keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Nopeita nousuja ja nopeita laskuja

Olen aloittanut ties kuinka monta tekstiä Vilpun haasteiden, niiden kanssa työskentelyn ja nykytilanteen perkaamiseksi, mutta en ole oikein osannut jäsennellä ajatuksenvirtaa itsekään. Itselleni tyypillisesti olen kuluttanut vähintään yhtä paljon aikaa miettimiseen kuin koiran konkreettiseen kouluttamiseen, mikä ei ole ihan vähän sekään, ja siksi mietteitä on paljon. Lopputulemia ei niinkään, mutta haluaisin viimeinkin julkaista jotain, jotta voisin myöhemmin palata tämänhetkiseen tilanteeseen. Ja toisaalta siksikin, että vaikka kaikki, mitä esimerkiksi kesän harrastuskatsaukseen kirjoitin, oli ehdottomasti ja tietenkin totta, ei se kuitenkaan missään nimessä ollut koko totuus.

Vilppu on koira, jonka kanssa elämä on aika usein nopeita nousuja ja nopeita laskuja. Ehkä sen kanssa ei ole viime aikoina tarvinnut laskeutua ihan yhtä alas kuin aiemmin, mutta olen minä tänäkin kesänä joutunut kesken lenkin pysähtymään jonnekin katukiveykselle itkemään. Kun se ei juuri siedä vieraita koiria eikä aina vieraita ihmisiäkään, eikä pääsääntöisesti lainkaan yllättäviä tilanteita. Kun se kiihtyessään kääntää kupin täysin nurin. Kun mikään määrä treeniä ei tunnu riittävän, sillä mitään sellaista mulla ei ole koiralle antaa, että se pysyisi mielessä silloinkin, kun kierrokset ehtivät heittäytymään kaakkoon.

Toisaalta sitten edellisenä, seuraavana tai joskus sinä samanakin päivänä kun olen itkenyt katukiveyksellä, olen myös istunut Vilpun kanssa tyhjällä tottiskentällä ja pussaillut sen puhki, kun se on niin taitava, viisas ja rakas. Kun se osaa niin paljon ja rakastaa yhdessä tekemistä niin kuin minäkin. Kun sen kanssa voisi milloin tahansa tehdä mitä tahansa ihmeellisiä asioita, jos sen ei tarvitsisi miettiä muiden olemassaoloa, jos olisi vain kupla jossa olisi minä ja se.

Kuvat ottanut Säynevirta photography & video


Tietenkin Vilppu on kehittynyt kovasti, kun riittävän pitkällä aikavälillä asiaa tarkastelee. Sen häiriönsieto treenikontekstissa on kehittynyt merkittävästi ja sen kanssa lenkkeily on huomattavasti helpompaa ja rennompaa vuoden takaiseen verrattuna. Ei se siedä vieraita koiria iholla vieläkään, mutta kovalla työllä ja kouluttamalla olen saanut rakennettua Vilpulle ennustettaviin normaalitilanteisiin vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja, jotka niissä ennustettavissa normaalitilanteessa toimivat jo varsin kohtuullisesti. Se ei ole lähellekään huonoiten käyttäytyvä koira naapurustossa ja sillä menee vati täysin nurin vaikkapa ohituksissa enää kohtuullisen harvoin. Ohitusongelma ei ole missään nimessä enää meidän isoin haaste, eikä ehkä koskaan ollutkaan - hihnakäytös vain on asia, joka näkyy useampaan kertaan joka päivä ja on siten ikään kuin koko ajan esillä.

Jos elämä olisi ennustettavissa, niin varmaan en olisi itkenyt siellä kadulla läheskään yhtä monta kertaa, mutta kun ei se ole.  Elämä on sarja yllätyksiä ja vaikka kaiken ylimääräisen ajan käyttäisi ennakointiin, niin se ei sitä faktaa poista, että olosuhteita en voi kontrolloida oikeassa elämässä koskaan täysin. Se onkin tämäntyyppisen koiran kanssa minusta isoin haaste: kaikki se, mikä jää ennakoitavien normaalitilanteiden ulkopuolelle. Koska Vilppu on terävä, ja koska se tulkitsee asiat salamannopeasti uhkiksi, ja koska sillä on ärsykekynnys matalalla ja toimintakyky korkealla, se ei ole ihan helppo koira kaupunkiympäristössä. En sano sitä arvaamattomaksi, koska tiedän kyllä varsin hyvinkin tilanteet missä reaktiokynnys ylittyy, mutta haasteena onkin ennemmin se, että kaupunkilaiskoiran kanssa yllätyksiä nyt vaan tulee. 

Joskus, vielä aika harvoin, huomaan kuinka Vilpun pään päälle syttyy pieni lamppu, kun kohdataan joku ylläri: "Onko tämä sittenkin normaalitilanne? Oisiko tässä hyvä toimia niin kuin aina ennenkin?" Se saattaa kääntyä kysymään, ja jos siihen väliin ehtii reagoimaan itse, niin mitään tilannetta ei välttämättä pääse syntymäänkään. Mutta usein lamppu joko ei syty, tai se vilahtaa päälle ja pois niin nopeasti, etten ehdi tekemään oikein mitään. Vilpun reaktionopeus on niin kova, että on tilanteita joissa mä en yksinkertaisesti ehdi puuttumaan.

Ehkä jossain vaiheessa lamppu saattaa syttyä entistä useammin, ehkä joskus se syttyy aina kun jotain poikkeavaa tapahtuu, mutta sitä ennen minun vastuuni koiranomistajana ja -kouluttajana on iso ja koiralle annettava vastuu aika pieni. Käytännössä se tarkoittaa ennakoimattomien tilanteiden ennakointia ja aina pientä varautumista, sitä että pitää olla koko ajan tarkkana, yrittää olla tuulennopeaa koiraa askeleen edellä.

Rajojen asettaminen koiralle on minulle nykyään helpompaa kuin ennen Vilpun tuloa, mutta edelleen joudun harjoittelemaan rajan asettamista itselleni. Niin vähän kuin tykkäänkin sanoa vieraille ihmisille ei, niin tämän koiran kanssa niin vain joutuu tekemään. Sitä ei saa tuntemattomat vieraat lenkillä silittää, ja minun on rohjettava sanoa, että en ota Vilppua kentälle yhtä aikaa muiden luo karkailevan koiran kanssa. Samoin joudun yhä useammin sanomaan itselleni ei: niin paljon kuin tykkäisinkin kimppalenkkeillä, niin vain harvojen ja valittujen kanssa lähdetään edes yrittämään, eikä Vilpun kanssa voi tehdä muuta kuin ottaa varman päälle treenitilanteissa. Vilpun kanssa ei oikein voi ajatella, että ehkä se nykyään jo tämän kestää, kun koira on edistynyt paljon, koska virhearvioihin sen kanssa ei ole juuri varaa.

Toki Vilpun kanssa yrittää jonkun verran kontrolloida ja muokata myös olosuhteita otollisiksi, niin ettei niitä yllätyksiä pääsisi liikaa tulemaan. Sen kanssa olisi mulle ihan tekemätön paikka esimerkiksi asua isommassa, koiria vilisevässä kerrostalossa, jossa törmää joka kerta rapussa kulkiessa johonkuhun, ja olen myös treenipaikkoja ja -seuraa joutunut valitsemaan kriittisemmin kuin jonkun toisen koiran kanssa olisi välttämätöntä.

