä. Lajipriorisointia ei välttämättä kaikilta, onhan noita koiria jotka kisaavat SM-tasolla ties kuinka monessa lajissa, mutta multa kyllä.

Vilpun kanssa aksa jäi vähän paitsioon jo ennen muuttoa ja siellä paitsiossa se on nyt viihtynyt. Vilppu on teknisesti hyvällä mallilla kyllä, mutta silti silkkaa esteosaamisharkkaa tarvitaan vielä runsaasti puhumattakaan vireenhallintatreenistä, muusta hallintatreenistä, ratatreenistä, irtoamistreenistä... Ja on kieltämättä vähän kurjaa aksata jos joutuu jännittämään, että sattuuko joku nyt törmäämään ovesta koira edellä kun Vilppu on mulla irti. Mitä vähemmän aksaa treenaa, sitä vähemmän sitä kyllä kaipaakaan. Siksi on tullut mietittyä, onko agility mun ja Vilpun laji nyt kumminkaan - tällä hetkellä. Maksaahan se, ja hallille raahautuminen vaatii aikaa ja vähän viitsimistäkin etenkin talvikaudella, kun pitää kävellä tunti suuntaansa ja hallikin on kylmä ja niin edelleen. Ja kaikki se raha, aika ja viitsiminen on sitten kyllä muilta lajeilta pois.

Ihan hyvin osaan olla paikkamakuussa t. Vilppu


Toko, tuo mokoma lurjus, on vallannut aksalta tilaa huomattavasti enemmän kuin olin ajatellut. Toko on kivaa. Se on myös aika vaikeaa, mutta siinä edistymisen näkee konkreettisesti joskus hyvin lyhyessäkin ajassa. Tokossa on hyvin treenimahdollisuuksia ja sitä on helppo tehdä yksinkin. Tällä hetkellä mun ja Vilpun keskipitkän ajan päätavoitteet ovat kyllä tokossa. Koevalmis se ei siinäkään lajissa ole vielä pitkään aikaan, koska paikkis, mutta näen jo sieluni silmin sen päivän, kun päästään tokokokeeseen. Se on aika varmasti tulossa.

Sieluni silmin en vielä näe sitä päivää, että ollaan pk-kokeessa. Sekin voi olla tulossa, mutta kyllähän hakukin vaatii huomattavasti enemmän vaivannäköä kuin mitä mulla on ollut antaa. Osioita on kuitenkin kolme ja tottistakin pitäisi muistaa tehdä ihan tokosta erillään. Periaatteessa treenataan tavoitteellisesti, koska en näe että muuten voi tällaista lajia treenata, mutta tavoitteet ne vähän elävät ja ovat vielä aika kaukana tulevaisuudessa. Enemmän siellä toivotaan toivotaan -alueella.

Ajattelin nyt kuitenkin ottaa syys-joulukuulle itsenäisen treenioikeuden aksahallille, jotta voin käydä omassa rauhassa tekemässä päivisin treenejä, ja katsoa miltä tuntuu. Jos tulee ennemmin lähdettyä tekemään tokoa niin katsotaan varmaan aksaharrastusta ehkä vuoden päästä uudestaan. Silloinkin Vilppu on vasta kaksi ja puoli, ja fiilis voi olla ihan eri.

Nuoren koiran kanssa parasta on kyllä se, kun ehtii vähän tutkailla ja mietiskellä, kokeilla kaikenlaista, löytää vaikka niitä uusia lempilajeja. Vilpun kanssa tilanne on siitä helppo että se tykkää tehdä kaikkea, sillä ei ole mitään motivaatio-ongelmia minkään lajin kanssa. Vaan kukapa olisi puolitoista vuotta sitten uskonut, että mun ja Vilpun ykköslaji tulee olemaan toko! En minä ainakaan. Vielä kun saisi harrastaa koirien kanssa kokopäiväisesti!


maanantai 25. kesäkuuta 2018

Juhannuskuulumisia


Juhannusta vietettiin viime vuoden tapaan Kontiolahdella vanhempieni luona. Mulla alkoi nimittäin loma!! Seuraavan kerran töihin tarvitsee palata elokuussa, eli ehdin hyvin viettämään aikaa sekä Jyväskylässä että täällä Joensuussa ja treenaamaan toivottavasti kaikkia mahdollisia lajeja. Tai kunhan nyt ainakin hakumetsään pääsee.

