lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kyrkösjärven kierros



Käytiin tosiaan pari viikkoa sitten kiertämässä tämä paikallinen tekoallas, Kyrkösjärvi. Reitin pituudeksi oli vuoroin ilmoitettu 15,5 km ja vuoroin 18,9 km. Noin puolessa välin reittiä oli pieni silta ja sen vieressä ilmoitus "reitti suljettu tilapäisesti" sekä kartta, joka ohjeisti tuon kolme kilometriä matkaa pidentävälle kiertoreitille. Koska reitti näytti minusta hyvinkin avoimelta, päätin kulkea siitä eikä mitään ongelmia tullutkaan. Hyvä että lähdin, siellä kiertotie olisi ollut osin isohkon autotien reunaa.

Kyrkösjärvi on itsessään on hieno, mutta suurin osa reitistä oli kyllä kuolettavan tylsää. Kilometritolkulla sai kulkea piikkisuoran rantavallin päällä soratiellä ja vain pieni osa reitistä kulki metsässä. Kyrkösjärven kierros on ehkä enemmän tarkoitettu pyöräilijöille, joten leveän ja tasaisen tien ymmärtää, mutta tylsäähän sitä on kävellä. 

Kaiken kaikkiaan kierrokseen taisi mennä nelisen tuntia. Uitin koirat kolmessa neljässä kohdassa, Vilppukin ui niin reippaasti, ja syötiin eväitä ja pidettiin vähän taukoa joskus kahdentoista kilometrin kohdalla (minkä jälkeen Lenni alkoikin sitten ontua, mutta jaksoi köpötellä hitaasti autolle saakka). Matkan varrelle osui myös superkiva hiekkapohjainen ranta, joka ei kuitenkaan ole yleinen uimaranta, ja siten sopi erityisesti Vilpun uintiharjoittelupaikaksi hyvin.

Aika rauhassa sai olla, koiria ei tainnut tulla vastaan ensimmäistäkään, pyöräilijöitä tosiaan jonkun verran. Hyvä sää sattui, ei liian kuuma mutta silti aurinkoinen ja sees.

Tekisi älyttömästi mieli retkeillä enemmänkin! Tuo 16 km on sellainen matka, että hirveän paljon pidempää ei päivämatkana ilman kunnollista ruoanlaittotaukoa jaksa, mutta luonnossa tekisi kuitenkin mieli viettää pidemmän aikaa kerrallaan. Toiveissa onkin, että ehtisin kesälomalla jonnekin yhden yön minivaellukselle Pohjois-Karjalassa. Jos jollain on antaa reittiehdotuksia, otan mielelläni vastaan! Vähän olen katsellut Taitajan taivalta tai Paimenpojan polkua, ja reittejähän tuolla suunnilla piisaa. 






maanantai 11. kesäkuuta 2018

Oppia saksanpaimenpiireistä


Treenikuvat ottanut Aija T.

Ollaan viimeisen kuukauden ajan kulutettu perjantai-illat Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston arkitapakurssilla, johon sisältyi teoria ja kolme käytännön treeniä. Kurssia piti pitkän linjan pk-harrastaja, jolla oli sakemanneja ja boksereita, ja apuopettajana oli vähän lyhyemmän linjan sakemanni-ihminen. Kurssilla meitä oli kaksi rotikkaa, kaksi nuorta sakemanniurosta ja Vilppu. Suurimman osan kanssa oltiin samassa veneessä eli haasteena ohitustilanteet tai yleisemmin toiset koirat, mutta lisäksi useammalla oli ongelmana liikkuvien kohteiden, kuten autojen tai pyörien, jahtaaminen.

Olin etukäteen vähän pelännyt, mitä kurssista oikein tulee ja saanko yhtään toteuttamiskelpoista vinkkiä, mutta olin päättänyt että tunnen itse koirani parhaiten ja jos ei muuta, niin otetaan käytännön kerrat hyvänä häiriötreeninä. Siihen nähden sain kyllä näistä kurssikerroista asiaa irti. Quick fixiä Vilpun räjähtelyongelmiin ei voi mulle kokeneinkaan pk-ihminen antaa, mutta sain uusia näkökulmia omiin ja myös toisten koirakoiden ongelmakohtiin ja niihin työkaluihin, joita voi miettiä käyttävänsä kussakin tilanteessa. 

Ensimmäisellä kerralla kouluttaja halusi nähdä koirat yksittelen leikkimässä. Leikin Vilpun kanssa vetoleikkiä ehkä puoli minuuttia, kun kouluttaja ilmoitti, että tässä on koira jonka kanssa harrastetaan paljon ja jolla ei varmaan ole mitään muuta ongelmaa kuin ne toiset koirat. Sitten tehtiin pareittain muutama setti ohitusharjoituksia ja saatiin esille isoin ongelma meidän ongelman sisällä eli mun jännittäminen. Kireää ohjaajaa seuraa kireä koira, jolle ohjaaja ei anna koiralle mitään ymmärrettävää palautetta suuntaan tai toiseen sen paremmin kuin selviä toimintaohjeitakaan, joten kiihkeä ja teräväkin koira tekee sitä minkä arvelee olevan paras vaihtoehto eli rähjää.

Toisella kerralla olin merkittävästi rennompi itse, tietenkin, kun kyseessä ei ollut enää uusi kouluttaja, uusi paikka tai uudet treenikaverit. Vähemmän yllättäen Vilppu oli kuin eri koira. Välillä se keräsi liian pitkiksi venähtäneistä harjoituksista painetta, mitä meille ei oikeastaan ole aiemmin näin selvästi käynyt, ja paineistuttuaan ei olisi halunnut pitää yllä kontaktia, vaan meni sijaistoiminnoille ja tulkitsi kaikki käskyt vihjeeksi mennä maahan. Sain Vilpun kuitenkin hyvin rentoutettua ja avattua, kun - kappas kummaa - rentouduin itse ja kehuin ja palkkasin sitä vapautuneemmin. Eikä mitään täydellistä kuppi nurin -tilannetta tullut kertaakaan vaikka häiriökoirat olivat sanalla sanoen haastavia, mikä on aina askel eteenpäin.

Kolmannella kerralla Vilppu oli hirveän taitava. Se haukkui vähän ei-millekään autosta päästyään, mutta ryhtyi sitten hommiin, ja teki äärimmäisen hyvin hommia sekä jo tutummaksi tulleiden että ihan uusien treenikavereiden ja häiriökoirien läsnäollessa. Nyt se ei myöskään paineistunut sen paremmin kuin räjähtänytkään kertaakaan. Kouluttajan kanssa todettiin lopuksi se, mikä jo ensimmäisellä kerralla havaittiin ja mistä kirjoitinkin viimeksi. Ongelma ei ole tekniikassa, eikä ongelma ole harjoittelun puutteessa, eikä koirassa, vaan tunnetiloissa ja ihan etenkin mun tunnetiloissa. Teknisesti en ole ihan tomppeli koirankouluttaja eikä Vilppu ensinkään tomppeli koira, mutta elävän ja tuntevan eläimen kanssa tekniikka ei vaan riitä. Ja jos vieras ihminen voi lukea mun kehonkielestä, että nyt, tällä etäisyydellä tai tällaisessa tilanteessa, alkaa jännittää, niin aivan taatusti paimenkoira lukee sen myös.