Mutta palatakseni niihin ennustettaviin normaalitilanteisiin: jo niissä edistyminen on meille iso työvoitto, jota en ota itsestäänselvyyteni vaan päinvastoin jonain, mistä olen isosti ylpeä - ylpeä itsestäni ja koirastani. Kirjoitan ajatuksia niiden eteen tehdyistä harjoituksista joskus erikseen. Vilpun kanssa elämä on ollut aallonpohjien lisäksi ihanaa, hauskaa, rakkaudentäyteistä, vauhdikasta ja järjettömän opettavaista, ja toivottavasti se tulee sellaisena jatkumaankin. Jatkamme harjoituksia, mutta yritän muistaa olla kiitollinen ja iloinen siitä, mitä ollaan jo saatu, ja siitä miten hieno ja rakas koira mulla on. 

maanantai 21. lokakuuta 2019

Lenni 10 vuotta

Rakas Lenni täytti 3. lokakuuta täydet kymmenen vuotta! Olen niin onnellinen, että olen saanut pitää punaturkkini näinkin kauan ja toivon, että meillä on vielä useita yhteisiä vuosia jäljellä. Rakastan Lennin lempeyttä, viisautta ja hiljaista läsnäoloa, omalaatuisia päähänpistoja ja vanhemmiten lisääntynyttä omapäisyyttä. Vaikka välillä se on niin huomaamaton, ettei muista koiraa omistavansakaan, se on valtavan tärkeä ja korvaamaton osa meidän porukkaa.

Synttärisankarin syksyyn on kuulunut vatsavaivoja, mutta onneksi myös pitkiä hyviä, terveitä jaksoja. Syyskuussa siltä poistettiin hampaita ja putsattiin hammaskiveä, joten siltä osin asian pitäisi olla kunnossa melko pitkälle tulevaisuuteen. Muuten Lennin terveydentilassa ei ole ollut muutoksia tai ongelmia: se on hyvässä lihavuus- ja lihaslunnossa, jaksaa hyvin menossa mukana (vaikkakaan ei ihan aina halua), leikkii ja puuhastelee. Kyllä se aika paljon nukkuukin, mutta minusta se ei ole ikäisekseen vielä lainkaan vanhan oloinen. 

Kuva: Säynevirta Photography & Video



Välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, miten Lenni on jäänyt väistämättä vähemmälle huomiolle Vilpun tultua. Koska se ei ole enää moneen vuoteen mitenkään vaatimalla vaatinut treeniä vaikuttaakseen tyytyväiseltä elämäänsä, niin pääosin harrastukset ovat keskittyneet Vilpulle, joka taas muuttuu aivan riivatuksi vähemmillä virikkeillä. On kuitenkin ilmiselvää, miten paljon Lenni edelleen nauttii päästessään hommiin, ja joskus harmittaa että säännölliset harrastukset ovat sen kanssa jääneet. Siitä olisi voinut tulla vielä vaikka kuinka hyvä rally-tokokoira, ja jos olisin viimeisen kahden vuoden aikana treenannut sen kanssa tokoa läheskään yhtä ahkerasti kuin Vilppua, se olisi varmasti ollut kisavalmis jo kauan. Toisaalta Lenni rakastaa myös tärkeää tehtäväänsä hakualueen tallaajana, nosework-humputtelua ja pieniä tokopätkiä Vilpun treenivuoron päätteeksi, eikä koira välitä saavutuksista tai siitä mitä jäi saavuttamatta. Pääasia, että saa tehdä ja olla mukana. 

Koirien välit ovat kohtuulliset, mutta sydänystäviä ne eivät ole koskaan olleet. Vilpun tuloa odottaessani ehdin useaan kertaan miettiä, onko reilua tuoda koko elämänsä ainoana koirana olleen 7-vuotiaan Lennin kaveriksi pentu, josta jo pentulaatikossa näki, että siitä löytyy tiettyä topakkuutta toisia kohtaan. Siinä mielessä pohdinnat olivat aiheellisia, että Vilpussa on vähän koulukiusaajan vikaa ja minä joudun koirien väleihin melko runsaasti puuttumaan, ja Lenni siltikin Vilppua vähän varoo. Toisaalta koen, että Lennille kämppis (sillä sitä Vilppu enemmän on kuin ystävä) on antanut paljon hyvääkin; ainakin se jää ihan mieluusti nykyään kotiin, kun itse lähden töihin, vaikka muutama vuosi takaperin sillä oli selkeääkin eroahdistukseksi luokiteltavaa oireilua. 

Oli miten oli, minun ja koirien kolmikossa Lenni on täysin ainutlaatuinen palanen, jolla toivottavasti on vielä monta hyvää vuotta jäljellä! Paljon onnea Lennille!


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kesän muut kuulumiset



Treenihommien lisäksi ollaan vietetty muuten aktiivista ja liikkuvaista kesää. En pitänyt töistä montaakaan päivää lomaa, mutta kaikenlaista sitä ehtii, kun illat ovat valoisia! Joensuussa on jalkojen ulottuvilla kivoja lenkkimaastoja, koirat ovat saaneet juosta irti ja uida usein. Vilppukin osaa nyt jo auttavasti uida, vaikka kaksi ja puoli kesää harjoitteluun menikin. 

Terveyshuolia ei ole liiemmin ollut. Vilppu paikoin reagoi aika voimakkaasti ötököiden puremiin, mutta likimainkaan mitään kortisonia vaativaa ei ole tänä vuonna ollut. Lennillä on ollut jonkun verran vatsanväänteitä, kun Nutriman Digestionia ei piiiitkän aikaan saanut kaupoista ja nyt kun taas saa, ei se oikein tunnu enää sopivan. Mutta vatsapulmat eivät ole sen kanssa mitään uutta eikä mitään, mille osataan jotain tehdä, joten lähinnä olen toivonut parasta. 

Vilppu on käynyt kesän ajan n. 4-6 viikon välein hieronnassa ja joka kerta siinä on jotain hoidettavaa, lähinnä lihaskireyksiä reisissä, kyljissä tai SI-nivelen tienoilla. Sillä on vauhtia niin paljon, ettei ihmekään, että aktiivitreenikaudella se ehtii mennä jumiin, vaikka kuinka yritän huolehtia lihashuollosta itsekin. Lenni kävi alkukesästä hieronnassa myös ja se oli ihan hyvän kunnossa.

Vilpun treenikuulumisista tulikin jo kirjoitettua, mutta vielä yksi laji meidän valikoimaan on tullut: nose work. Sain aksatreenikaverilta vähän eukalyptus-hydrolaattia ja olen säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt molemmille koirille etsintöjä sisällä ja ulkona. Kummatkin haistelevat innokkaasti, vaikka toki alueiden lukemista ja työstöä pitää vielä harjoitella runsain mitoin. 





Koirat ovat saaneet lähipiiriin uuden koirakaverin: Jyväskylän-aikainen kämppikseni Iina sai alkuvuodesta etnankoira Huldan, jonka on kyläillyt täällä jo useampaan otteeseen. Mullehan piti ennen Vilppua tulla samanlainen, mutta ei sitten sattuneista syistä tullutkaan, joten on ollut kiva päästä tutustumaan vinttikoiran sielunelämään! Hulda on hauska ja niillä on nykyään Vilpun kanssa jo hyvät juoksuleikit ja hammastelut. Vilppu on saanut myös muita uusia kavereita täältä Itä-Suomesta ja pääsääntöisesti pärjännyt narttujen kanssa oikein kivasti. Mitenkään mutkaton laumakoirahan se ei ole, mutta kun Vilppu pääsee alkujärkytyksestä yli, se leikkii ihan kohteliaasti.

Yksi elokuinen viikonloppu vietettiin isäni ja koirien kanssa Patvinsuon kansallispuistossa. Kävelemisen sijaan otettiin alle kanootti ja melottiin Suomun poikki rannalle yöksi ja seuraavana päivänä takaisin. Lenni on kokenut kanoottimatkaaja ja Vilppukin osasi olla keulassa yllättävän hyvin - toisena päivänä asettui jopa hetkeksi nukkumaan. Sattui tosi lämmin lämmin ja aurinkoinen viikonloppu, joten liikkeellä oli paljon muitakin, mutta järvellä sai tietysti nauttia omasta rauhasta. Vesi oli matalalla ja kanoottia joutui useampaan kertaan kantamaan "keskellä järveä" kannasten yli. Hieno pikkureissu oli, Patvinsuolle pitänee kyllä palata vielä tässä syksymmällä, silloin ehkäpä rinkka selässä!


maanantai 2. syyskuuta 2019

Vilpun kesätreenikuulumiset


Huhtikuiset treenikuvat ottanut Aija T.!