Itä-Suomessa juhannussää on ollut ihan kohtuullinen, vettä tullut lähinnä iltaisin ja öisin, perjantaikin oli ihan aurinkoinen ja kaunis. Ei nyt lämmin, mutta ulkoilua varten mitä mukavin sää. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kyllä arvostan näitä Kontiolahden huikeita kangasmetsiä ja satoja kilometrejä lenkkeilyreittejä; ei paljon tarvitse törmäillä muihin. Viime kesänä käytiin Patvinsuolla juhannusretkellä (katsokaa miten pieni Vilppu on ollut!) mutta tänä vuonna ei lähdetty lähikulmia kauemmaksi. Hyvä näinkin, oikein rentouttava juhannus ollut ja ihan parasta, kun edessä on pitkä pitkä loma.


Retkeilemään pääsee tosiaan ihan tästä takapihaltakin; Kontiolahdelle pykättiin viime vuonna Kontionpolut-reitistö, joka koostuu viidestä erimittaisesta rengasreitistä, Uurosta Kolille menevästä Kolinpolusta (63 km) ja yhdysreiteistä. Nämä ovat ihan mielettömän hyvin merkittyjä reittejä kävelijöille, polkujuoksijoille ja maastopyöräilijöille vaihtelevissa maastoissa - jos sattuu liikkumaan täälläpäin, kannattaa käydä testaamassa! Niin hauskoja reitit eivät ole, että varta vasten kovin paljon kauempaa lähtisin ja jos maastoa yhtään tuntee, niin polkujahan kulkee noissa metsissä ihan sikin sokin eikä mitään reittimerkintöjä tarvitse, mutta luulisin että reitistö on ainakin vähän innostanut ihmisiä luontoon. Reitit ovat kaikki kaksisuuntaisia ja valinnanvaraa löytyy viiden kilometrin Salpalinja Trailista 60 km Jaama Trailiin eli koluta saa niin paljon kuin jaksaa. Koiran kanssa liikkuessa tosin saa olla tarkkaavainen maastopyöräilijöiden varalta, helpossa maastossa liikkuvat nopeasti kuin tuuli ja pitävät suunnilleen yhtä vähän ääntä.

Treenihommien puolesta olen hyödyntänyt kanssa-asujat ja alkanut opettaa Vilpulle hakuun ilmaisua. Siitähän piti tulla haukkuva, mutta koska tällä hetkellä en saa sitä itse haukkumaan missään positiivisessa mielentilassa (intoa, turhaumaa ym. se ei hauku käytännössä koskaan) enkä oikeastaan halua edes vahvistaa äänenkäyttöä, lähdetään nyt liikkeelle rullailmaisulla. Haukkuääni Vilpulla olisi kyllä vahva, kantava ja luulen että sillä riittäisi itsenäisyys hyvinkin haukkuilmaisuun, mutta se on myös ilmiömäisen nopeasti ketjuttanut rullan idean. Ollaan tehty parin päivän ajan pari settiä päivässä pelkkää ilmaisua irtorullalla ja idea Vilpulla on jo erittäinkin selkeänä mielessä. Nyt pidennellään matkaa ja yleistetään, uskon että ilmaisu saadaan vietyä maastoonkin nopeasti kunhan nyt ensin päästäisiin sinne maastoon asti :D Toivottavasti ensi viikolla jo!


lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kyrkösjärven kierros



Käytiin tosiaan pari viikkoa sitten kiertämässä tämä paikallinen tekoallas, Kyrkösjärvi. Reitin pituudeksi oli vuoroin ilmoitettu 15,5 km ja vuoroin 18,9 km. Noin puolessa välin reittiä oli pieni silta ja sen vieressä ilmoitus "reitti suljettu tilapäisesti" sekä kartta, joka ohjeisti tuon kolme kilometriä matkaa pidentävälle kiertoreitille. Koska reitti näytti minusta hyvinkin avoimelta, päätin kulkea siitä eikä mitään ongelmia tullutkaan. Hyvä että lähdin, siellä kiertotie olisi ollut osin isohkon autotien reunaa.