Täytyy sanoa, että osittain kurssilla saadut neuvot ja tarjotut koulutustekniikat olivat kyllä sellaisia, joita en halua omalle koiralleni käyttää. Vilppuhan on sen tyyppinen koira, että sille jos alkaa kovasti sanomaan, niin se sanoo entistä kovemmin takaisin. Jos mä alan ohitustilanteissa ärähtelemään sille, niin se on sama kuin heittäisi lisää vettä kiukaalle. Toisaalta kurssilla oli pari sellaistakin koiraa, joita ei oltu ilmeisesti koskaan kielletty mistään, ja niille se ärähtäminen ja hihnasta nyppäisy riitti karsimaan ei-toivotun käytöksen suunnilleen kertalaakista. En koe että sekään tapa olisi ihan hirveän väärin, mutta Vilpulle se ei toimi ja sen pidemmälle en tuohon suuntaan ole valmis menemään.

Tästä huolimatta sain myös mm. kovasti noottia siitä, etten kehu Vilppua riittävästi ja riittävän iloisesti, ja tarkat ohjeet siitä miten sitä kannattaa silitellä, rapustella ja kiittää. Kouluttajat puhuivat kyllä fyysisistä korjauksista ja pakotteista, mutta paljon sitä enemmän hyvästä, aktiivisesta ja toimivasta suhteesta koiraan sekä tarkkasilmäisestä koiranlukutaidosta. Lähtökohtana kurssilla oli kuitenkin se, että päästään tilanteeseen jossa sekä koira että ihminen elävät arkea tyytyväisesti ja konfliktittomasti ja ymmärtävät toisiaan.

Posiitivinen vahvistaminen on mulle tärkeää ja se on metodi jota toki mieluiten käytän. En kuitenkaan usko että ihan kaikkea pystyy ihan kaikille koirille naksuttelemaankaan, niin että arjen kokonaisuudessa olisi jotain järkeä. Välillä esimerkiksi juuri positiiviseen vahvistamiseen perustuvia koirankoulutusryhmiä Facebookissa seuratessa mulle tulee olo, että yhdellä jos toisellakin voisi olla sanomista mun koiranpidosta. Kyllä mun koirilla on arjessa asioita, joita ei vaan saa tehdä ja niistä tulee saman tien palautetta. Sitten taas toisten porukoiden juttuja kuunnellessa tai lukiessa olen asettelemassa jos jonkinlaista kukkaa hattuuni. Mustavalkoisuus ja ääripääajattelut suuntaan ja toiseen tuntuvat tosi vaarallisilta, mieluiten kulkisin itse keskitiellä sen mukaan mikä nyt millekin koiralle sopii.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli kyllä kiinnostava, ihan hyödyllinenkin, ja laittoi ajattelemaan. Parasta toki se, että meille löytyi treenipaikka loppukesäksi. Mutta ehkä suurin take home -huomio oli se, että kaikenlaisia kouluttajia kannattaa munkin, valtakunnan pahimman jännittäjän, rohkeasti kokeilla. Juuri se pelottava 150 vuotta sakemanneja harrastanut äijä saattaa olla se, joka antaa jonkun ratkaisevan idean, joka jää kytemään ja siirtyy lopulta omannäköisenä toimintaan. Tai sitten voi olla, että ainoa oppi jostain treenistä on se, että näin en ainakaan halua koiraani kouluttaa eikä tästä ainakaan ole minun koiralleni hyötyä. Arvokasta tietoa sekin! Jokaiselta kouluttajalta voi varmaan oppia jotakin ja varmaan jokaisella kouluttajalla on myös niitä ideoita, jotka ovat - minun koiralleni, minun tilanteessani - huonoja. Kaikesta ei varmaan voi olla samaa mieltä, mutta ehkäpä jostain aina voi.

Vilppu on oppinut myös uimaan! 



Erityisen hyvä fiilis jäi muuten siitä, että kouluttajat olivat älyttömän mukavia ja kannustavia, kehuivat kovasti meidän koiria, eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että oltaisiin paikalla jotenkin ylenkatsottavina. Kun esimerkiksi kysyin, että kehtaanko tulla jatkossa samojen sakemanni-ihmisten viikkotreeneihin kun meillä on näitä haasteita, niin vastaus oli: "Tietenkin kehtaat, en ymmärrä mistä puhut". Mulle on ollut, ja on edelleen, ihan supertärkeää, että yksikään mua ja Vilppua kouluttaneista ei ole suhtautunut meihin ja meidän ongelmaan ikävästi. Kertaakaan en ole saanut kuulla olevani huono koiranomistaja/-kouluttaja (vaikka ehkä joskus aihettakin olisi), vaan kommentit ovat aina joko olleet luokkaa onpas se terävä ja/tai sitten konkreettisia ja kivasti esitettyjä treenivinkkejä ja parannusehdotuksia omaan toimintaani.

Kurssilla sain kovastikin luottoa siihen, että hyvä tästä vielä tulee, isompiakin ongemia on, ja että pääsääntöisesti ollaan Vilpun kanssa edetty täysin oikealla polulla. Se on vielä tosi nuori koira ja tätä toisiin koiriin rumasti suhtautumista lukuun ottamatta ihan sairaan kiltti, helppo ja ihana. Vilpulla on mieletön määrä hyviä harrastuskoiran ominaisuuksia ja arjessa se on KAIKILTA muilta osin mitä mutkattomin. (Paitsi että se paukuttaa autossa ohikulkijoille, se on toinen mikä rasittaa.) Jos joku ongelma on kunkin koiran kanssa oltava, niin todellakin otan ihan mielelläni tämän ennemmin kuin terveyspulmat tai arkuuden tai täydellisen vietittömyyden tai...

(Toim. huom. Meillä on nyt kurssin jälkeen mennyt ihan tosi hyvin jo jokusen viikon. Arjen ohituksiin on löytynyt uusia työkaluja sekä treenaamiseen soveltuviin että ns. hätätilanteisiin. Vilppu tarjoaa riittävän helpoissa ohitustilanteissa mielellään seuraamista ja olen vahvistanut nyt aiempaa kovemmin tätä, vähän enemmän mutta hyvin tyynesti ja vähäeleisesti auttanut koiraa siihen, sen sijaan että yrittäisin vahvistaa nimenomaan neutraalia/positiivista suhtautumista toisiin koiriin (koska sellaista ei tällä hetkellä ole millään kohtuullisilla etäisyyksillä, ei sitä voi vahvistaa, vaikka sitä pitkään yritinkin). Vilpulla on selvästi tyynempi fiilis, kun sillä on joku selvä tehtävä ja jossa se saa sulkea toiset koirat kokonaan pois meidän kuplasta. Jos se räjähtää kuitenkin, niin siinäpähän sitten räjähtää, olen yrittänyt lopettaa senkin demonisoinnin. Omakin fiilis on jonkun verran muuttunut paitsi kurssin ja viimeaikaisten onnistumisten, myöskin Vilpun räjähtelyongelmatekstin julkaisemisen ja siihen tulleiden mukavien kommenttien jälkeen. Se teksti meni muuten heittämällä blogin luetuimmaksi, kiva että aihe kiinnostaa, niin minuakin.)