Kesän treenit Joensuussa ovat sujuneet varsin kivasti. Vilppu on treenannut paljon, asiakseen ja ajatuksella neljä tai viisikin kertaa viikossa, mutta sille tuntuu sopivan tämä järjestely oikein hyvin. Lajivalikoima on näin maastokaudella monipuolinen: agilitya, tokoa, hakua ja tottista. En tiedä miten järkevää on pidemmän päälle tehdä näin paljon ”vähän sitä sun tätä”, mutta eipähän ainakaan pääse kyllästymään koira eikä ohjaaja. 

Hakua treenataan, kuten sanottua, Josepan riveissä. Meillä on huippukiva hakuryhmä ja treenaamaan ollaan ehditty aika tarkasti kerran viikossa. Vilppu on tehnyt aivan superhienoja treenejä irtorullilla, mutta paljon myös vielä suorapalkkaa. Pääsääntöisesti se juoksee 6-8 pistoa per treeni osan avuilla ja osan ilman. Pistojen suoruus on välillä vähän sinnepäin, mutta se kyllä etsii ja löytää aina, joten ihan hirveän huolissani en piikkisuorien pistojen puuttumisesta ole. Tarkoitus on niitä kuitenkin nyt loppukaudesta vahvistella ja tehdä myös umpipiiloja, vaikeampaa maastoa ym. pientä haastetta. Varmaan vielä tällä kaudella ajattelin Vilpulle esitellä myös kiintorullan, mutta ei vielä alkusyksystä. 

Josepalla on hieno, iso nurmikenttä melko lähellä mun kotia, joten tottistelemassa ollaan käyty 1-2 kertaa viikossa. Osallistuttiin myös alo-luokan tottiskurssille, jossa käytiin läpi kaikki liikkeet viidellä kurssikerralla. Vilppu on ollut hyvä, hypännyt ekat metrisensä (varsin vaivattomasti), edistynyt kivasti paikkamakuussa ja tehnyt mukavalla asenteella häiriössäkin. Aika matalaviettinen tokokoira siitä  nyt kumminkin on kasvanut ja vaikka se mm. saalistaa ja taistelee hyvin, en esimerkiksi seuruusta saa kovin vietikästä mitenkään päin. Iloisesti ja innokkaasti Vilppu tekee ja on teknisesti erittäin korrekti, työskentelee hipihiljaa, mutta pieni lisäpotku ei pitkissä suorituksissa haittaisi. Olen tästä aiemminkin kirjoittanut ja aina pyrkimys on ollut tehdä asialle sitä kuuluisaa jotakin, mutta en tiedä riittääkö mulla motivaatio kuitenkaan, kun ei koiran asenteessa varsinaisesti mitään vikaakaan ole. 

Treenilistalla on tällä hetkellä täyskäännökset, liikkeestä istu ja esteet.





Tokoa harrastetaan POKSilla, ja hirveän kiva on myös meidän tokoryhmä. Vilppu on tehnyt hallissa ihana keskittyneesti ja rennosti, eikä sille nykyään ole ongelma odotella hallissa omaa vuoroa, kun muut tekevät. Tämä on meille ihan järjetön työvoitto ja siitä olen kovin iloinen! Liikepuolelta työn alla on ollut mm. ruutu, hyppy(nouto), metsku, jäävät. Joka kerta tehdään jotain pientä kokeenomaista ja paikkis. Häiriönsieto on Vilpulla selvästi kehittynyt - ei se priimaa ole, mutta jo helpompaa.

Agilitya taas meille koutsaa Sisukas-koulutuksen Heidi. Heinäkuu oli aksasta lomaa, mutta muuten ollaan harrasteltu kerta viikossa. Pitkän tauon jälkeen olen taas löytänyt aksaamisen ilon ja Vilpun kanssa on ollut niiiin siistiä juosta. Kun itsenäistä treenioikeutta ei ole, esteosaaminen on väistämättä vielä vähän vajavaista (A, keinu, kepit, itsenäiset takaakierrot, sivuttaishypyt jne), mutta Vilppu on tehnyt ihanasti töitä yhdessä mun kanssa ja yrittää aina parhaansa. Sillä on pitkänpitkä laukka, mikä aiheuttaa mulle paikoin päänvaivaa ja paikoin kiirettä, mutta vastapainoksi se myös irtoaa varsin mukavasti ja lukee ohjausta, rytmittämistä ja kropan liikkeitä hyvin. Ei niinkään kuuntele, mutta eipä aksakäskyjä ja niiden erotteluja ole liiemmin tullut treenattuakaan. 

Tällä hetkellä osataan tehdä ehkä 10 estettä teknisemmällä radalla tai 15 estettä helpolla. Itseä ja koiraakin pitäisi uskaltaa haastaa enemmän ja yrittää rohkeammin, vaikka välillä joku helppo vinohyppy kolmen esteen radan keskellä aiheuttaakin ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. Pääsääntöisesti on ollut kuitenkin aivan ihanaa aksata taas ja ylipäätänsä harrastaa tokon ym. vastapainoksi lajia, jossa ulkopuoliset häiriöt ja niiden työstäminen ei ole ainakaan kovin suuressa roolissa. 


Syksyn tullen jatketaan samalla kaavalla, joskin ohjattuja agilityteenejä tulee jatkossa vain joka toiselle viikolle ja maasto- ja tottistreenit jäävät sitten jossain vaiheessa lumen tullen pois. Treenitaukoa pitäisi varmaan malttaa pitää joskus marras-joulukuussa, mutta siihen saakka jatketaan kuten tähänkin asti. Yhdessä tekeminen on nykyään niin siistiä :) Ei Vilppu koevalmis ole missään lajissa eikä siitä ehkä kisakoiraa ainakaan agilityyn ja tokoon tule lähiaikoina/koskaan, mutta eipä tuo ole haitannut tai vähentänyt treenimotivaatiota juurikaan.

tiistai 6. elokuuta 2019

Tiilikkajärven kansallispuisto



Pari viikkoa sitten vietettiin Vilpun, kaverini Iinan ja hänen cirnecopentu Huldan kanssa kaksi yötä Tiilikkajärven kansallispuistossa, Savossa. Kauden ensimmäisen yön yli -retken ajankohta venyi ja venyi, kun kevään ja alkukesän viikonloput oli mulla ihan täyteen tungettuja, mutta nyt ehdin pitää pari päivää lomaa ja päästiin kunnolla luontoon. Olipas kyllä ihanaa! Lenni jäi kotiin, kun keli oli aika raskas - reilusti yli 20 lämmintä - mutta jäipähän enemmän käsiä Vilpun handlaamiseen (mikä tuli paikka paikoin ihan tarpeeseen). 

Aikaa ei ollut kahta yötä enempää, mutta onneksi Joensuusta kivenheiton päässä on useampi makea retkipaikka, joissa ei ole vielä tullut käytyäkään - Tiilikkajärvi yhtenä niistä.


Lähdettiin liikkeelle Pohjoislahdesta myöhään tiistai-iltana ja käveltiin pari kilometriä Kosevan telttapaikalle yöksi. Siellä oli useita muitakin majoittautujia, mutta hyvin mahtui rauhassa olemaan. Kokkailtiin ja nautittiin hiljaisuudesta ennen yöunia. Koiratkin nukkuivat hyvin ja yö, niin kuin seuraavakin yö, oli mukavan lämmin. On siinä vain jotakin niin hienoa nukahtaa telttaan, herätä jossain välissä jonkun tuntemattoman linnun huutoon ja herätä aamulla aivan järven rannalta.