Kyrkösjärvi on itsessään on hieno, mutta suurin osa reitistä oli kyllä kuolettavan tylsää. Kilometritolkulla sai kulkea piikkisuoran rantavallin päällä soratiellä ja vain pieni osa reitistä kulki metsässä. Kyrkösjärven kierros on ehkä enemmän tarkoitettu pyöräilijöille, joten leveän ja tasaisen tien ymmärtää, mutta tylsäähän sitä on kävellä. 

Kaiken kaikkiaan kierrokseen taisi mennä nelisen tuntia. Uitin koirat kolmessa neljässä kohdassa, Vilppukin ui niin reippaasti, ja syötiin eväitä ja pidettiin vähän taukoa joskus kahdentoista kilometrin kohdalla (minkä jälkeen Lenni alkoikin sitten ontua, mutta jaksoi köpötellä hitaasti autolle saakka). Matkan varrelle osui myös superkiva hiekkapohjainen ranta, joka ei kuitenkaan ole yleinen uimaranta, ja siten sopi erityisesti Vilpun uintiharjoittelupaikaksi hyvin.

Aika rauhassa sai olla, koiria ei tainnut tulla vastaan ensimmäistäkään, pyöräilijöitä tosiaan jonkun verran. Hyvä sää sattui, ei liian kuuma mutta silti aurinkoinen ja sees.

Tekisi älyttömästi mieli retkeillä enemmänkin! Tuo 16 km on sellainen matka, että hirveän paljon pidempää ei päivämatkana ilman kunnollista ruoanlaittotaukoa jaksa, mutta luonnossa tekisi kuitenkin mieli viettää pidemmän aikaa kerrallaan. Toiveissa onkin, että ehtisin kesälomalla jonnekin yhden yön minivaellukselle Pohjois-Karjalassa. Jos jollain on antaa reittiehdotuksia, otan mielelläni vastaan! Vähän olen katsellut Taitajan taivalta tai Paimenpojan polkua, ja reittejähän tuolla suunnilla piisaa. 






maanantai 11. kesäkuuta 2018

Oppia saksanpaimenpiireistä


Treenikuvat ottanut Aija T.

Ollaan viimeisen kuukauden ajan kulutettu perjantai-illat Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston arkitapakurssilla, johon sisältyi teoria ja kolme käytännön treeniä. Kurssia piti pitkän linjan pk-harrastaja, jolla oli sakemanneja ja boksereita, ja apuopettajana oli vähän lyhyemmän linjan sakemanni-ihminen. Kurssilla meitä oli kaksi rotikkaa, kaksi nuorta sakemanniurosta ja Vilppu. Suurimman osan kanssa oltiin samassa veneessä eli haasteena ohitustilanteet tai yleisemmin toiset koirat, mutta lisäksi useammalla oli ongelmana liikkuvien kohteiden, kuten autojen tai pyörien, jahtaaminen.

Olin etukäteen vähän pelännyt, mitä kurssista oikein tulee ja saanko yhtään toteuttamiskelpoista vinkkiä, mutta olin päättänyt että tunnen itse koirani parhaiten ja jos ei muuta, niin otetaan käytännön kerrat hyvänä häiriötreeninä. Siihen nähden sain kyllä näistä kurssikerroista asiaa irti. Quick fixiä Vilpun räjähtelyongelmiin ei voi mulle kokeneinkaan pk-ihminen antaa, mutta sain uusia näkökulmia omiin ja myös toisten koirakoiden ongelmakohtiin ja niihin työkaluihin, joita voi miettiä käyttävänsä kussakin tilanteessa. 