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Terveyspulmia pitkästä aikaa

Meillä on kyllä ollut tuuria matkassa, sillä Vilpun kanssa ei ole tähän ikään mennessä ollut tarvetta eläinlääkärille ja Lennikin on ollut pidemmän aikaa ihan hyvässä kunnossa kaikin puolin. Nyt sitten viikko sitten sunnuntaina Lenni alkoi ontua pidemmän lenkin, uinnin ja sen jälkeisen rehaamisen jälkeen toista etutassua erittäin voimakkaasti. Tassussa ei näkynyt mitään, varpaat ja anturat ym. olivat siistit, jotenkin jonkinsortin venähdys varmaan kyseessä. Pari päivää Lenni ontui selvästi etenkin levon jälkeen ja oikeastaan viime perjantai oli ensimmäinen päivä kun liike oli mun silmään puhdasta. Toivottavasti oli tosiaankin vaan remuamisesta johtuvaa eikä vielä merkki vanhuuden vaivoista tai jostain muusta toistuvasta. Ei punaturkki vielä muuten kovin vanhalta vielä tunnu.

Olen jo niin vanha että ainakin olen ansainnut hirveästi nakkeja t. Lenni
No, sitten sairastui Vilppu. Torstaina illalla huomasin sen repineen ja nuolleen karvoja pois vatsan alta, kivesten ympäriltä ja sisäreisistä, mutta siinä vaiheessa muuta epäilyttävää ei vielä näkynyt. Perjantaina kivekset olivat vähän kosketusarat, mutta suhteellisen normaalin näköiset eikä koira vaikuttanut kipeältä, liikkui mielellään yms. vaikka niitä nuoleskelin, joten jäin seurailemaan vielä tilannetta kotihoidolle.

Lauantaina taas kiveksiä ei olisi saanut vilkaistakaan ja kun onnistuin niin tekemään, näyttivät ne turvonneilta, jotenkin viruneilta ja erikoisen värisiltä. Vilppu oli yhtäkkiä tosi kipeä, ei halunnut tulla portaita alas eikä ylös ja selvästi vointi oli kurja. Soitin heti aamusta päivystävälle eläinlääkärille, joka on siis viikonloppuna täällä ainoa saatavilla oleva eläinlääkäri, ja hän lupasi soittaa takaisin kun ehtii katsomaan, oli kuulemma potilaita jonossa.

Pieni potilas

Ja sitä puheluahan sitten odotettiin sellaiset yli seitsemän tuntia...  Samalla päivystävällä on hoidettavana pieneläimet, tuotantoeläimet, hevoset ja kaikki, ja ilmeisesti "muutama" kiireellisempi tapaus oli ajanut Vilpun edelle.

Kyselin Seinäjoen puskaradio -Facebook-ryhmässäkin, pitääkö todella paikkaansa ettei kaupungissa ole päivystävää pieneläinklinikkaa joka olisi edes lauantaina päivällä auki. Ihmiset tulivat kertomaan, että Tampereella on. Välimatkaahan on siis yli 150 kilometriä. Keksin aika monta tilannetta, jossa sairastunut tai loukkaantunut koira kuolee, jos sen kanssa joutuu lähtemään 150 kilometrin päähän eläinlääkärille. Eikä Seinäjoki ole edes mikään ihan tuppukylä Suomen mittakaavassa, kai? Tokikaan meidän ongelma ei ollut sellainen etteikö se olisi voinut odottaa, mutta kylmää ajatella mitä tehdä jos jotain pahempaa sattuu joskus. Tilanne on sama myös ilta-aikaan - yksityiset näyttävät näin kesällä sulkevan arkisinkin viimeistään klo 17, usein jo paljon aikaisemmin. En varmaan koskaan pysty asumaan Jyväskylää pienemmässä kaupungissa, en kestä ajatusta ettei eläinlääkärille pääse kävelemällä seuraavaan kortteliin.

No, eläinlääkäri itsessään, kun sinne saakka päästiin, oli mukava ja hoiti kiireettömästi, vaikka selvästi olikin kiire ja aika monta juttua lautasella. Vilppu ei antanut koskea takapäähän ollenkaan eli ei toivoakaan että kiveksiä olisi päässyt katsomaan ilman rauhoitetta. Sen jälkeen ell tutki tilannetta, laittoi tipassa kortisonia ja kipulääkettä menemään ja totesi, että todennäköisesti kipu johtuu allergisesti reaktiosta itikoihin. Mahanalus oli täynnä pieniä punaisia pistojäljen näköisiä kohtia ja kuononkin päällä oli useampi samana/edellisenä päivänä noussut patti.

Lintubongari

Kortisoni kylläkään ei lähtenyt ihan toivotusti tehoamaan ja Vilppu oli vielä sunnuntaina päivällä aikamoisen kipeä, mutta onneksi iltaa kohden helpotti ja maanantaina tilanne vaikutti jo kohtuullisen normaalilta. Nyt Hipsu on virkeä ja kivekset sen verran tavallisen näköiset jo, että selvästi erottuu kivesten juuresta kohta, jossa on selkeä ihovaurio. Siitä nyt en osaa enää sanoa, johtuiko koko juttu oikeasti hyttysistä vai liekö Vilppua pistänyt joku muu, mikä aiheutti sitten laajemman allergisen vastareaktion kropassa. Epäilen ehkä itse jotain jälkimmäisen tyyppistä, koska se ihovaurio mikä jäljelle jäi on iso ja selvärajainen ja tuntuu oudolta, että itikat olisivat jossain kohdissa saaneet noinkin pahaa vahinkoa aikaan ja toisissa ei. Ja Vilppukin on selvinnyt varmaan jo useista kymmenistä hyttysenpistoista tänäkin kesänä ilman lähellekään tällaisia reaktiota tai esim. niin isoja patteja kuonossa/päässä mitä sille loppuviikosta nousi. Oli miten oli, toivotaan että saadaan Vetramilillä ja kortisonilla hoidettua homma nyt maaliin eikä tällainen toistu.

Kyllä asettuu muut ongelmat mittasuhteisiinsa kun koirat sairastaa, vaikka ei mistään sen vakavammasta ollut nytkään kyse. Toivottavasti näillä mennään taas jonkun aikaa...

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Vilppu ja Vilpun rähinäongelmat

Vilppu, tai varmaan aussiet ylipäätänsä, on lähtökohtaisesti huomattavasti reaktiivisempi kuin tolleri ja siten reaktiivisempi kuin mihin olen tottunut. Vilppua kiinnostaa ympäristö ihan eri tavalla kuin Lenniä on koskaan kiinnostanut. Lenni haistelee, Vilppu silmäilee: se katselee koko ajan ympärilleen ja reagoi enemmän ja isommin. Sillä nousee kierrokset nopeammin. Se on vietikkäämpi ja räväkämpi, ja se kiihtyy.

Vilppu ei ollut pikkupentuna ollenkaan kiinnostunut toisista koirista. Yritin olla tekemättä ohituksista mitään numeroa, kun siitä niin kovasti ympäri nettiä varoiteltiin, enkä siten myöskään juurikaan vahvistanut pennun nättiä käytöstä ohitustilanteissa. Tilanne kuitenkin vähän levisi käsiin, kun Vilppu täytti suunnilleen seitsemän-kahdeksan kuukautta ja sitä alkoikin kiihdyttää ja jännittää muu maailma. Se alkoi huutaa toisille koirille ja nostaa kierroksia niitä nähdessään sekä heittää kärrynpyörää hihnan päässä. Samaan aikaan se mörköili kaikkea muutakin kohtaan, mutta vaikka kuukausien saatossa turhimmat kiihkoilut jäivät pois, toisille koirille räjähtely jäi.