Seuraavan päivän reittinä oli Koseva-Tiilikanautio-Uiton kämppä-Sammakkotammi-Venäjänhiekka, josta käytiin vielä teltan pystyttämisen jälkeen Kalmoniemessä iltalenkillä. Yhteensä keskiviikkona tuli kävelyä reipas 20 km. Koirat jaksoivat erinomaisesti ja juoksentelivat vielä iltakiepillä vielä tyytyväisenä; mulla otti vähän varpaisiin kun menin iltapäivällä laittamaan kengät uinnin jäljiltä kosteisiin jalkoihin. 

Auringonlasku oli hipihiljaisessa Kalmoniemessä upeaa katsottavaa. Käytiin tsekkaamassa, olisiko Kalmoniemen ja Pohjoisniemen välin voinut kahlata ja varmaan olisikin, mutta kastunut siinä kyllä olisi. Venäjänhiekan pitkä ja leveä hiekkaranta oli myös ainutlaatuisen hieno yöpaikka, vaikka sielläkin oli useita muita seurueita.



Torstaille oli jäljellä vain 8 km matka takaisin autolle. Väsynyttä koiraa oli helteessä kävelyn, uimisen ja vahtimisen jäjiltä. Vilppu on vuodessa kovasti asettunut ja ohittaa vastaantulevat ihmiset metsässäkin kauniisti, vaikka vähän epäilyttäisikin, mutta kyllä se pirusti vahtii, kun asetutaan aloilleen. Uskoo, kun kiellän, mutta kieltämään joutuu. 

Tiilikkajärveä voin kyllä suositella retkikohteena! Maisemat olivat kauniita ja vaihtelevia - suota, rantaa, metsää. Koiran kanssa helppo kulkea ja eksymään ei pysty. Yksin ei saa tai tarvitse olla, mutta telttapaikkoja on kyllä hyvin kaikille kulkijoille. Oli ihana, rentouttava reissu ja into lähteä pidemmälle kyllä tuli ja jäi! Nähtiin lintuja, sisiliskoja, lakkoja, sudenkurentoja ja myös yksi iso kyy, jonka päälle Vilppu käytännössä käveli Pohjoislahden ja Koirakiven välissä. Onneksi ei käynyt mitään.


torstai 27. kesäkuuta 2019

Vilppu jälkikurssilla

Meidän uusi pk-puolen seura on Josepa, ja ollaan saatu maastokausi hyvään vauhtiin pienoisten käynnistymisvaikeuksien jälkeen. Saatiin Vilpun kanssa ryhmäpaikka älyttömän mukavasta hakuryhmästä, jossa ollaan päästy treenaamaan viikottain, joskus kahdestikin viikossa. Lisäksi ollaan päästy käymään porukkatreeneissä kentällä ja osallistuttiin kuun taitteessa myös metsäjäljen alkeiskurssille!

Jälkikurssi oli tiivis, teoria ja neljä treeniä kahden viikon sisällä. Viimeinen kurssikerta meiltä jäi välistä, mutta käytiin korvaamassa se tämän viikon alussa toisen kurssiporukan treeneissä. Pääasiallisesti tehtiin 2-3 lyhyttä jälkeä per treenikerta omille koirillemme - Vilppu sai ajaa myös yhden vieraan tekemän jäljen. Koirat edistyivät huimaa vauhtia, ja päästiin nopeasti etenemään parinkymmenen metrin jäljestä parinsadan metrin jälkeen.

Siellä hän nuuskuttelee
Vilppu on osoittautunut uskomattoman tarkaksi ja huolelliseksi jäljestäjäksi. Se on niin ahne, että huonokin namppa (=omat kuivanappulat) saa sen etenemään nenä ihan maassa ja tarkastamaan jokaisen askeleen. Se ei yhtään sahaa edestakaisin, vaan etenee täsmällisesti ja varmasti. Toki se on sitten myös hidas, mutta vauhtia tullee lisää, kun namit jää pois ja itsevarmuus kasvaa. Nyt viimeisimmillä jäljillä Vilpulla on ollut jälki normaalikävelyaskelin ja nami n. 15 askeleen välein - vähemmänkin riittäisi, niin se ei jäisi niin tarkastelemaan jokaista mätästä. 

Viimeisellä kerralla otettiin noin vaan mukaan myös yksi ysikympin kulma ja keppi, ja molemmat menivät Vilpulta kuin vanhalta tekijältä. Keppi-ilmaisua sille on vähän tehty viime kesänä ilman varsinaista jäljestämistä, ja luulen että maahanmenot kepeille muistuu mieleen ihan parilla treenillä. Selvästi se jäi nuuskuttelemaan nytkin, palkkasin ruualla ja leikittiin kepillä vähän. Kulman Vilppu meni kuin juna, ei pyörinyt tarkastuskierroksia.

Lopussa keko ruokaa ja silityksiä



Mulle Vilpun luontainen taito ja rauha jäljestää tuli kyllä yllätyksenä! Se ei lenkeillä ole kovinkaan kiinnostunut hajuista ja olen aina pitänyt sitä enemmän ilma- kuin maavainuisena koirana, ja toki se on tehnyt tähän ikään mennessä jo aika paljon hakua. Vaikutti kuitenkin siltä, että Vilppu voisi olla itse asiassa luontaisempi jälkikoira kuin hakukoira. Ei toki tässä vaiheessa vaihdeta, mutta otetaan jälkikin mukaan kuvioihin epäsäännöllisen säännöllisesti. Kiva laji, kun pystyy tekemään yksinkin. Rohkeasti vaan pidentämään matkaa, vähentämään ruokaa ja lisäämään mukaan keppejä ym. tapahtumia.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Leireilyä Ähtärissä ja Hollolassa



Alkukesän viikonloppuina on tullut taas jonkun verran reissattua. Ostin alkuvuodesta auton ja voin sanoa, että ilmastoimaton kolmiovinen Punto ei ole hyvä koira-auto mitenkään päin ja auttamattoman pieni kahdelle koiralle, vaikka kuinka on takapenkit kaadettu, mutta selvitty ollaan. Nämä kesäreissut ollaan kuitenkin tehty Vilpun kanssa kahden, jotta ollaan mahduttu hitusen paremmin olemaan. Seuraava auto tulee kyllä olemaan sitten jotain muuta kuin pieni viistoperä. 

Punton ja Vilpun kanssa käytiin toukokuun lopulla, 25.-26.5. Empathica's -leirillä Ähtärissä. Oltiin metsän keskellä metsästysmajalla, joten maastolajit valikoituivat luonnollisesti viikonlopun teemaksi. Vilppu teki lauantaina ja sunnuntaina hakua ja sunnuntaina myös esineruututreenit. Haussa se olisi voinut olla parempikin, vähän erikoisia pistoja osa, mutta mukava oli taas saada treenata osin vierailla maalimiehillä ja uudessa maastossa. Otettiin risteilyharkkaa molempina päivinä, sitä pitäisi tehdä lisää, yliheitot ei tule luonnostaan vaan Vilppu mieluusti pysähtyy keskilinjalle mun luo ja lähtee vasta uudella lähetyksellä. Esineruututreeni oli hyvä, irtosi kivasti siihen nähden että sitä on tehty hyvin vähän ja lähes aina alimittaisella alueella. Ehdottomasti pitäisi vaan tehdä jatkossa vieraiden esineillä - Vilppu epäröi esim. toisten koirien hajuisten lelujen ottamista ja saattaa siirtää, mutta jättää ne etsiäkseen omanhajuista. Kivasti pääsin kuitenkin nyt palkkaamaan, kun otti ja toi vieraan. 