Ensimmäisellä kerralla kouluttaja halusi nähdä koirat yksittelen leikkimässä. Leikin Vilpun kanssa vetoleikkiä ehkä puoli minuuttia, kun kouluttaja ilmoitti, että tässä on koira jonka kanssa harrastetaan paljon ja jolla ei varmaan ole mitään muuta ongelmaa kuin ne toiset koirat. Sitten tehtiin pareittain muutama setti ohitusharjoituksia ja saatiin esille isoin ongelma meidän ongelman sisällä eli mun jännittäminen. Kireää ohjaajaa seuraa kireä koira, jolle ohjaaja ei anna koiralle mitään ymmärrettävää palautetta suuntaan tai toiseen sen paremmin kuin selviä toimintaohjeitakaan, joten kiihkeä ja teräväkin koira tekee sitä minkä arvelee olevan paras vaihtoehto eli rähjää.

Toisella kerralla olin merkittävästi rennompi itse, tietenkin, kun kyseessä ei ollut enää uusi kouluttaja, uusi paikka tai uudet treenikaverit. Vähemmän yllättäen Vilppu oli kuin eri koira. Välillä se keräsi liian pitkiksi venähtäneistä harjoituksista painetta, mitä meille ei oikeastaan ole aiemmin näin selvästi käynyt, ja paineistuttuaan ei olisi halunnut pitää yllä kontaktia, vaan meni sijaistoiminnoille ja tulkitsi kaikki käskyt vihjeeksi mennä maahan. Sain Vilpun kuitenkin hyvin rentoutettua ja avattua, kun - kappas kummaa - rentouduin itse ja kehuin ja palkkasin sitä vapautuneemmin. Eikä mitään täydellistä kuppi nurin -tilannetta tullut kertaakaan vaikka häiriökoirat olivat sanalla sanoen haastavia, mikä on aina askel eteenpäin.

Kolmannella kerralla Vilppu oli hirveän taitava. Se haukkui vähän ei-millekään autosta päästyään, mutta ryhtyi sitten hommiin, ja teki äärimmäisen hyvin hommia sekä jo tutummaksi tulleiden että ihan uusien treenikavereiden ja häiriökoirien läsnäollessa. Nyt se ei myöskään paineistunut sen paremmin kuin räjähtänytkään kertaakaan. Kouluttajan kanssa todettiin lopuksi se, mikä jo ensimmäisellä kerralla havaittiin ja mistä kirjoitinkin viimeksi. Ongelma ei ole tekniikassa, eikä ongelma ole harjoittelun puutteessa, eikä koirassa, vaan tunnetiloissa ja ihan etenkin mun tunnetiloissa. Teknisesti en ole ihan tomppeli koirankouluttaja eikä Vilppu ensinkään tomppeli koira, mutta elävän ja tuntevan eläimen kanssa tekniikka ei vaan riitä. Ja jos vieras ihminen voi lukea mun kehonkielestä, että nyt, tällä etäisyydellä tai tällaisessa tilanteessa, alkaa jännittää, niin aivan taatusti paimenkoira lukee sen myös.


Täytyy sanoa, että osittain kurssilla saadut neuvot ja tarjotut koulutustekniikat olivat kyllä sellaisia, joita en halua omalle koiralleni käyttää. Vilppuhan on sen tyyppinen koira, että sille jos alkaa kovasti sanomaan, niin se sanoo entistä kovemmin takaisin. Jos mä alan ohitustilanteissa ärähtelemään sille, niin se on sama kuin heittäisi lisää vettä kiukaalle. Toisaalta kurssilla oli pari sellaistakin koiraa, joita ei oltu ilmeisesti koskaan kielletty mistään, ja niille se ärähtäminen ja hihnasta nyppäisy riitti karsimaan ei-toivotun käytöksen suunnilleen kertalaakista. En koe että sekään tapa olisi ihan hirveän väärin, mutta Vilpulle se ei toimi ja sen pidemmälle en tuohon suuntaan ole valmis menemään.