Aloitin toki asian työstämisen saman tien, ja alusta saakka ollaan treenattu pääasiassa LAT-tekniikalla ja vastaehdollistettu. Välillä homma on mennyt eteenpäin ja välillä taakse. Tällä hetkellä Vilppu ei viitsi reagoida enää outoihinkaan ohikulkeviin ihmisiin (humalaiset, huutavat lapset, rullaluistelijat...) mutta toisille koirille se räjähtelee edelleen niiden koosta tai muusta ominaisuuksista huolimatta. Myöskään mulle puhumista kesken lenkin se ei juuri kestä ja jos ollaan pysähdytty johonkin muutamaa minuuttia pidemmäksi aikaa, Vilppu ottaa tontin vahtimisen heti hoitaakseen.

Täytyy sanoa, että epäonnistumisen tunne on välillä tosi kova. Virheitä olen ihan taatusti tehnytkin. Olen varmasti vahvistanut Vilpun reaktiivista käytöstä reagoimalla itse etenkin silloin kun se oli vielä mörköiässä, olen käyttäytynyt epäjohdonmukaisesti ja ollut koiralle joskus epäreilukin.

Samaan aikaan olen kuitenkin tehnyt ihan älyttömästi töitä. Vilppua on sosiaalistettu paljon, se on kulkenut ihan joka paikassa mukana. Se ei ole koskaan tervehtinyt vieraita koiria hihnassa, mutta sillä on koko ajan ollut tuttuja juoksukavereita, eikä se ole koskaan saanut negatiivisia kokemuksia toisista koirista. Olen vahvistanut kontaktia tuhansia kertoja, käynyt sitkeästi kentällä ja harrastanut. Ihan rehellisesti voin sanoa, että näillä resursseilla olen tehnyt aika lailla kaikkeni. Yrityksen puutteesta mua ei ainakaan pääse syyttämään, ja jos nyt voisin aloittaa pennun kanssa alusta, niin en tekisi mitään merkittävästi toisin.

© Aija Tanskanen


Voi olla, että olisin saanut tehtyä mistä tahansa koirasta jonkinlaisen kiihkopyörteen. Voi olla, että Vilppu olisi kenen tahansa muun koirana täysin mutkaton koirakansalainen. Voi myös olla että olisin onnistunut jonkun toisen koiran kanssa paremmin, tai että Vilpulla olisi samoja haasteita paljon osaavammissakin käsissä. Sitä ei saa koskaan tietää ja siksipä sitä on turha miettiä. Mutta toki turhauttaa, että vaikka minkä muun asian pystyn opettamaan Vilpulle treenissä tai kahdessa, niin toisten koirien kaunista ohittamista en ole osannut opettaa sille sadoilla ja taas sadoilla toistoilla.

Tilanne on myös se, etten ole aiheeseen liittyen enää pitkään aikaan lukenut tai kuullut mitään sellaista mitä en jo tiedä. Teen teknisesti kaiken oikein, tietääkseni. Silti mitään konkreettista edistymistä tai suurta läpimurtoa ei vain tapahdu. Onko tulkittava, ettei tämä menetelmä toimi minun koiralleni, vai kannattaako jatkaa sitkeästi harjoituksia ja uskoa, että se on oikea tie?  Neuvoja ja koulutusmetodejahan piisaa laidasta laitaan, kaikilla varmasti koulutettu toimivia koiria, mutta on vain yksi Vilppu ja pitäisi tietää mikä sille on paras. Mihinkään menetelmähyppelyynkään en kuitenkaan halua lähteä.

Kävin joskus loppuvuodesta ohitusluennolla ja sain kuulla, että ohitusharjoittelu on puolet tunnetta ja puolet tekniikkaa. Jos tekniikka on hallussa, niin sittenhän se mitä multa puuttuu on tunne. Siinäpä sitä sitten ollaan. Jos päällimmäiset mielessä pyörivät tunteet ovat turhautuminen, epäonnistuminen, häpeä ja stressi koiran stressistä, niin mitä jää jäljelle? Yritän kaivella ohitustilanteisiin itsevarmuutta ja rentoutta, mutta eipä niitä aina vain löydy. Silloin on yleensä ollut parempi vaihtoehto mennä äkkiä kotiin ja kokeilla myöhemmin uudelleen.

Toki aika usein ajattelen vain, että kyllä se siitä. Vilppu on todella nuori ja elää aika kiihdyttävässä ympäristössä. Ehkä se ei vaan kykene hillitsemään vielä itseään. Ehkä joskus kahden ikävuoden jälkeen yhtäkkiä helpottaa ja kun se on neljä tai viisi, voin huvittuneena muistella miten stressaantunut tästä olin.

Ja siis tällä hetkellä meillä menee ihan hyvin. Otetaan etäisyyttä sen mukaan mitä tarvitsee eikä mitään rähjäystilanteita satu läheskään päivittäin tai edes viikottain. Silti toisen koiran kauniisti ohittaminen kävelytiellä (ilman että  esim. imutan Vilppua mukana) on vielä mahdoton ajatus. Toki toivon ja odotan sitä päivää, että voin käydä lenkillä "ihan normaalisti". Selviän kyllä, jos sitä päivää ei lähiaikoina tai koskaan tule. En oletakaan että Vilpusta tulee koira, jota voi ulkoiluttaa pikkusormella tai mitään ajattelematta; voi olla mun pitää aina huomata asiat sitä ennen kuitatakseni ne tai että sen tarvitsee olla käskyn alla ohituksissa hamaan loppuun saakka. Mutta toki kun on (kisa)tavoitteitakin, niin toivoisihan sitä, että jossain vaiheessa voin luottaa siihen että koira on hallinnassa tilanteessa kuin tilanteessa eikä räjähtele kaikkiin ilmansuuntiin säännöllisin väliajoin.

Pystyn kuitenkin tekemään kaupan pihassa tottista t. Vilppu

Olen parhaillani Saksanpaimenkoiraliiton Seinäjoen alaosaston kurssilla, jossa työstetään ohitus- ja muita ongelmia vähän erilaisilla menetelmillä kuin mitä olen aiemmin käyttänyt. Kahden kerran jälkeen en voi sanoa oppineeni varsinaisesti mitään uutta, lähinnä saanut vahvistusta ajatuksille joita mulla jo oli. Vilppu on tehnyt treeneissä nousujohteisesti töitä, mutta kirjoitan kurssista erikseen sen päätyttyä. Välillä Vilppu on täällä Seinäjoella ollut myös lenkeillä aivan huipputaitava, välillä ihan hirveä. Uskon että stressitasojen laskulla rauhallisemman ympäristön myötä on ollut asiaan vaikutusta ja odotan mielenkiinnolla, millainen tilanne on elokuun lopulla. Silloin ollaan treenattu ohituksia kutakuinkin se vuosi. Nyt viime aikoina on tuntunut että ohitusongelmat voivat ratketa suunnilleen minä päivänsä hyvänsä, niin kovasti me molemmat selvästi yritetään ja harjoituksia on uskaltanut vaikeuttaa merkittävästi. Mutta hyvien päivien vastapainoksi on tosiaan niitä ihan karseita lenkkejä, jolloin Vilppu kiehuu jo etäisistäkin ärsykkeistä ja purkaa ottamalla mua jalasta kiinni. Pitää nöyränä.