Oli oikein rentouttava viikonloppu hyvässä seurassa! Nelikuisia S-pentuja omistajineen oli paikalla mukava määrä, ja oli hauskaa päästä nähdä näkemään pupseja aloittelemassa pk-uriaan. Vilpun lempisisko Freya oli myös paikalla ja mustikit pääsivät painimaan sydämen kyllyydestä. Tietysti on harmi, ettei Vilppua muuten voinut ottaa yhteislenkeille mukaan, mutta ihanaa että edes siskon kanssa se viihtyy hyvin!

Emppuleirin perinteiset poseeraukset, kuvat ottanut Aija T! Vilppu 2v 4kk.

Hollolan koiraharrastajat taas järjesti pk-leirin viime viikonloppuna 8.-9.6., ja sinne matkattiin Aijan ja hänen koiralaumansa kanssa. Lajeiksi valitsin Vilpulle haun ja tottiksen, joita molempia tehtiin puoli päivää sekä lauantaina että sunnuntaina. Hakua kouluttamassa oli Tiina Mielivaara ja tottista Saara Alasilta. Keli oli tosi raskas etenkin lauantaina, lähemmäs 30 astetta, mutta hienosti Vilppu jaksoi vaikka toki koiran huoltaminen on aina vaivalloisempaa kuumalla säällä. 

Tottiksessa oli ihanan heittäytyvä ja rento kouluttaja, joka panosti tottiksessa vietikkääseen tekemiseen ja hyvään suhteeseen koiran kanssa. Mä aloitin treenin ruokapalkalla, mutta sain heti alkuun käskyn vaihtaa leluun ja sillä tehtiinkin sitten lopputreenit. Vilpun leikkimisessähän ei ole mitään vikaa, se saalistaa hyvin ja taistelee kohtuullisesti ja palkkautuu leikkimisestä kyllä, joskaan ei ole mitenkään leluhullu tai pallofanaatikko. Itselle leikkiminen on vain edelleen jotenkin työlästä ja usein tulee tehtyä tottikset namipalkalla sen kummemmin asiaa miettimättä. 

Tehtiin tottiksissa lyhyttä pätkää seuruuta, jääviä, asennonvaihtoja ym. pientä lelupalkalla ja haettiin lisää viettiä tekemiseen. Vilppu teki ihan kivasti, vähän pikkusievää, mutta tarkkaa ja huolellista työtä ja saikin suorittamisestaan kehuja. Lisäksi otettiin ihmisryhmää molempina päivinä ja keskityttiin siihen, että koiran fokus ei valahda, jos se ottaa painetta ihmisistä. Itse pitää muistaa kävellä reippaasti, mikä vähän nostaa koiraa, ja pitää palkan suunta mielessä. Muihin häiriötreeneihin kouluttajalla oli vähän eri näkemys kuin mulla on nyt ollut, joten ei niitä hinkattu viikonloppuna sen ihmeemmin, mutta voisi olla hyvä tehdä häiriöharkkojakin lelupalkalla ja katsoa miten se vaikuttaa viretilaan ylipäätänsä. Vähänhän Vilpun kanssa on ollut nuorempana ongelmaa, että kun sitä nostaa, se saattaa alkaa räjähdellä mihin suuntaan hyvänsä, mutta ehkä se nyt jo sen kestäisi ja osaisi purkaa tekemiseen. 



Hakukouluttaja oli aivan ihana, ja oon vieläkin onnessani siitä miten kivoja treenejä saatiin aikaiseksi! Maasto oli vaikea ja peitteinen, mutta Vilppu teki hyvin töitä siitä, helteestä ja vieraista maalimiehistä huolimatta. Se taas vähän varoi maalimiehiä, joskaan ei läheskään edes niin paljon kuin Leppävirralla, mutta tämä kouluttaja oli taas sitä mieltä että asialle olisi hyvä tehdä joitain. Ei niinkään tehdä siitä numeroa, mutta suunnitella treenit niin, että Vilppu tekee mahdollisimman motivoituneesti ja vapautuneesti ja onnistuu. Lauantaina otettiin kaksi lyhyttä kierrosta, niin että Vilppu näkee kun ukot lähtevät etukulmiin, sitten valmiita löytöjä ja taisi olla jotain ääniapujakin. Sunnuntaina taas laitettiin kertaheitolla irtorullat radalle ja tehtiin siirtyvillä maalimiehillä kuusi pistoa ilmaisuketjun kanssa. Vilppu oli hirveän pätevä! Kokemattomuus vähän näkyi rullantuonneissa vaativassa maastossa, mutta Vilppu sai kehuja tekniikasta ja työskentelystä. Kyllä siitä kuulemma on peli tulossa - toivotaan näin!

Ajatuksia hakutreeneistä jatkoon:
  • Vilpulla on motivaatio on etsiä ja löytää, mutta ei niinkään jäädä maalimiehelle -> itse reippaasti perään, koira haetaan maalimiehiltä aina
  • Ilmaisu nopeasti metsään, tuo koiralle itseluottamusta, kun tietää kuvion. Löytää, käväisee maalimiehellä hakemassa rullan, mennään yhdessä näytölle -> motivoi, kun saa näyttää mulle. Irtorullilla esim. tämä kausi ja syksyllä jo kiintorullalle
  • Jos maalimies on kokematon tai koira ei muusta syystä viihdy piilolla yhtään, ohjaaja varautuu palkkaamaan itse
  • Ei ylimääräistä virpomista, hetsaamista tai kutsumista, koira menee epäluuloiseksi. Näytölle tullessa mm voi kehua iloisesti, kun koira on tulossa
  • Ohjaaja muistaa liikkua keskilinjalla ja kutsulla auttaa koiraa tulemaan suoraan luokse, vältetään neulanpistot. Selkeässä maastossa alkuun treeniä, jotta koira näkee missä ohjaaja menossa
  • Rullantuonti aina sivulle, ei saa pudottaa ilman käskyä, pitää vaatia kun koira jo kyllä tuoda
  • Paljon risteilyä, yliheittoja ym. vauhdikasta mukavaa ennen kuin tyhjiä enempää mukaan
  • Hallintaa pienissä paloissa; jos koira ei koskaan karkaa, on todennäköisesti hallintaa liikaa :) 
  • Ei opeteta koiraa reaktiiviseksi vaan aktiiviseksi: jos lähetetään ilman apuja, sitten tehdään pisto ilman apuja loppuun saakka (mennään lähettämään vaikka syvemmältä) ja seuraavalle sitten helpompi

Älyttömän mukava leiri oli tämäkin, hienoja koiria, hyviä kouluttajia ja mukava tunnelma. Oli ihanaa viettää viikonloppu maalaismaisemassa ja keskittyä vain koiraharrastuksiin. Se olikin sitten viimeinen varma leiri tälle kesälle, joskin saattaa olla että niitä vielä jostakin ilmaantuu. Lievää reissuväsymystä ehkä on havaittavissa niin mulla kuin koirallakin, mutta eiköhän juhannuksen jälkeen jaksa taas. Ihanaa on kuitenkin ollut päästä erilaisten koutsien oppiin ja saada monipuolisesti ajatuksia jatkoon!

Rullaharkkoja kentällä


tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kesän eka leiri: Hakukauden avaus

Nämäkin kuvat tottispäivästä ottanut Noora Luukkainen, kiitos!

Pari viikkoa sitten SPL Savo-Karjalan kevätleirillä jatkettiin sunnuntaina haun parissa. Kouluttajana toimi Tiina Seikkula Etelä-Suomesta ja treenaamassa oli iso ryhmä, muistaakseni kymmenen koiraa. Hakurata oli reilun mittainen ja maasto alkuradasta helppoa, mutta tiheni loppua kohden, jossa maastossa oli myös vähän suomaista aluetta ja ojien ylityksiä. Pääsääntöisesti kuitenkin helppoa ja kivaa, mikä sopi hyvin meille. Nyt ollaan alustavasti saatu Joensuustakin jo hakuryhmäpaikka, mutta tuolloin leirin aikaan kautta ei oltu vielä avattu, joten tiedossa oli vuoden ekat hakutreenit!