Tästä huolimatta sain myös mm. kovasti noottia siitä, etten kehu Vilppua riittävästi ja riittävän iloisesti, ja tarkat ohjeet siitä miten sitä kannattaa silitellä, rapustella ja kiittää. Kouluttajat puhuivat kyllä fyysisistä korjauksista ja pakotteista, mutta paljon sitä enemmän hyvästä, aktiivisesta ja toimivasta suhteesta koiraan sekä tarkkasilmäisestä koiranlukutaidosta. Lähtökohtana kurssilla oli kuitenkin se, että päästään tilanteeseen jossa sekä koira että ihminen elävät arkea tyytyväisesti ja konfliktittomasti ja ymmärtävät toisiaan.

Posiitivinen vahvistaminen on mulle tärkeää ja se on metodi jota toki mieluiten käytän. En kuitenkaan usko että ihan kaikkea pystyy ihan kaikille koirille naksuttelemaankaan, niin että arjen kokonaisuudessa olisi jotain järkeä. Välillä esimerkiksi juuri positiiviseen vahvistamiseen perustuvia koirankoulutusryhmiä Facebookissa seuratessa mulle tulee olo, että yhdellä jos toisellakin voisi olla sanomista mun koiranpidosta. Kyllä mun koirilla on arjessa asioita, joita ei vaan saa tehdä ja niistä tulee saman tien palautetta. Sitten taas toisten porukoiden juttuja kuunnellessa tai lukiessa olen asettelemassa jos jonkinlaista kukkaa hattuuni. Mustavalkoisuus ja ääripääajattelut suuntaan ja toiseen tuntuvat tosi vaarallisilta, mieluiten kulkisin itse keskitiellä sen mukaan mikä nyt millekin koiralle sopii.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli kyllä kiinnostava, ihan hyödyllinenkin, ja laittoi ajattelemaan. Parasta toki se, että meille löytyi treenipaikka loppukesäksi. Mutta ehkä suurin take home -huomio oli se, että kaikenlaisia kouluttajia kannattaa munkin, valtakunnan pahimman jännittäjän, rohkeasti kokeilla. Juuri se pelottava 150 vuotta sakemanneja harrastanut äijä saattaa olla se, joka antaa jonkun ratkaisevan idean, joka jää kytemään ja siirtyy lopulta omannäköisenä toimintaan. Tai sitten voi olla, että ainoa oppi jostain treenistä on se, että näin en ainakaan halua koiraani kouluttaa eikä tästä ainakaan ole minun koiralleni hyötyä. Arvokasta tietoa sekin! Jokaiselta kouluttajalta voi varmaan oppia jotakin ja varmaan jokaisella kouluttajalla on myös niitä ideoita, jotka ovat - minun koiralleni, minun tilanteessani - huonoja. Kaikesta ei varmaan voi olla samaa mieltä, mutta ehkäpä jostain aina voi.

Vilppu on oppinut myös uimaan! 



Erityisen hyvä fiilis jäi muuten siitä, että kouluttajat olivat älyttömän mukavia ja kannustavia, kehuivat kovasti meidän koiria, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että oltaisiin paikalla jotenkin ylenkatsottavina. Kun esimerkiksi kysyin, että kehtaanko tulla jatkossa samojen sakemanni-ihmisten viikkotreeneihin kun meillä on näitä haasteita, niin vastaus oli: "Tietenkin kehtaat, en ymmärrä mistä puhut". Mulle on ollut, ja on edelleen, ihan supertärkeää, että yksikään mua ja Vilppua kouluttaneista ei ole suhtautunut meihin ja meidän ongelmaan ikävästi. Kertaakaan en ole saanut kuulla olevani huono koiranomistaja/-kouluttaja (vaikka ehkä joskus aihettakin olisi), vaan kommentit ovat aina joko olleet luokkaa onpas se terävä ja/tai sitten konkreettisia ja kivasti esitettyjä treenivinkkejä ja parannusehdotuksia omaan toimintaani.

Kurssilla sain kovastikin luottoa siihen, että hyvä tästä vielä tulee, isompiakin ongemia on, ja että pääsääntöisesti ollaan Vilpun kanssa edetty täysin oikealla polulla. Se on vielä tosi nuori koira ja tätä toisiin koiriin rumasti suhtautumista lukuun ottamatta ihan sairaan kiltti, helppo ja ihana. Vilpulla on mieletön määrä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia ja arjessa se on KAIKILTA muilta osin mitä mutkattomin. (Paitsi että se paukuttaa autossa ohikulkijoille, se on toinen mikä rasittaa.) Jos joku ongelma on kunkin koiran kanssa oltava, niin todellakin otan ihan mielelläni tämän ennemmin kuin terveyspulmat tai arkuuden tai täydellisen vietittömyyden tai...