Se täytyy kyllä vielä sanoa, että erityisen tärkeäksi koen, että olen koko tämän ajan käynyt Vilpun kanssa treeneissä. Vaikka en tällä hetkellä uskalla sitä pitää muiden kuin ihan täysin tuttujen koirien seurassa irti kentällä, ollaan treeneissä saatu rakenneltua kuplaa jossa on vain minä ja koira. Välillä kupla rakoilee ja välillä se räjähtää tuhannen säpäleiksi. Välillä se kestää koko tunnin mittaisen tokotreenin. Kun Vilppu on töissä, se on sitten ihan oikeasti töissä ja sitä asiaa arvostan aivan järjettömästi. Toivon, ja uskonkin, että jossain vaiheessa se pystyy yleistämään vastaanottavaisen ja yhteistyöhön kykenevän treenimoodin vaikeisiinkin tilanteisiin arjessa.

Olen kirjoittanut tätä tekstiä pitkin vuotta aina silloin tällöin, kun ohitusongelmat ovat pyörineet erityisen sitkeästi päässä. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki se julkaistakin. Toivottavasti voin vuoden tai parin päästä, jos/kun nämä haasteet ovat jo mennyttä elämää, tulla kertomaan lisää siitä mikä meille toimi tai ei toiminut. Tässä on ei nyt lähtötilanne, mutta keskeneräinen tilanne. Otan kyllä edelleen vastaan vinkkejä, jos jollain lukijalla niitä on antaa. Ei niistä koskaan haittaakaan ole!

maanantai 21. toukokuuta 2018

Kyrkösjärven luontopolulla

Viime viikonloppu kulutettiin tutkimalla Kyrkösjärven aluetta. Kyseessä on ilmeisesti tulvasuojelua varten rakennettu tekojärvi, jonka lähimaastoissa kulkee kilometrikaupalla vaikka mitä reittejä. Järven ympäri pääsee kiertämään ja matkaa sille reitille tulee joku reilu 15 km, ajattelin että käydään sen ensi viikonloppuna jos sää suinkin sallii. Lyhyempiäkin lenkkejä on tarjolla, uimarantaa ja koirien uittamiseen sopivia poukamia, useampia laavuja ja pari lintutorniakin. 

Sunnuntaina käytiin kuitenkin testaamassa Kyrkösjärven luontopolku, jonka pääsee kiertämään vajaan 4 km tai reilu 6 km mittaisena. Koska jätin auton yli parin kilsan päähän lähtöpisteestä luullessani ettei lähemmäs saa ajaa ja koska olin supernälkäinen jo heti perille saavuttuani eikä mitään syötäväksi kelpaavaa tokikaan ollut mukana, käytiin nyt vain tuo lyhyempi reitti. Täytynee palata vielä jossain vaiheessa kesää kiertämään pidempikin, sen verran kivaa aluetta kyllä oli. Mukavan vaihtelevaa maastoa erilaisine metsätyyppeineen, pari upeaa isoa siirtolohkaretta, ei ketään missään ja kunnolla metsää ympärillä. Jyväskylän luontopoluista osa on vähän turhan lähellä kaiken maailman menoa ja meininkiä ja vaikka tämäkin polku pikkuisen matkaa kulki koko järven kiertävän leveämmän tien laitaa, niin rauhassa sai olla eikä tarvinnut kuunnella liikenteen melua.


Täytyy kyllä vaan todeta että luonto on ihan uskomattoman kaunis tähän aikaan vuodesta! Vaikka oli pilvinen päivä, metsä mustikanvarpuineen oli niin kirkkaan vihreä että hyvä kun ei silmiin sattunut. Oli niin ihana lenkkeillä ja nauttia linnunlaulusta. Koirat pääsivät pari kertaa uimaan, Vilppukin otti reippaana poikana ensimmäiset uimavetonsa järvessä. Ehkä se vielä joskus oppii oikean tekniikankin... Uinnin päälle oli kiva hepuloida ja möyriä kanervikossa. Yhteensä meillä vierähtikin matkalla melkein neljä tuntia, mutta varmaan kaksi niistä leikittiin uimaleikkejä ja ehkä se kaksi käveltiin. Polku ei kuitenkaan ollut vaikeakulkuinen vaikka vauhti olikin hidas, ainoastaan ihan alussa oli jyrkkä kipuaminen kallion päälle (tätä en muuten ensin bongannut ja mentiin pidemmän matkaa harhaan, kannattaa pitää silmät auki hyvin merkatullakin reitillä).

Henkilön Lenni & Vilppu (@lenniandvilppu) jakama julkaisu

Ainoat miinukset omituisista muovisista pitkospuista, joita oli ilmeisesti ihan lähiaikoina vaihdettu puisten tilalle osassa polkua, sekä ihan saatanallisesta määrästä hyttysiä! Oon jo monta vuotta kehunut olevani immuuni itikoille, sillä en ole moneen kesään kokenut että ne ihan hirveästi häiritsisivät enkä saa pistoistakaan mitään sen kummempia kutinoita. Nyt viimeiset neljä päivää olen kuitenkin ollut ihan hätää kärsimässä aamusta iltaan näiden kanssa, lentelevät myös todella sitkeästi koirien ympärillä. En tiedä onko immuniteetti kärsinyt vai onko itikoita nyt vain erityisen paljon, mutta toivottavasti koko kesää ei ole tällaista. Muuten voi olla että joutuu hyttysmyrkkyostoksille pitkästä pitkästä aikaa.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Ensivaikutelmat Etelä-Pohjanmaasta




 Kolme viikkoa eli peräti neljäsosa työsopparia täällä Seinäjoella takana, ihan hullua miten nopeasti aika menee! Olen kyllä edelleen tosi innoissani tästä duunista, on niin kiva päästä tekemään oman alan hommia, tapaamaan inspiroivia ihmisiä ja oppimaan uutta. Työ on varsin itsenäistä ja täysin aivoilla tehtävää eli päivät menee koneella istuen, minkä takia onkin illalla erityisen kiva sitten lenkkeillä ja treenata. Hyvä että on koirat!

Muutto tuossa vapun tienoilla oli aika rankka, mä en ollut koko talvena kipeänä mutta sairastuin juuri ennen vappua ja olin kyllä todella kovassa ja sitkeässä flunssassa useamman viikon. Siihen kun kombotti muuton, uuden kokopäivätyön, vikat päälle kaatuvat opintodeadlinet, isot muutokset ihmissuhderintamalla ja viikon jatkuneet vesisateet niin kyllä oli jaksaminen hivenen koetuksella. Onneksi tuon paimennusviikonlopun jälkeen lähdin paranemaan, kun pääsi asettumaan aloilleen tänne Seinäjoelle ja nyt kolme viikkoa myöhemmin olo alkaa viimein olla normaali. Vieläkään ei juoksemaan ole uskaltanut, mutta ehkäpä ensi viikolla jo.
 
Ollaan koirien kanssa viihdytty tosi hyvin. Mulla on kiva kämppä, pieni piha ja koirille jopa kokonainen oma huone, jossa saavat olla yksin ollessaan. Vilppu vahti pari ensimmäistä päivää aika kovasti, mutta nyt se on jo rauhoittunut ja antaa naapureidenkin elää elämäänsä. Alue ja talo on kyllä todella rauhallinen, ei täällä paljon vahdittavaa olisikaan. Koirat, Vilppu etenkin, ovat tuntuneet aika rennoilta muutenkin. Jos Jyväskylässä tuli joka lenkki suunnilleen kymmenen koirakkoa vastaan, niin täällä tuskin nähdään viittä useampaa koirallista kulkijaa päivässä. Tällä on selvästi ollut vaikutusta Vilpun yleiseen fiilikseen ja se on ollut vielä vaivattomampi arjessa kuin normaalisti. Luulen että sille sopii rutiinit ja tällainen tasaisesti eteenpäin puksuttava elämä hyvin.