Vähän jännitti miten Vilppu suhtautuu vieraisiin maalimiehiin pitkän tauon jälkeen. Pääsääntöisesti sen suhtautuminen vieraisiin ihmisiin on mielestäni talven aikana entisestään vähän terävöitynyt enkä sanoisi sitä kovinkaan sosiaaliseksi arjessa, vaikka pahin ylireagointi on jäänyt taakse. Haussa tämä ei ole varsinaisesti aiemmin näkynyt; taputtelua Vilppu ei metsässä halua,  mutta menee maalimiehelle asti ja palkkautuu hyvin ainakin ruoalla. Nytkin Vilppu kyllä tiesi välittömästi valjaat päälle saatuaan, mitä ollaan menossa tekemään ja lähti iloisesti ja innokkaasti hommiin. Annettiin sen katsoa, kun maalimiehet lähti etukulmiin ja siitä sitten nopeasti lähetykset peräjälkeen. Ensimmäinen maalimies oli miespuolinen ja sinne Vilppu meni mun mielestä vähän varovasti perille, mutta viihtyi kuitenkin piilolla hyvin eikä siinä sikäli ollut mitään ihmeempää.


Tehtiin ekalla kierroksella kuusi löytöä, muutama ääniavuin ja muutama valmiita. Vilppu teki tosi hienosti töitä, lähti kovaa ja suoraan ohjauksen suuntaan keskilinjalta. Välillä se joutui työstämään tarkentaakseen hajun ja löytääkseen maalimiehen, mutta teki sitkeästi hommia. Toiseksi viimeisellä pistolla jätin koiran maalimiehelle, kutsu+yliheitto viimeiselle. Risteilyä ei ole juurikaan tehty, pitäisi kyllä tehdä, mutta tuo toimi hyvin.

Toisella kierroksella otettiin vain rullantuontia, keli oli sen verran kuuma että mitään uutta ja vaikeaa oli turha enää suunnitella. Otettiin kolmen-neljänkymmenen metrin matkalta helppo pisto, mutta Vilpun mielestä se ei ollut yhtään niin helppo kuin oltiin suunniteltu. Vipa ampui maalimiehen ohi reilusti yli alueesta ja työsti pitkään ja innokkasti, mutta ei saanut hajua. Kutsuin pois, tuli hyvin, ja lähetin uudelleen. Ei löytynyt vieläkään ennen kuin vasta kolmannella lähetyksellä, ja kun löytö lopulta tuli, Vilppu oli tyystin unohtanut mitä rullalla pitikään tehdä. Pyysin tuo-käskyllä ja toihan se, näyttö ok. Korjaussarjana toinen samanlainen rullantuonti ja se olikin helpompi.


Molempien kierrosten jälkeen Vilppu sai laumapalkkaa keskilinjalla, ja vaikka ensimmäisellä kierroksella se ei ollut yhtään kiinnostunut hengailemaan vieraiden kanssa sen jälkeen kun se oli syönyt tarjotut namit, toisella kierroksella kelpasi jo hännän päältä rapsuttelutkin. Kiva, että koira rentoutui hyvin treenin päätteeksi ja sille jäi mukava fiilis olla vieraiden kanssa. Arkahan Vilppu ei ole eikä sen kanssa ole ikinä ollut ongelmaa, että maalimiehelle ei mentäisi perille saakka tai sieltä edes poistuttaisiin ilman kutsua tai rullaa, mutta aina parempi jos sen saa viihtymäänkin ihmisporukassa. Vähän vaatii maalimiehiltä heittäytymistä ja koiranlukutaitoa ja itseltäni myös malttia.

Ohjeeksi tuli jatkaa irtorullien viemistä metsään ja treenata rohkeasti tyhjiä ja pidempiä ratoja. Itselle on jäänyt täysin päälle jonkun 4-5 piston jankkaaminen ja täydellisen suoran piston hakeminen, kun tärkeämpää olisi että koira etsisi ja löytäisi. Kouluttaja myös sanoi, että olisi hyvä pian ottaa useampaa tyhjää radalle, niin koira oppii säätelemään työskentelyä eikä juokse itseään läkähdyksiin ekalla pistolla, vaikka rataa olisi vielä vaikka kuinka. Läpi päivän treeneissä korostui myös vaihtelevuus: ei saa tylsistyttää koiraa vaan varioida harjoituksia sopivasti. Erilaisia piiloja, apuja, maastoja, sisääntuloja, suoraa/eteenpäin kääntyvää, maalimiestä lähellä ja kaukana, risteilyä, koiralle vaikeaa ja koiralle helppoa sopivassa suhteessa. Epäonnistumisia (= huonoja pistoja ja uudelleenlähetyksiä) on turha pelätä, sillä niitä tulee joka tapauksessa ja kun koiralle tulee eteen haaste ja se selvittää sen, oppimista tapahtuu taatusti. Siihen nähden, että haussa on ihan valtavasti treenattavia asioita, joita varioida, Vilppu on tehnyt aika paljon samantyyppisiä harjoituksia. Rohkeasti siis vaihtelua elämään jatkossa!


maanantai 27. toukokuuta 2019

Kesän eka leiri: Jari Kantoluodon tottispäivä

Jari Kantoluoto on yksi niistä kouluttajista, joiden oppiin olen halunnut päästä kauan, joten ilmoittauduin mukaan saman tien, kun huomasin SPL Savo-Karjalan järjestävän pk-leirin 17.-19. toukokuuta ja Kantoluodon saapuvan kouluttamaan yhtä ryhmää. Koko viikonlopun tottisryhmä oli jo täynnä, mutta päästiin mukaan haku+tottis-kombolla, eli treenattiin lauantaina tottista ja sunnuntaina hakua. Onneksi niin, oli nimittäin ihan superhyvät treenit molemmissa lajeissa ja aivan ihana leiri muutenkin. 

Leiripaikka oli luonnon helmassa Leppävedellä, puitteet oli kohdallaan ja ruoka hyvää, porukka ystävällistä ja vastaanottavaista ja tunnelma mukava. Vielä kun sattui aurinkoiset, jopa vähän turhan kuumat kelit, niin mikäs siinä oli leireillessä! Treenejä oli neljässä ryhmässä (tottis, haku, 2x metsäjälki) ja saksanpaimenkoiria vilisi silmissä, mutta vääränrotuisetkin otettiin hyvin mukaan. Tykkään treenata sakemanni-ihmisten kanssa, tunnelma on aina heidän treeneissään sellainen rennon rempseä ja vertaistukea riittää. Oli myös kiva nähdä mielettömän hienoja käyttöpuolen sakemanneja hommissa, melkeinhän tuo mullekin yksi sellainen mahtuisi.

Kauniit kuvat otti Noora Luukkainen, kiitos!


Lauantaipäivän meidän tottisporukka aloitti sillä, että Jari kertoi vähän periaatteistaan ja ajatuksistaan treenaamisen suhteen. Tärkeimpänä mulle jäi mieleen hänen ajatuksensa siitä, että treenin edellytyksenä on se, että koirakolla on neljä asiaa kunnossa: sosiaalisuus (koiran suhtautuminen muihin elollisiin, ihmiset ja koirat), ympäristöoppi (ympäristön muut mahdollisesti häiritsevät tekijät), suhde ja motivaatio. Jos yksi tai useampi osa-alue ontuu, se on sitten treenin teema sillä kertaa. Vasta, kun kaikki neljä täyttyvät, voi alkaa harjoitella temppuja. Jarin myös painottaa paljon oikeaa tunnetilaa ajatuksenaan se, että koiraa ei liiemmin houkutella tai käskytetä hommiin, vaan oikean mielentilan hakeminen vastuutetaan koiralle: "hoida ittesi hyväksi, saat palkan." Palkan ajoituksella ja laadulla siis pelataan niin, että koira oppii itse tarjoamaan aktiivista, keskittynyttä mielentilaa ohjaajaa kohtaan ja sitä vahvistetaan.