(Toim. huom. Meillä on nyt kurssin jälkeen mennyt ihan tosi hyvin jo jokusen viikon. Arjen ohituksiin on löytynyt uusia työkaluja sekä treenaamiseen soveltuviin että ns. hätätilanteisiin. Vilppu tarjoaa riittävän helpoissa ohitustilanteissa mielellään seuraamista ja olen vahvistanut nyt aiempaa kovemmin tätä, vähän enemmän mutta hyvin tyynesti ja vähäeleisesti auttanut koiraa siihen, sen sijaan että yrittäisin vahvistaa nimenomaan neutraalia/positiivista suhtautumista toisiin koiriin (koska sellaista ei tällä hetkellä ole millään kohtuullisilla etäisyyksillä, ei sitä voi vahvistaa, vaikka sitä pitkään yritinkin). Vilpulla on selvästi tyynempi fiilis, kun sillä on joku selvä tehtävä ja jossa se saa sulkea toiset koirat kokonaan pois meidän kuplasta. Jos se räjähtää kuitenkin, niin siinäpähän sitten räjähtää, olen yrittänyt lopettaa senkin demonisoinnin. Omakin fiilis on jonkun verran muuttunut paitsi kurssin ja viimeaikaisten onnistumisten, myöskin Vilpun räjähtelyongelmatekstin julkaisemisen ja siihen tulleiden mukavien kommenttien jälkeen. Se teksti meni muuten heittämällä blogin luetuimmaksi, kiva että aihe kiinnostaa, niin minuakin.)

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Terveyspulmia pitkästä aikaa

Meillä on kyllä ollut tuuria matkassa, sillä Vilpun kanssa ei ole tähän ikään mennessä ollut tarvetta eläinlääkärille ja Lennikin on ollut pidemmän aikaa ihan hyvässä kunnossa kaikin puolin. Nyt sitten viikko sitten sunnuntaina Lenni alkoi ontua pidemmän lenkin, uinnin ja sen jälkeisen rehaamisen jälkeen toista etutassua erittäin voimakkaasti. Tassussa ei näkynyt mitään, varpaat ja anturat ym. olivat siistit, jotenkin jonkinsortin venähdys varmaan kyseessä. Pari päivää Lenni ontui selvästi etenkin levon jälkeen ja oikeastaan viime perjantai oli ensimmäinen päivä kun liike oli mun silmään puhdasta. Toivottavasti oli tosiaankin vaan remuamisesta johtuvaa eikä vielä merkki vanhuuden vaivoista tai jostain muusta toistuvasta. Ei punaturkki vielä muuten kovin vanhalta vielä tunnu.

Olen jo niin vanha että ainakin olen ansainnut hirveästi nakkeja t. Lenni
No, sitten sairastui Vilppu. Torstaina illalla huomasin sen repineen ja nuolleen karvoja pois vatsan alta, kivesten ympäriltä ja sisäreisistä, mutta siinä vaiheessa muuta epäilyttävää ei vielä näkynyt. Perjantaina kivekset olivat vähän kosketusarat, mutta suhteellisen normaalin näköiset eikä koira vaikuttanut kipeältä, liikkui mielellään yms. vaikka niitä nuoleskelin, joten jäin seurailemaan vielä tilannetta kotihoidolle.

Lauantaina taas kiveksiä ei olisi saanut vilkaistakaan ja kun onnistuin niin tekemään, näyttivät ne turvonneilta, jotenkin viruneilta ja erikoisen värisiltä. Vilppu oli yhtäkkiä tosi kipeä, ei halunnut tulla portaita alas eikä ylös ja selvästi vointi oli kurja. Soitin heti aamusta päivystävälle eläinlääkärille, joka on siis viikonloppuna täällä ainoa saatavilla oleva eläinlääkäri, ja hän lupasi soittaa takaisin kun ehtii katsomaan, oli kuulemma potilaita jonossa.