Treenattukin ollaan; Vilppu on kerran viikossa päässyt ohjattuihin treeneihin ja tehnyt ihan kivasti hommia. Ollaan käyty kokeilemassa rally-tokoa ja oli niin hauskaa, että pidetään varmaan se nyt kesän ajan päälajina mitä ryhmätreeniin tulee, mutta kirjoittelen treeneistä vielä myöhemmin lisää. Lisäksi ollaan jonkun verran tokoiltu keskenämme tuossa lähikentällä ja tehty paljon pohjatyötä esineruutuun.

Vilppu kävi tällä viikolla rokotuksilla ja painoi 17,5 kg. Todella hoikkahan se on, mutta ell kehui tyypin olevan hyvässä kunnossa. Vaihdoin sille kuitenkin ruoan nyt vähän energiapitoisempaan, toivotaan että jotain tarttuu. Mulla on koirat aina olleet hoikkia ja hyvä niin, mutta Vilppu on kyllä vähän laiha omaan käteen. Ostin myös pitkästä aikaa reilummin raakaa pakkaseen niin saa sitä kaveriksi.


Hyvin on siis mennyt. Täällä on paljon huippukivoja lenkkireittejä, älyttömästi fasaaneja, kaikki tarpeellinen lähellä ja kun sääkin on suosinut, niin mikäs tässä on ollut ollessa. Viikonloppu kulutettiin Kyrkösjärven aluetta tutkiskellessa, huomenna takaisin työn pariin. Eipä tässä ole kuin kuukausi juhannukseenkaan!

maanantai 7. toukokuuta 2018

Paimennusviikonloppu

Kuvat otti Aija Tanskanen ja Linda Siekkinen, kiitos!

Viime viikonloppuna päästiin Empathica's-porukalla treenaamaan paimennusta! Muutettiin siis jo vappuna koirien kanssa Seinäjoelle, mutta jouduin ajelemaan maanantaista läsnäolopakollista kouluseminaaria varten Jyväskylään ja siinä samalla päästiin sitten viettämään viikonloppu paimennuksen parissa Keski-Suomessa. Lauantaina oli treenissä viisi koiraa ja sunnuntaina kuusi, eli kyllähän tuota useampi tunti vierähti tilalla - mutta mikäs siinä, hyvässä seurassa ja säässä! Paloin jopa sunnuntaina naamasta, on nämä ekat lämpimät päivät hurjia.

Tehtiin molempina päivinä kaksi settiä lampailla, vähän pidempi ja toinen ihan lyhyt. Paimennettavana oli kolme lambia ja aitauksena pienehkö suorakaide. Vilppua (eikä muitakaan aloittelevia ausseja) ei tarvinnyt sytytellä kyllä yhtään, se oli välittömästi menossa joskin enemmän saalisvietillä kuin mitään muuta. Mä olin tietysti itse ihan sormi suussa, kun en tiennyt mitä tehdään ja miten ja miksi, mutta meidän kouluttaja otti sitten multa onneksi koiran ja mulle jäi hommaksi lähinnä Vilpun suullinen käskyttäminen ja lampaiden kanssa kävely. Pääsin hetken päästä itse liinankin perään, mutta vaikealta kyllä tuntui! Oman itsensä ja koiran handlaamisen lisäksi huomioon kun pitää ottaa vielä ne lambitkin, niin kyllä oli liikaa liikkuvia osia mulle.


Viikonloppuna ehdittiin treenaamaan vähän suuntia, pysähdyksiä seis/maahan, hakukaarelle lähtöä ja suoraan ajamista. Koirien oppimiskyky kyllä hämmästytti, vaikka meillä oli paljon aloittelevia koiria niin kaikki menivät huimasti eteenpäin ihan parilla treenillä. Vilppu vastasi ihan sairaan hyvin treeniin, olin siitä tosi ylpeä! Lähtötilanne oli siis se, että tyyppi yritti hampaat naksuen ja silmät pyörien jahdata lampaita, heitti liinan päässä volttia ja kyttäsi rumasti tilan apukoira-bortsua (jota oli muuten niin siistiä päästä näkemään hommissa). Sunnuntaina päästiin jo tekemään pari rauhallista pätkää ajoa ja tosi hyviä stoppeja, ja Vilppu oli täysin eri moodissa. Se teki töitä häntä alhaalla, ei vilkaissut apukoiraa päinkään, ohitti sen oma-aloitteisesti väistäen ahtaissa väleissä porteilla, ei piipannut jatkuvasti ja kuunteli ohjeita. Ei nyt mistään oikeasta paimennuksesta tokikaan pääse vielä pitkään aikaan puhumaan ja varmaan menisi vielä jonkin aikaa, ettei se ehtiessään yrittäisi räjäyttää lampaita kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ero oli ihan huikea yhtä kaikki. Treenin päätteeksi sunnuntaina käytiin kahdeksan koiran kanssa porukalla jäähkällä, ja vaikka koirista oli neljä Vilpulle vieraita, pystyttiin kävelemään ihan normaalisti rinnakkain yhdessä eikä Viipu pöhissyt kenellekään kertaakaan. Joko se oli henkisesti ihan poikki tai sitten paimennus teki sille vaan tosi hyvää; todennäköisesti vähän molempia.

Vilppu sai kehuja koulutettavuudesta ja osoitti selvästi jotain taipumuksia, mutta sille joutui olemaan aika tiukka, toki ihan koiraystävällisin metodein. Vilpun tyyppiselle koiralle nämä kiihdyttävät jutut täytyy tehdä vain napakan hallinnan kautta, muuten tulee huutoa ja hammasta ja ylikierroksia. Vilppu tsemppasi kyllä hurjasti ja ihan itsehillinnän, vireen kontrolloinnin ja hallinnan rakentamisen kannalta oli äärettömän hyödyllistä treeniä. Täytyy yrittää päästä tässä kesäkaudella paimeneen toistekin - oli sen verran mielenkiintoista settiä vaikka ei tästä meille vakituista harrastusta tule, ei riitä resurssit millään. Kiva oli nähdä miten luonnollista ja palkitsevaa lampaiden kanssa toimiminen kaikille meidän aussieille on.


Kaikkensa antanut pieni paimen

Liinan hallinta osoittautui vaikeaksi

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Rentoa vai liian rentoa tokoa

Että osaakin olla mielentila-asiat vaikeita! Toko on taas ollut paikoin superkivaa ja paikoin supervaikeaa, mikä on jättänyt yleiseksi fiilikseksi treeneistä hitusen sellaisen nojoo-olon.

Vilppu on nyt useamman viikon tehnyt suhteellisen hyvää treeniä, vaikka kentällä on ollut joka kerta yksi tai useampi ihan uusi treenikaveri. Täysin ilman purkauksia ei olla selvitty, mutta sellaista hallitsematonta ja päälle jäävää haukkukohtausta ei ole pitkään aikaan tullut ja Vilppu on pystynyt esim. katselemaan vierasta koiraa ja samalla makoilemaan ja syömään namppaa (vrt. välttää kireänä vilkaisemasta päin ja räjähtää, jos sattuukin vilkaisemaan). Tähän olen ollut tyytyväinen; yleisfiilis on molemmilla treeneissä nykyään jo selvästi rennompi ja jos tulee joku tilanne, niin pystytään se hyvässä yhteisymmärryksessä purkamaan.