Varsinaiset treenit tehtiin ikäjärjestyksessä nuorimmasta koirasta vanhimpaan, ja koska paikalla oli eniten alle parivuotiaita koiria, Vilppu oli treenivuorossa loppupäässä. Jarin tyyli kouluttaa oli sellainen, että hän ohjeisti koirakkoa varsin tarkasti ja naksutteli kohdat, joissa koira palkataan. Kunkin koirakon jälkeen ja tarvittaessa välissäkin purettiin treeniä yhdessä kuunteluoppilaiden kanssa. Näin oppia sai valtavasti muidenkin treeneistä. Tyyli sopi mulle, sillä ohjaajan rooli jäi suhteellisen vähäiseksi; seurata ohjeita ja palkata naksusta. Mullahan on iät kaiket ollut ongelmana se, että kun jännitän vieraita treenitilanteita tai keskityn tiiviisti koiraan, lakkaan kuulemasta ja ymmärtämästä ohjeita. Näissä treeneissä ei sitä ongelmaa pääsääntöisesti tullutkaan esiin, joskin vaikka Jarin ohjeet olivat yksityiskohtaisuudessaan luokkaa "siirrä oikeaa jalkaa askel eteenpäin", jouduin välillä pitkään miettimään kumpi on oikea...

Kaikkien koirakoiden kanssa tsekattiin ensin, että edellämainitut treenaamisen edellytykset täyttyvät, ja sitten vasta tehtiin liikkeitä tai liikkeiden osia, jos tehtiin. Vilpun kanssa käytettiin aikaa kahteen teemaan: häiriöihin ja motivoituneeseen perusasentoon ja seuraamiseen. Seuraamiseen haettiin lisää motivaatiota ja intoa vahvistamalla paljon ryhdikästä perusasentoa, pitämällä kättä tukena ja sitten häivyttämällä sitä pois lyhyiksi seuruupätkiksi. Tämä toimi yllättävän kivasti, ero oli selkeä! Paluu siis perusasioiden äärelle odottaisi, mutta jospa sillä saataisiin sitä kauan kaipaamaani lisäenergiaa seuraamiseen pysyvämmin. Eihän se seuruu huono ole nytkään, mutta varaa parantaa olisi selvästi ja voimaa tarvittaisiin lisää nimenomaan pk-puolta ajatellen.

Palkkaa hyvästä ryhdistä

Käden häivytystä sivulle
Häiriöiden työstämiseen ei oikeastaan saatu mitään uusia vinkkejä. En tiedä pitäisikö sanoa ennemmin valitettavasti vai onneksi. Käytännössähän Vilpulla on sosiaalisuuden kanssa ongelmia aina, kun muita on paikalla, koska se on voimakkaan epäsosiaalinen koiria kohtaan ja varautunut myös vieraita ihmisiä kohtaan - tekemisen laatu kärsii heti kun vieras seisoo vieressä. Tällä hetkellä tilanne on se, että Vilppu pystyy aika pitkälti tekemään hommia vieraiden koirienkin läsnäollessa ja varsin kohtuullisilla etäisyyksillä, kunhan pyydän. Nätisti pyytäminenkin riittää, mutta jos Vilpun ottaa kentälle muiden koirien sekaan muuten kuin hallinnassa ja treeniin jää tyhjiä hetkiä, niin se rähjäisi toisille taatusti. Esimerkiksi vapaa tarjoaminen koiraseurassa meiltä ei onnistu vieläkään. Kysyinkin, kannattaako näin treenata ollenkaan, vai pitäisikö etäisyys vain kasvattaa sellaiseksi että koira itse valitsee kontaktin vaikka se ei käskyn alla olisikaan. Jari sanoi, että hän ei treenaisi - se ei vie eteenpäin liikkeitä eikä häiriönsietoa.

Käytännössähän tämä tarkoittaisi, että Vilpun kanssa ei esimerkiksi Haukkuvaarassa voisi treenata porukassa ollenkaan, siellä ei hallin koko riitä. Nopeasti Vipa kyllä asettuu, jos aloitetaan treeni kauempaa häiriöstä ja hivuttaudutaan pikkuhiljaa lähemmäs, mutta nimenomaan ne luontaiset ensireaktiot häiriöihin on kovin vaikeita. Enpä sitten tiedä. Toki jos pidemmällä tähtäimellä siitä olisi hyötyä, että näkisin nyt tämän vaivan, niin kannattaahan se. Tällä hetkellä tuntuu vain ihan uskomattoman turhauttavalta palata taas ihan alkuun treeneissä, kun nyt on jo pidempään tuntunut siltä, että voidaan tehdä muutakin kuin yrittää päästä kentälle ilman hermojen menetystä. Mutta tottahan se on, että ei Vilpulla ole Jarin määrittelemät treenaamisen edellytykset kunnossa nimenomaan juuri sosiaalisuuden osalta. Täytyy vielä pohtia ovatko ne myös mun treenaamisen edellytykset vai voinko elää sen kanssa, että koira haluaisi välillä rähjätä mutta ei rähjää, koska pyydän siltä muuta ja myös koska hyökkiminen nyt vain on kiellettyä.



Koska Jarin mukaan myös ns. mikrohäiriöiden käsittely kannattaa, työstettiin LAT-tyyppisellä tekniikalla (rauhassa katsomisesta palkkaa) Jarin läsnäolon aiheuttamaa painetta sekä muutamia ohikulkevia koiria ja saatiin ihan hyvää vastetta, niin kuin Vilppu on nyt antanut jo pidemmän aikaa. Jari kysyikin, onko nämä pitkälti niitä asioita, mitä ollaan jo tehty. Ja ollaanhan me, kahden vuoden ajan niin paljon että täysipäiväisestä työstä kävisi. Vastasinkin, että valitettavasti joo eikä silti olla tämän pidemmällä. Siihen Jari sanoi ehkä loppuviimeksi päivän tärkeimmäksi opiksi jääneen pointin: tai voisi myös ajatella, että ollaan päästy jo näin pitkälle.

Niinhän se on, että tämäntyyppiset haasteet voivat iän myötä helpottaa, ja sitten voi myös olla, että määränsä enempää niille ei pysty tekemään. Pärjään Vilpun kanssa oikein hyvin, enimmäkseen sen kanssa pystyy tekemään normaaleja asioita (käymään lenkillä ja treenaamaan) suhteellisen normaalisti, mutta tuleeko sille toiset koirat olemaan aina enemmän tai vähemmän vaikea paikka, niin sen näkee sitten. Todennäköisesti kyllä, ja se mitä Vilpun kanssa loppuviimeksi pystyy tekemään on kiinni siitä(kin) millaisen hallinnan sille osaan rakentaa. Tavallaan on ollut kiva kuulla nyt jo useammalta ammattilaiseltakin, että oikeita asioita olen Vilpun kanssa tehnyt, mutta tavallaan melkein jo toivoisi että saisin kuulla olevani treenannut ihan väärin - koska silloinhan asian voisi korjata.

Mutta näilläpä mennään nyt, ja vaikka treenivinkkejä ei järjettömästi tullutkaan, niin sitäkin enemmän ajatuksia tottiksesta ja koirankoulutuksesta ylipäätänsä. Näissä treeneissä erinomaisesti korostui koirankoulutuksen perusheitto "sitä saat mitä vahvistat" käytännössä. Oli mahtavaa nähdä ja itsekin kokea, miten koirat menevät eteenpäin yhdessäkin treenissä, kun ohjaaja oivaltaa juttuja, treeni on jäsennelty ja palkkaus on oikea-aikaista. Vielä kun saisi jonkun naksuttelemaan ja ohjeistamaan mulle joka treenit!


maanantai 15. huhtikuuta 2019

Palailua harrastusten pariin

Pimeimpien talvikuukausien jälkeen olemme Vilpun kanssa tehneet paluuta harrastuskentille. Tauko tuli kyllä monelta osin hyvään saumaan, paikoin tuntuu että koira on ihan oikeasti kypsymässä! Paikoin on kovastikin hakemista, mutta tällä hetkellä olen todella innoissani lähdössä tulevaan kesätreenikauteen. Tiedossa on viikottaisten ohjattujen ja itsenäisten treenien (aksa, toko/tottis, toivon mukaan haku) lisäksi myös ainakin jälkikurssi ja muutamia leirejä. 