Pieni potilas

Ja sitä puheluahan sitten odotettiin sellaiset yli seitsemän tuntia...  Samalla päivystävällä on hoidettavana pieneläimet, tuotantoeläimet, hevoset ja kaikki, ja ilmeisesti "muutama" kiireellisempi tapaus oli ajanut Vilpun edelle.

Kyselin Seinäjoen puskaradio -Facebook-ryhmässäkin, pitääkö todella paikkaansa ettei kaupungissa ole päivystävää pieneläinklinikkaa joka olisi edes lauantaina päivällä auki. Ihmiset tulivat kertomaan, että Tampereella on. Välimatkaahan on siis yli 150 kilometriä. Keksin aika monta tilannetta, jossa sairastunut tai loukkaantunut koira kuolee, jos sen kanssa joutuu lähtemään 150 kilometrin päähän eläinlääkärille. Eikä Seinäjoki ole edes mikään ihan tuppukylä Suomen mittakaavassa, kai? Tokikaan meidän ongelma ei ollut sellainen etteikö se olisi voinut odottaa, mutta kylmää ajatella mitä tehdä jos jotain pahempaa sattuu joskus. Tilanne on sama myös ilta-aikaan - yksityiset näyttävät näin kesällä sulkevan arkisinkin viimeistään klo 17, usein jo paljon aikaisemmin. En varmaan koskaan pysty asumaan Jyväskylää pienemmässä kaupungissa, en kestä ajatusta ettei eläinlääkärille pääse kävelemällä seuraavaan kortteliin.

No, eläinlääkäri itsessään, kun sinne saakka päästiin, oli mukava ja hoiti kiireettömästi, vaikka selvästi olikin kiire ja aika monta juttua lautasella. Vilppu ei antanut koskea takapäähän ollenkaan eli ei toivoakaan että kiveksiä olisi päässyt katsomaan ilman rauhoitetta. Sen jälkeen ell tutki tilannetta, laittoi tipassa kortisonia ja kipulääkettä menemään ja totesi, että todennäköisesti kipu johtuu allergisesti reaktiosta itikoihin. Mahanalus oli täynnä pieniä punaisia pistojäljen näköisiä kohtia ja kuononkin päällä oli useampi samana/edellisenä päivänä noussut patti.

Lintubongari

Kortisoni kylläkään ei lähtenyt ihan toivotusti tehoamaan ja Vilppu oli vielä sunnuntaina päivällä aikamoisen kipeä, mutta onneksi iltaa kohden helpotti ja maanantaina tilanne vaikutti jo kohtuullisen normaalilta. Nyt Hipsu on virkeä ja kivekset sen verran tavallisen näköiset jo, että selvästi erottuu kivesten juuresta kohta, jossa on selkeä ihovaurio. Siitä nyt en osaa enää sanoa, johtuiko koko juttu oikeasti hyttysistä vai liekö Vilppua pistänyt joku muu, mikä aiheutti sitten laajemman allergisen vastareaktion kropassa. Epäilen ehkä itse jotain jälkimmäisen tyyppistä, koska se ihovaurio mikä jäljelle jäi on iso ja selvärajainen ja tuntuu oudolta, että itikat olisivat jossain kohdissa saaneet noinkin pahaa vahinkoa aikaan ja toisissa ei. Ja Vilppukin on selvinnyt varmaan jo useista kymmenistä hyttysenpistoista tänäkin kesänä ilman lähellekään tällaisia reaktiota tai esim. niin isoja patteja kuonossa/päässä mitä sille loppuviikosta nousi. Oli miten oli, toivotaan että saadaan Vetramilillä ja kortisonilla hoidettua homma nyt maaliin eikä tällainen toistu.

Kyllä asettuu muut ongelmat mittasuhteisiinsa kun koirat sairastaa, vaikka ei mistään sen vakavammasta ollut nytkään kyse. Toivottavasti näillä mennään taas jonkun aikaa...