Vilppu ja Freya
Samaan aikaan on kuitenkin lievästi murehdittanut yleinen löysäily liikkeissä, johon tarvittaisiin energiaa ja tehoa. Tällä hetkellä esim. kapulan pito on Vilpun selvästi vahvin liike, koska se ei vaadi koiralta mitään henkisiä tai fyysisiä ponnisteluja ja työn jälki on aina tasalaatuista. Vimsu tekee teknisesti supertarkkaa työtä ja jos sitä pitäisi tokokoirana kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi huolellinen. Seuraa huolellisesti, tekee jäävät huolellisesti, kiertää huolellisesti merkin jne. Sellainen tunteen palo näistä kaikista vaan puuttuu! Kyllä se vauhtiliikkeet tekee laukalla, mutta ei läheskään niin ripeästi kuin pystyisi, eikä sillä tunnu olevan sellaista hinkua hommiin mistä tykkäisin ja mihin on Lennin kanssa tottunut. Sitten taas Vilppu kuitenkin palkkautuu hyvin, se on ahne ja leikkii, jahtaa ja taistelee hyvin, mutta kuten edellisessä tokojaarittelussa kerroin niin palkkaus ei aina kanna niihin liikkeisiin kuitenkaan.Yleensä Vilppu jaksaa tehdä älyttömän hienoa työtä jonkun 20-30 minuuttia ja sitten jää vähän hitaaksi (ja siis ei treenata koko tuntia tietenkään, mutta taukoineen päivineen näin).

Viimeksi tokossa esimerkiksi yritettiin rakentaa asennetta seuruuseen niin, että kesken seuruun ohjaaja tekee nopean 360 astetta oikealle ja jatkaa sitten suoraan, tavoitteena se että koira skarppaa ja tajuaa että palkka tulee kun ottaa ohjaajan kiinni. Vilpun asenne oli lähinnä se, että "enpä ehtinyt, ei voi mitään" ja se otti mut kiinni sitten suoralla jos jaksoi. Toki oltiin tähän mennessä tehty jo se 45 minuuttia töitä, mutta vähän kyllä yritystä puuttui sekä koiralta että ohjaajalta.


Täytyy vieläkin enemmän nyt keskittyä siihen palkkaukseen ja etsiä niitä juttuja, joita Vilppu oikeasti haluaa ja millä saan sen ja oman fiiliksen kattoon. Se on vaan niin kiltti että sitä on jotenkin vaikea hetsata esim. leluun, jota se ei kuitenkaan heti saa. Kuukauden takaiset palkkauspohdinnat siis edelleen hyvin pinnalla. Käytännössä Vilpun vireenkesto ei vaan ole vielä riittävällä tasolla ja se tekee pääasiassa parempaa treeniä kaikkialla muualla kuin hallilla, jossa treenimäärät ovat totta kai suuremmat kuin omatoimitreeneissä. Tämä on näkynyt nyt viime aikoina myös aksassa, jossa vire laskee jossain vaiheessa varsin radikaalisti ja toistojen määrän kanssa saa olla varovainen. 

Toisaalta olen nimenomaan ollut aika varovainen nostamaan virettä hirveästi, ettei se purkautuisi sitten räjähtelynä, kun välillä Vilppu on tuntunut niin kireältä jo ilmankin. Aksakoutsi oli sitä mieltä että Vilppu voisi osata purkaa työntekoon, jos virettä lähdettäisiin vähän nostamaan, ja että se voisi helpottaakin noita kireyksiä. Tokokoutsin näkemys taas oli se, että virettä sopii nostaa senkin uhalla että esim. ääntelyä alkaa tulla. Vilppu on sen tyyppinen koira että sen kanssa saa kyllä paketin taas kasaan, kun laittaa vaan, mutta lisää tehoja tarvitaan tekemiseen lievemilmiöistä huolimatta. No, aksa jää nyt tauolle, mutta tutkiskellaan tokon puolella tätä mahdollisuutta kesän aikana.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Muutto Seinäjoelle

Tämän kuun lopussa pakataan kimpsut ja kampsut ja muutetaan koirien kanssa Seinäjoelle! Kesäksi tosin vain - sain harkkapaikan Seinäjoelta ja oon siellä hommissa näillä näkymin touko-kesäkuun ja elokuun, heinäkuussa tiettävästi koko pulju lomailee. Ihan mahtavaa päästä mielenkiintoisiin oman alan hommiin täysin uudessa ympäristössä! Vähän toki jännittääkin, mä kun en tunne ketään koko kaupungista ja kävin siellä ensimmäisen kerran ikinä kuun alussa työhaastattelussa. Toivottavasti löydetään hyvät lenkkimestat ja saadaan viriteltyä jotain treenikuvioitakin.

Muutan vähän syrjempään, ja tuun asumaan ensimmäistä kertaa elämässäni rivitalossa! Kämppä on (kuvien perusteella, mutta kuitenkin) tosi kiva isohko rivitaloasunto kahdessa kerroksessa, sauna ja kaikki, ja luulen että tullaan viihtymään siellä erittäin hyvin. Voihan se toki vähän autio olla minimikalusteilla ja -tavaralla, mutta onneksi on koirat niin ei tarvitse yksin tyhjässä kämpässä asustella. Ihan lähellä näyttäisi olevan rauhallisia lenkkimaastoja ja lähestulkoon takapihalta lähtee viiden kilsan purtsi - otetaan tavoitteeksi, että kesän lopuksi se menee ongelmitta juosten...

Viime heinäkuussa

Harrastukset nyt varmasti jää vähän paitsioon. Haun jäämien pois viikkokalenterista vähän harmittaa, mutta jospa edes joitain treenejä saisi Jyväskylässä poiketessa alle. Syys- ja lokakuu on varmaan vielä ihan potentiaalisia treenikuukausia niin ehkä päästään tällä kaudella kuitenkin jonkun verran hakuilemaankin. Tokovalkkaan löytyi kesäksi tuuraaja eli paikkaa ei tarvitse antaa pois, mutta tämän jakson aksaryhmä nyt menee valitettavasti sivu suun. Vilppu on tosin ollut vähän tuhma viime aikoina aksatreeneissä, eli ehkä tauko voi tulla hyväänkin saumaan. Syksyllä sekin on toivottavasti jo vanhempi ja viisaampi.

Olen vähän katsellut Seinäjoelta seuroja/treeniporukoita/koirakouluja ja näyttäisi siltä että tokoa tai edes jotain arkitokotyyppistä päästään varmasti tekemään, vähintään kurssin tai parin muodossa. Laittelen vielä lisää sähköposteja, mutta toki sitoutumista vähän rajoittaa tämä lyhykäinen ajanjakso ja se, etten kovin mielelläni maksaisi isoja summia jäsenmaksuja alueelle, johon en aika varmasti jää. Eiköhän kesästä kuitenkin ihan hyvä treeninkin puolesta tule, ja jos harrastukset väheneekin niin ainakin suunnitelmissa on ulkoilla senkin edestä.