Treenivuosi aloiteltiin helmikuussa joensuulaisen Koirakoulu Napakan rallytokon alkeiskurssilla. Niinan koulutuksessa olen muutamia kertoja käynyt Lennin kanssa aikoinani ja tykännyt paljon, joten oli kiva päästä Vilpunkin kanssa valvovan silmän alle. Kurssi sinällään oli meille turhan helppo, kun kyseessä tosiaankin oli alkeiskurssi ja muilla ei juuri harrastustaustaa tainnut olla, mutta häiriötreeniä me tultiin tekemäänkin ja sitä kyllä saatiin. Lisäksi Niinalla oli antaa hyviä vinkkejä tekemiseen kunkin tason mukaan ja ehdittiin vähän vaihtaa ajatuksia Vilpun rähjäämisestäkin. Siitä oltiin samalla aaltopituudella ja pystyin Vilpun kanssa toimimaan miten parhaaksi näin; saatiin esimerkiksi tulla halliin viimeisenä ja ottaa vähän ekstratilaa tarvittaessa.

Pienet mutta meille tärkeät erityisjärjestelyt tulivat pitkän tauon jälkeen tarpeeseen, sillä vaikka viiden kerran kurssin saldo oli suunnilleen kolme haukahdusta eikä yhtään räjähdystilannetta, omaan käteen Vilppu oli todella liipasinherkkä erityisesti pari ensimmäistä kertaa. Se ei niinkään näy ulospäin, jos ei tämäntyyppisen koiran elekieli ole tuttu, ja kerrankin kurssikaveri vilpittömästi ihmetteli miksi otetaan tilaa, kun koirani on niin älyttömän rauhallinen ja osaa odottaa nätisti. Mutta itse kun koirani tunnen, niin tiedän että se ottaa kipinää helposti ja salamannopeasti, ja ensimmäiset kaksi kertaa olikin aika tarkkaa tasapainoilua häiriöihin reagoimisen ja yhdessä tekemisen välillä. 

Toisen ja kolmannen kurssikerran välissä käytiin Jyväskylässä yksityisopetuksessa hakemassa vähän vauhtia ohituspulmiin, ja se ratkaisi ainakin loppukurssin ajaksi monta tunnetilaongelmaa myös kentällä. Vilppu oli rennompi kuin aikoihin, joten päästiin mukavasti työstämään mm. taukokäytöstä ja niitä häiriöitä. Lisäksi korjailtiin Vilpun liian edessä olevaa perusasennon paikkaa, eteentuloa, saksalaista täyskäännöstä ja muita pieniä ja hyödyllisiä juttuja. Ihan hirveästi en usko jaksavani laittaa energiaa rallyn pienten nyanssien opetteluun ja kylttien hienosäätöön, mutta pidetään kuitenkin alon tehtävät mielessä mahdollista kisauran korkkausta ajatellen.



Huhtikuun alussa taas päästiin aksaamaan! Kuten aiemmin sanottua, olin jo luopunut ajatuksesta harrastaa Vilpun kanssa agilitya lähitulevaisuudessa/koskaan, mutta kun tuli mahdollisuus päästä mulle tuttuun halliin ja tutun kouluttajan oppiin, niin tartuin sitten siihen. Sisukas-koulutuksen Heidi oli mun ja Lennin ihkaensimmäinen aksakoutsi yhdeksän vuotta sitten, joten hauskaa että nyt päästiin Vilpunkin kanssa Heidin oppiin! Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että agility nyt vaan on ihan sairaan hauskaa sekä mun että Vilpun mielestä. Jatkossa siis treenailemme sitä kerran viikossa jatkuvassa valmennusryhmässä.

Kahden agilitykerran jälkeen olen älyttömän innoissani tulevasta treenikaudesta ja mielettömän onnellinen Vilpun hyvästä käytöksestä. Vuosi takaperin se ei sietänyt aksahallilla vilaustakaan toisista koirista näköpiirissään, meni ensimmäisestä epäonnistumisesta sijaistoiminnoille, ei kestänyt ollenkaan toistoja ja kävi kaiken hyvän lisäksi paikoitellen niin kuumana, että saatoin saada hampaasta halliin tullessa. Toki Vilppu oli jo silloin ihanan vauhdikas, hyvin irtoava ja suhteellisen kuuliainen ohjattava, mutta meillä meni niin paljon aikaa ja energiaa kaikkeen ylimääräiseen säheltämiseen, että koko laji alkoi tympiä.

Nyt Pärnävaaralla Vilppu ei ole rähissyt vielä kertaakaan millekään eikä poistunut paikalta omatoimisesti kesken treenin tai tauon, ja on jaksanut hyvin toistoja ja tehnyt ihanasti yhteistyötä. Häiriönsiedon kanssa on toki vielä työtä, mutta noin pääpiirteittäin treenaamisen edellytykset ovat kasassa ihan eri tavalla kuin vuoden ikäisen Vilpun kanssa. Treenit teknisesti ovat tuntuneet musta yllättävän vaikeilta ja nykyaikaisten ratojen lukutaito on päässyt vähän heikentymään tauon aikana, mutta on ollut ihana päästä taas juoksemaan aksaa. Kovasti odotellaan taas seuraavia treenejä!


Viime lauantaina päästiin myös ensimmäisille tokotreeneille ulkokentälle. Tehtiin vähän seuraamista, ihmis"ryhmää" yhdellä ihmisellä, merkinkiertoa ja häiriötreeni urossakemannin kanssa. Merkki ei alkuun meinannut löytyä ja seuruun paras terä on talven aikana uhrattu arjen toiminnoille, joten sitä pitää vielä viilata, mutta muuten oli hyvät treenit! Erityisen tyytyväinen olen Vilpun rentouteen ja keskittymiseen häiriötreenissä, vaikka parina oli ihan vieras koira ja välimatkakin hyvin kohtuullinen. 

Tuntuu, että tämän kauden toko/tottistreenin painopisteenä voisi nyt lopultakin olla mielentila- ja vireasiat sekä häiriöt vieläkin vahvemmin kuin mitä ne nyt ovat olleet. Tuntuu, että tekniikkaa ja liikkeitä on ihan turha viilata määräänsä enempää etenkään jos se tarkoittaa kompromisseja työskentelyasenteen suhteen. Koevalmiilla liikkeillä en tee hirveästi mitään, jos koevalmista ilmettä ei näy mailla halmeilla. Kaipaisin Vilpulle intensiivisempää ja iloisempaa otetta, vieläkin vahvempaa yhteistä kuplaa ja vapautuneisuutta tehtäviin. Nyt se joutuu vähän pinnistelemään selvitäkseen häiriöistä ja välillä en ole ihan varma, onko sillä hauskaa - tai ainakin mielestäni voisi olla vieläkin hauskempaa. Haluaisin että Vilppu olisi nykyistä hitusen aktiivisempi ja ehkäpä motivoituneempikin. Käydään hakemassa uusia ajatuksia tähän asiaan Jari Kantoluodon koulutuksesta ensi kuussa ja toivotaan että löydetään sieltä tekemistä loppuvuodelle. 

Kaiken kaikkiaan on ollut positiivinen alku koiraharrastusvuodelle, vaikka se hitusen hitaasti onkin käynnistynyt. Toivotaan, että hiljaa hyvä tulee.