Muita Seinäjoki-suunnitelmia:
  • canicross-juttujen aloittelu
  • paikallisten luontopolkujen koluaminen
  • esineruututreeniä
  • tokoa! ylempienkin luokkien liikkeet tarkasteluun
  • uimista (koirille)

torstai 5. huhtikuuta 2018

Pääsiäisloma ja palkkauspohdintoja

Pääsiäistä edeltävänä maanantaina tokossa mietittiin meidän tärkeimpiä kehityskohteita tällä hetkellä. Vilpulle kirjasin ylös paikkiksen, häiriöt, liikkeiden välit ja seuruun. Viimeisimpään kaipaan korkeampaa virettä ja enemmän asennetta, muiden osalta haasteena on vireenhallinta ja hallinta nyt ylipäänsä. Ajauduttiin sitten miettimään pitkät pätkät palkkaamisen anatomiaa ja tuli taas todettua, että tekemistä on vielä sen kanssa, että osaisin palkata koiraa niin kuin se haluaa tulla palkatuksi.

Tuli sanomista siitä, että en ole henkisesti oikein läsnä palkkausprosessissa ja taktiikka on liian usein mallia patukka tai nakki suuhun. Ruokapalkan Vilppu saa yleensä lähinnä suoraan suuhun tai maahan -> voisin opettaa sen esim. hyppäämään käteen tai antaa saalistaa ruokaa mieluummin. Leikitän Vilppua nykyään aika paljon treenissä ja Vilppu kyllä taistelee kovaa ja palkkautuu siitä, mutta voisi palkkautua vielä enemmän, jos antaisin sen tuntea itsensä vähän vahvemmaksi. Nyt leikki on vähän fyysistä mun puolelta mutta toisaalta en samaan aikaan juurikaan kehu Vimsua -> ennemmin mun osalta kevyempää leikkiä, koira saa voittaa ja sitten tarjotella lelua uudelleen, niin että se on itse aktiivinen eikä vain roiku patukassa. Äänellä ja kehuilla pitää samalla tehdä selväksi, että Vilppu on maailman hienoin koira! Palkkausprosessin kesto tässä vaiheessa saisi olla suunnilleen sama kuin suorituksen kesto eli jos treenaan pitkää seuraamispätkää, niin palkkaus on pitkä myös - saalistamista, vetoleikkiä yms. niin että keskityn koiraan ja leikkiin. Vähän (paljon) lisää heittäytymistä ja tunnetta siis peliin mun osalta.

Palkan ja sitä edeltävän tehtävän mielentilan välillä on erinomaisen tärkeä linkki, josta on pidettävä huolta. Koiran pitää haluta palkkaa tosi kovasti -> haluaa tosi kovasti toteuttaa tehtävät -> oikea mielentila. Kun palkkaus on kunnossa eli koira palkkautuu hyvin, sen pitäisi näkyä myös liikkeen suorituksessa ja hyvässä mielentilassa. Jos ei näy, niin täytyy tehdä muutoksia (palkkaukseen, treenin sujuvuuteen, siirtymiin palkasta tehtävään ja takaisin). Vilppu esimerkiksi ehtii aika pahasti löpsähtämään, jos vetoleikin jälkeen pyydän sitä irrottamaan, tungen patukan taskuun, pyydän koiran perusasentoon ja lähden siitä seuraamiseen. Palkan aikaansaama hyvä fiilis ei näy enää suorituksessa. Parempi vaihoehto tällä hetkellä on varastaa Vilpulta lelu ja samoilla hetseillä pyytää se nopeasti hommiin, tai nostattaa vielä sosiaalisesti jos pitää pyytää irrotus lelusta. Ero oli ihan huikea, sai taas tuntea olonsa tyhmäksi kun ei näitäkään asioita tajua ellei niistä joku erikseen kerro.

Palkkaa siis asenteesta ja asennetta palkkaukseen!


Asenteen toisena puolena on sitten se hallinta, mihin liittyen meillä on hommat täysin kesken. Vilppu on siinä mielessä etevä poika ettei se koskaan varastele missään vauhtiliikkeissä tai esimerkiksi kapuloille ja kuuntelee mua kyllä huomattavasti tarkemmalla korvalla kuin vaikkapa Lenni. Mutta sitten sillä on taipumus räjähdellä toisille koirille, jolloin hallinta ei vaan riitä. Pitäisi päästä treenaamaan ihan älytön määrä vieraissa paikoissa ja vieraiden treenikavereiden kanssa, mutta kynnys lähteä uusiin tilanteisiin on tosi korkea silloin kun tietää niiden olevan koiralle näin vaikeita. Treenaamatta tilanne ei kuitenkaan helpotu, ja koska nyt jo tietää että paikkis on se viimeinen asia jota treenataan kuntoon sitten, kun Vilppu on muilta osin ollut koevalmis jo pitkään, ei auta kuin ottaa lusikka käteen tässä vaiheessa. Koirahäiriöiden lisäksi tarvitsee hyödyntää kaikki muutkin mahdolliset häiriöt, kaupanpihat ja parkkikset, ja asenteen on alusta saakka oltava se, että sellaista vaihtoehtoa kuin paikkiksesta nouseminen ilman lupaa ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Samaan aikaan kuin työstetään hallintaa riittävälle tasolle, täytyy mun alkaa ottaa rohkeasti askelia kohti ylempien luokkien liikkeiden opettamista. Teknisesti Vilppu on niin noheva ettei sen kanssa ole mitään järkeä hinkata alon liikkeitä ja yllättää se jossain hamassa tulevaisuudessa uusilla jutuilla. Voin hyvin alkaa tehdä osia haastavista liikkeistä ja mennä elämässä eteenpäin, vaikka alokasluokankaan korkkaus ei ole vielä horisontissa näkyvissä. Hommaahan tokossa riittää.




Pääsiäisenä käytiin Itä-Suomessa. Bussi oli torstai-iltana aivan tupaten täynnä ja omien lisäksi kyydissä oli vielä kolmas koira ja kissakin. Matka sujui kuitenkin ongelmitta, Vilppukin käyttäytyi salonkikelpoisesti, vaikka oon joka kerta ennen näitä pitkiä bussimatkoja jännittänyt vastaavaa tilannetta älyttömästi. Siihen nähden että viime syksynä Vilppu alkoi bussissa pöhistä heti, jos joku esim. jäi katsomaan sitä käytävällä ohi kulkiessaan, rennosti kiepillä mun jaloissa makoillut teini yllätti kyllä positiivisesti! Lenni sai taas monta uutta ihailijaa ja rapsutuksia.

Perillä syötiin hyvin, ulkoiltiin ja käytiin sukuloimassa. Mitään ihmeitä ei kahdessa päivässä tokikaan ehditty mutta kiva oli käydä. Vilppu oli jostain syystä tosi väsyneen oloinen, liekö matkustaminen kuitenkin ottanut henkisesti voimille. Toisaalta käytiin torstaina ennen lähtöä treenimässä pari tuntia (teki muuten hienon ruudun ilman apuja) ja lenkillä Aijan ja Stiinan teini- ja vanhuskoirien kanssa toiset pari tuntia, ehkä sekin painoi. Vastaantuleville koirille Vilppu jaksoi kyllä Joensuussa huutaa jo kaukaa ja triggeröityi paljon helpommin kuin täällä kaupungin ärsykevilinässä, vaikka olin odottanut päinvastaista. Oli miten oli, muuten pojat olivat oikein kiltisti ja paluumatkakin meni unisissa tunnelmissa. Toivottavasti seuraavan kerran pääsen kuitenkin jo ajelemaan omalla autolla.